Nivukoski Paula: Nopeasti piirretyt pilvet

Ylin nappi oli jäänyt auki, rusetti solmimatta. Kalle kosketti Liisan kaulaa, avasi toisen napin. Kosketuksessa sekoittuvat tuttuus ja vieraus; yhtä aikaa he muistivat toistensa ihon niin kuin vihitty pari saattoi muistaa ja samalla opettelivat uudelleen sen kielen, joilla rakastavaiset puhuvat toisilleen hämärässä. s.116

Tämä kirja on rakkaustarinakin, mutta ne juonteet kulkevat  taustalla, enemmänkin kaipauksena. Liisa nai Kallen, rakastettunsa ja saa tämän kanssa kaksi lastakin. Sitten Kalle lähtee Amerikkaan, kuten monet muutkin miehet Pohjanmaalta 1900-luvun alussa. Liisa jää Isoonkyröön, sillä isän kuolinvuoteellaan esittämä toive velvoittaa: talosta on pidettävä huolta, pellot on kylvettävä, karja on hoidettava. Taloon jää myös Liisan äiti, jonka mielessä on huoli siitä, mitä muut kyläläiset ajattelevat. 

Liisa ei ole ainoa, jonka suuret toiveet avioliiton arki nujertaa. Serkkutyttö Elsa on ollut Liisalle esikuva ja hänen avioliittonsa Veikon kanssa on näyttäytynyt ensin unelmana.

Nyt vuosia myöhemmin salaisuudet olivat karpalonkirpeitä eivätkä pudonneet esiliinan taskusta, vaikka kuinka ravisti. Liisa ajatteli Veikkoa tarttumassa Elsaa käsivarresta, vetämässä turvaan. Rantahiekalla se oli katsonut Elsaa hellästi, että Liisankin sydän oli sulanut. Ei kai sellainen poika voinut kasvaa mieheksi, jonka käsissä oli vihaa. s.70

Liisan sisko Senni tekee toisenlaisen ratkaisun ja lähtee ompeluoppiin Fyrrykyröön. Hänestä kasvaa itse itsensä elättävä nainen, joka ei unelmoi rakkaudesta tai ainakaan perhe-elämästä. Niin tulee tarinasta vahvojen naisten tarina, kertomus pärjäämisestä silloin, kun siihen menee voimia ja mielenlujutta enemmän kuin uskoo itsellään olevan. Vaikka suru on kääntynyt välillä häpeäksi, selviävät kirjan naiset omissa elämänkohtaloissaan ja tehtävissään. 

Hartiat nytkähtivät hiljaa. Suru kulki hänessä. Peitti alleen häpeän ja kivun. Suru oli aina ollut vääränlaista, piiloteltua ja rangaistavaa.Saunan pimeässä se muuttui ikäväksi. Pieniksi varpaiksi, joita hän ei koskaan saanut pidellä. Nauruksi, joka oli vaiennut ennen puhkeamistaan. s.266

Ennen muuta viehätyin kirjan kielestä. Niin uskomattoman kauniisti taipuvat lauseet toinen toisensa perään. Sinne väliin kirjailija upottaa repliikkejä Etelä-Pohjanmaan murteella, mutta ei se häiritse murretta osaamatontakaan. Oikeastaan päinvastoin: änkyröömiset ja syrppäämiset yhdessä verhankuvien ja Fyrrykyröön kanssa istuvat lähes runollisen kerronnan väliin oivasti. Ne toimivat laastina todellisuuteen, jossa ei paljon ruusuilla tanssita.

Poimin minä kirjasta viisauksiakin. Kaunokirjallisuus tarjoaa elämänohjeita, joita tekee mieli kaapata aforismeiksi. Joskus ne toimivat myös yhteydestään irrallisina.

 

Sumuisena sunnuntaina tyttö kastettiin Lahja Anneliksi. Kylänraitilla Alma ei enää painanut päätään, kun joku käveli vastaan. Hän kantoi vilttiin kapaloitua lasta, hänellä oli tehtävänsä maailmassa, hän oli elossa eikä vain olemassa. s.88

Hieno esikoisteos kerrassaan. Kirja pohjautuu löyhästi kirjailijan isoäidin elämäntarinaan, mutta minulle, siitä lukiessani tietämättömälle, se toimi naisten vahvuuden kuvauksena. Vahvoja naisiahan Pohjanmaalla riittää.

- Puhukoot. Kallen seljän takana ja mun vattan eres. s.165

Paula Nivukoski : Nopeasti piirretyt pilvet. Otava 2019. 334 sivua.

Haig Matt: Keskiyön kirjasto

En haluaisi lähteä heti kärkeen luokittelemaan kirjaa, mutta silti työnnän tämän kirjan lokeroon Aikuisten sadut. Nimi kiehtoi minua ja houkutti lukemaan. Ihan hirveästi en innostunut tai riemastunut lukemastani, mutta kepästi jaksoin loppuun asti. Välillä tuntui, että kirja on tarkoitettu minua nuoremmille.

Kolmekymppinen Nora Seed päättää kuolla, koska hän kokee epäonnistuneensa liian monella elämän osa-alueella. Hän on juuri saanut potkut työstään musiikkikaupassa. Hän on sanoutunut irti rockbändistä paniikkikohtausten vuoksi ja sen vuoksi bändissä soittanut Joe-veli on suuttunut ja ratkennut ryyppäämään. Nora ei ole lähtenyt ystävänsä kanssa Australiaan ja filosofian opiskelut hän on jättänyt kesken. Isä olisi halunnut hänestä kilpauimarin, mutta hän itse ei kaivannut menestystä. Poikaystävä Danilla on haave pubista maalla, mutta Nora epäröi, eikä ole varma rakkaudestaan. Hän unohtaa Joe-pojan pianotunnin ja pojan äiti haluaa lopettaa tunnit kokonaan. Kun kissa vielä kuolee auton alle, on Nora valmis jättämään tämän maailman täydellisesti epäonnistuneena ja vääriä valintoja tehneenä. Hän lähettää viestin ystävälleen Australiaan ja veljelleen, mutta kumpikaan ei vastaa. Nora kirjoittaa jäähyväisviestin.

Hän ei kuitenkaan kuole, vaan joutuu kirjastoon, jonka hyllyiltä hän voi valita kirjoja. Niiden avulla pääsee kokeilemaan toisenlaisia elämiä, joissa on tehnyt toisenlaisia valintoja kuin omassa juurielämässään. Kouluaikojen kirjastonhoitaja, rouva Elm auttaa valinnoissa. Hieman problemaattiseksi uusiin elämiin sopeutumisen tekee se, ettei Nora tiedä, mitä on niissä tapahtunut juuri ennen kuin hän niihin solahtaa. Hän tietää vain sen, mitä valintaansa hän katuu ja haluaa muuttaa toiseksi. Nora tavoittelee rakkautta, menestystä, merkityksellistä työtä, mutta aina tuntuu uusissakin elämissä olevan jotain puutteita tai paranneltavaa ja Nora palaa yhä uudelleen kirjastoon.

Loistava idea tuo elämien kokeilu, ja onneksi kirjailija ei toteuta sitä kaavamaisesti. Siitä huolimatta kerronta tuntui minusta ulkokohtaiselta ja Nora lähipiireineen haiskahti  paperille. Kirja on omistettu kaikille hoiva-alan ammattilaisille. ja sen mottona on lainaus Sylvia Plathilta:

En voi koskaan olla kaikki ne ihmiset, jotka halauaisin olla, enkä elää kaikkia niitä elämiä, joita haluaisin elää.En voi koskaan oppia kaikkia niitä taitoja, joita haluaisin oppia. Ja miksi haluan! Haluan tuntea elämässäni kaikki mahdolliset henkiset ja fyysiset kokemukset kaikkine sävyineen, vivahteineen ja muunnelmineen.

 

Matt Haig: Keskiyön kirjasto. Aula& Co 2020. The Midnight Library.2020. Suom. Sarianna Silvonen. Kansi: Perttu Lämsä. 328 sivua

Ichigo ichie : hetkessä elämisen taito japanilaisittain

 Luin sitten elämäntaito-oppaan, vaikka olen sellaisesta lukemistosta jo kuvitellut irti päässeeni. Japanilaisuudesta en ole näköjään vielä päässyt eroon ja sen myötä perustelen itselleni kiinnostustani, vaikka kirja onkin espanjasta käännetty. Samoilta tekijöiltä on ilmestynyt aiemmin suomeksi elämän tarkoitusta pohtiva Ikigai.

En oikeastaan pettynyt kirjaan ollenkaan, vaikka kirjaston elämäntaito-osasto vilisee samoja ohjeita hetkeen tarttumisesta ja Carpe diem hokee moni latinaa osaamatonkin. Tässä ohjeet olivat sopivasti tiivistettynä ja kehtasin viedä tämän jopa live-kirjapiiriin nk. tietokirjana.

Kirjan mukaan täydellistä hetkessä elämistä ja siitä nauttimista estää valppauden puute. Ajatukset harhailevat muualla ja niitä kahlitsee ehkä menneisyydestä kumpuava suru tai jopa viha, josta ei ole päästetty irti. Tulevaisuuteen liittyvät pelot estävät myös huomaamasta juuri nyt elettävän hetken ainutlaatuisuutta.

Hetkeen tarttuminen ja siitä iloitseminen vaatii tarkkaavaisuutta, viettipä hetkiään yksin tai muiden kanssa. Se vaatii keskittymistä muiden ihmisten kuuntelemiseen. Juhlatilanteissa,  joita kirja tuo monesti esiin, on jokainen ihminen huomioitava erikseen ja otettava mukaan keskusteluun omana itsenään. Yksinäiset hetket luonnossa tai musiikin äärellä tehostavat herkkyyttä havaita ja huomata. Myös muuten kirja kehoittaa tarkkaavaisuuteen, jolloin intuitio johtaa oikeaan suuntaan ratkaisuja tai valintoja tehtäessä.

Tämä oli vielä tuttua peruskauraa, kuten sekin, ettei koskaan ole liian myöhäistä. Siihen kirja antaa pari esimerkkiä, jotka ilahduttavat iäkkäämpää lukijaa. Japanissa on kuulemma tavallista, että eläkeläiset ryhtyvät työuransa jälkeen tekemään jotain ihan muuta kuin työkseen tekivät. Niinpä rautatieasemilla on oppaina ystävällisiä mummoja, jotka ovat innoissaan päästessään harjoittelemaan englannin puhetaitoa käytännössä. Vielä enemmän minua ilahdutti esimerkki yli 90-vuotiaasta miehestä, joka oli kirjoittanut esikoisteoksen. Aiemmin, vaimon eläessä, hänellä ei ollut aikaa riittävästi, vaikka hän parikymppisenä oli jonkun novellin väsännytkin. Tuosta kirjasta tuli bestseller ja mies ehti kirjoittaa vielä pari muutakin teosta ennen kuolemaansa yli satavuotiaana.

Siinäpä kiteytys ja parhaat oivallukset tästä kirjasta. En kadu sen parissa viettämääni aikaa.

Ichigo ichie : hetkessä elämisen taito japanilaisittain

García, Héctor, kirjoittaja ; Miralles, Francesc, 

Ekman, Satu,  kääntäjä

Gummerus ,2020

150 sivua

Owens Delia: Suon villi laulu

Tätä kirjaa lukiessani tajusin, mikä on juonivetoinen romaani. Ehkä olisi pitänyt myös ymmärtää, mikä on bestseller, sillä sellaiseksi kustantaja tämän mainitsee : yli 6 miljoonaa myytyä kirjaa. Luonnontieteilijä kirjoittaa tässä esikoisessaan luonnontutkimisesta ja -havainnoinnista. 

Kya on jäänyt lapsena selviytymään yksin marskimaalle, suon lähelle meren rannalle. Äiti on lähtenyt ensimmäisenä saatuaan tarpeeksi isän pahoinpitelyistä. Sitten lähtevät vanhemmat sisarukset ja viimeisenä, osin Kyan helpotukseksikin alkoholisoitunut isä. Kya ei ole kykenevä elämään itsekseen: hän ei osaa laittaa ruokaa, hänellä ei ole rahaa ja hän pelkää muita ihmisiä. Läheisen kylän asukkaat suhtautuvat syrjäytyneen perheen jälkeläiseen halveksien ja häntä sanotaan Rämelikaksi. Kouluun hänet haetaan, mutta siellä hän viihtyy vain päivän kiusaamisen takia. Värillinen Jumpin vaimoineen kuitenkin avustaa Kyaa muutenkin kuin myymällä bensaa moottoriveneeseen. Luonnosta kiinnostunut Tate-poika opettaa Kyan lukemaan ja perehdyttää tämän luonnon järjestlmälliseen tutkimiseen. Kun Kya kasvaa, Tate lähtee opiskelemaan. Kya odottaa pitkään ja turhaan Taten paluuta, mutta vähitellen kauniista nuoresta naisesta kiinnostuu myös Chase Andrews, kylän urheilullinen komistus.

Enempää en juonta paljasta, vaikka tässä on vasta alkua. Kirjaa voi lukea kasvutarinana, murhamysteerinä, oikeudenkäyntidraamana, rakkaustarinana ja luontokuvausten vuoksi. Kielestä en erityisesti pitänyt, murreilmaisut tuntuivat kömpelöiltä. Siitä huolimatta kuvaus oli yksityiskohtaista ja tarkkaa. Vaikka kirja tarjoaa lukijalle kyyneleitä (kuten kustantaja lupaa) ja useita juonenkäänteitä, jäävät henkilöt minusta aika ohuiksi kuviksi. Kehitys harppoo välillä pitkin harppauksin ja kuvataanhan romaanissa kahta eri aikatasoa. Helppo tätä oli lukea ja mielenkiinto säilyi koko ajan. Ehkä ei ole kirjan vika, jos yksi lukija ei hihku ylistystä, kuten miljoonat muut.

"Sä osaat , Kya, lukea. Se taito säilyy sulla tästä lähtien aina."

" En mä pelkästään sitä." Kya puhui miltei kuiskaten: "En tienny, että sanoissa voi olla niin paljon sisällä. En tienny, ettäjoku lause voi olla niin painava. " s. 122

Delia Owens : Suon villi laulu. WSOY 2020. Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing. 2018. Suom. Mari Lyytinen.Alkuperäisen kannen suunnittelu Na Kim. Kuvat Andrew Geiger ja John & Lisa Merrill /Getty Images. 415 sivua

Lahiri Jhumpa : Missä milloinkin

 

Aluksi olin pettynyt, kun avasin Lahirin viimeisimmän suomennoksen Missä milloinkin. Olin odottanut pitempiä tekstejä kuin nämä parin kolmen sivun mittaiset raapaleet. Jätin jopa kesken pariin kertaan ja luin muuta. Kun kirjaston kirjan eräpäivä läheni ja huomasin jonkun muunkin olevan kiinnostunut, palasin kirjaan uudestaan ja luin sen melkein yhdellä istumalla sunnuntai-iltapäivänä. Oivalsin sen hienouden. Viehätyin, vaikken ihan yhtä paljon kuin esim. Tulvaniitystä . Olin löytävinäni syynkin lyheen tekstimuotoon. Alkuperäisteos on kirjoitettu italiaksi! Lahiri on vaihtanut kieltä! Aikamoinen suoritus kirjailijalta! Takakannen teksti kertoo hänen muuttaneen perheineen Roomaan oppiakseen paremmin rakastamaansa kieltä. Suomentajakin on vaihtunut. Englanninkielestä Lahirin kirjoja suomensi Sari Karhulahti, tämän suomentaja on Helinä Kangas.

Kirjan lyhyet kertomukset on otsikoitu usein paikan mukaan: Uimahallissa, Supermarketissa, Lipputoimistossa, Kadulla. Toiset otsikot liittyvät tekemiseen: Illallisella, Puhelimessa, Lomalla, Vuoteessa tai säähän ja aikaan: Auringossa, Keväällä, Elokuussa, Aamunkoitteessa . Kohtaamisiin tai sen puutteeseen viittaa muutama otsikko: Terapeutilla, Kosmetologilla, Yksikseen, Kaikissa kertomuksissa kokijana on minä, keski-ikäinen, yksin asuva nainen, joka tarkkailee ympäristöään italialaisessa kaupungissa tai maaseudulla, tekee havaintoja ihmisistä ja paljastaa tapojaan ja mieltymyksiään sekä mielikuviaan toisista ihmisistä. Kertoja ei kuitenkaan ole mikään syrjästäkatsoja, vaan antautuu keskusteluihin tai jopa suhteisiin, jotka sitten loppuvat. Jotkut ihmiset herättävät vastenmielisyyttä heti alkuunsa, kuten ystävättären öykkärimäinen aviomies vierailulla. Puistossa kertoja tarkkailee vanhaa pariskuntaa, jonka nainen on vahvanoloinen, vaikka mies taluttaa häntä tukien ja pitäen naisesta roikkuvista dreeneistä kuin talutushihnasta. Jotkut viipyvät naisen elämässä toisenkin hetken.

Minä odotin hänenpuhelinsoittoaan ja menin jokaiseen tapaamiseen. Se oli kuuma suhde, lyhyt leimahdus, joka ei enää koske minua. s.94

Kirjan kokija sitoo kertomukset toisiinsa ja pidempään  lukiessa minä-kertojan persoona tulee yhä tutummaksi. Siitä syntyy lukemisen viehätys ja vähitellen kokijasta, tarkkailijasta hahmottuu henkilökuva. Lukija pääsee sisälle hänen elämäänsä. Samalla kirja avaa silmiä ja ajatuksia näkemään, kokemaan ja huomaamaan.

Takaapäin nähty kaksoisolentoni saa minut tajuamaan: minä olen minä enkä kuitenkaan ole, lähden pois ja jään ainiaaksi tänne. s.143

 Hieno kirja taas, vaikka erilainen kuin tekijänsä aiemmat. Lahiriin voi  luottaa.

Jhumpa Lahiri : Missä milloinkin. Tammi 2020, Keltainen kirjasto 511. Italiankielinen alkuteos Dove mi trovo 2018. Suom. Helinä Kangas. Kansi148 sivua.

Kinnunen Tommi: Ei kertonut katuvansa

Irene, Siiri, Katri, Aili ja Veera lähtevät 1945 norjalaiselta vankileiriltä kotimatkalle. He kävelevät kuutisensataa kilometriä läpi poltetun Lapin. Hiukset on keritty sängelle, kotimaan tilanteesta tai kotipaikan vastaanotosta ei ole tietoa. Mukaan on annettu huovat, ruokaa ei juuri ole. Suomesta lähtöön saksalaisten mukana on jokaisella naisella omat syynsä. Kotipaikatkin vaihtelevat.

Irene pohtii Kaarloa, jonka olettaa palanneen sodasta. Hän miettii, kuinka selittäisi tälle lähtönsä ja paluunsa. Sairaanhoitaja Aili on joukon vanhin ja hädintuskin jaksaa mukana. Katri on uskovaisesta kodista ja antanut paremmin maksetun työn houkuttaa itsensä. Veera on avoimesti usean miehen nainen, joka on pystynyt maksamaan 5-vuotiaan poikansa ylläpidosta kotipitäjänsä perheenäidille, joka on lapsi mukanaan lähtenyt evakkoon.

Kinnunen on kuvannut koskettavasti matkantekoa, hiertyneitä jalkoja, uupuneita lihaksia, nälkää, tylyjä ja ystävällisiä tienvarsien asukkaita ja poltettua, ruhjottua Lappia. Lohduton tunnelma tiivistyy koko ajan. Samalla kasvaa ihmetys siitä, miksi naiset pyrkivät takaisin kotiinsa, jossa heitä odottaa tuomio ja häpeä. Tämä on kai kirjailijan tarkoituskin.

Kirjaa on kovasti hehkutettu, vaikkei  Kinnunen napannutkaan tällä teoksellaan Finlandia-palkintoa. Parempaa on mies mielestäni aikaisemmin kirjoittanut, vaikka ihan mielelläni tätä kuuntelin ja luin. Äänitettä en saanut kuunneltua kuin puoleen väliin ja vasta kuukauden tauon jälkeen sain kirjan käsiini. Kun nyt sitten vertailen kuuntelu- ja lukukokemusta, kallistun ehdottomasti jälkimmäisen kannalle. Kuunnellessani minulta menee paljon ohi, ehkä samaan aikaan tehtyjen kotitöiden vuoksi. 

Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020, 349 sivua. Äänikirjan lukija Krista Kosonen. Kesto 9 h 20 min. 1 mp3-levy. Äänitys Silencio Oy  

Kokkonen Terhi: Rajamaa

 

Karolle oli itsestäänselvää, että jokainen hyvinhuollettu lihas jaksaisi vielä pitkään toteuttaa virkeäksi pumpatun mielen vaatimuksia ja jokainen aivosolu vastustaa öisin kutsuvia houreita. Hän kiitti mielessään epäoikeudenmukaista maailmankaikkeutta siitä, että he olivat juuri siinä. Loma oli onnistunut riidoista huolimatta hyvin. Oikeastaan sillä kuinka paljon he toisiaan rakastivat ei ollut väliä. He olivat tulleet ihmisiksi, jotka saattoivat viettää keskellä kevättä kaksi viikkoa erämaiden parhaiten siivotuissa hotelleissa, he olivat saavuttaneet elämässään pisteen, jossa yksikään tunturi ei ollut heille liian korkea ylittää tai arvo liian pyhä alittaa. Mutta äkkiä mikään ei ollut Karon käsissä. Sininen lava-auto ilmestyi kuin tyhjästä. ss.52-53

Auto-onnettomuus suistaa hyvintoimeentulevan ja itsevarman Karon elämän ennakoitavalta uraltaan ja paljastaa avioliitosta asioita, joita Karo ei ole suostunut aiemmin näkemään. Pariskunta jää odottamaan auton korjaamista ja viipyy talvisessa lomakylässä. Kylän asukkaiden ja sinne muutaneiden elämä ja ongelmat kietoutuvat Karon elämänvalheen paljastumiseen.

Jäänsiniset silmät paloivat kuin soihtu näyttäen tietä tuntemattomaan, ja vasta viidensadan hyvin hymyillyn kilometrin jälkeen, kun tiet olivat muuttuneet kapeiksi ja mutkitteleviksi, kun vähäpätöisestä risteyksestä oli käännytty  vasemmalle, kun taakse olivat jääneet homeinen kyläkauppa ja posti, josta myöhemmin tulisi turisti-info, ja vasemmalle puolelle ilmestynyt kuusten varjoihin hukkuva synkkä tummanpunainen talo kulunein ikkunapielin, alkoi se sammua. ss.147-148

 Sinikka on lähtenyt tätinsä Jaanan mukana tämän rakastajaltaan perimään mökkiin etsimään uutta alkua ja hankkii molemmille elannon vastaanottovirkailijana turisti-infossa. Hän ei ole ollut mukana Jaana -tädin intoilussa pienten paikkojen ystävällisyydestä ja paikallisesta solidaarisuudesta.

Martti, kuolleen vaimonsa synnyinseudulle muuttanut lääkäri tuntuu irralliselta henkilöltä. Hän paikkailee turistien vammoja ja mm. oikaisee Karon nenän suoraksi. Työn ohessa hän toimii rattopoikana Lahjalle, turistikeskuksen pomolle. Hänen elämänsä merkitys on kadonnut vaimon myötä ja työn tehtävä on pitää ajatukset pois elämän tyhjyydestä.

"Mitä muuta voi odottaa ihmiseltä, joka katsoo aina pois. Ei uskalla olla kenenkään puolella eikä ketään vastaan."

Eveliina tiesi satuttavansa. Hän tiesi Martin tajuavan mitä lause tarkoitti. Samaa Martille sanottiin lääkärikeskuksen taukohuoneessa viikkoina, joina kiusaamistapausta selvitettiin. Silloinkin Martti pakeni. s.160

Vaikka ajatus hyvintoimeentulevien ihmisten ongelmien vatvomisesta lähes kahdensadan sivun verran tuntui melkein vastenmieliseltä, tartuin kirjaan arvostelujen perusteella ja innostuin kirjasta sitä mukaa kuin lukeminen eteni. Eihän tässä olekaan kysymys mistään päälleliimatusta elämän tyhjyyden valituksesta, vaan hiukset pystyyn nostattavasta kamppailusta, jossa ei tiedä, mikä on totta, mikä valhetta.

Oli kuitenkin hyvä, etten tiennyt tarttuneeni trilleriin, kuten Helsingin kirjamessujen haastattelu paljasti. Silloin olisin ehkä jättänyt kirjan kesken. Vaikka jännitys kasvaa sivu sivulta, on kirjan ihmissuhteissa ja juonen kuljetuksessa paljon muutakin, paljon enemmän syvyyttä. Samassa haastattelussa kirjoittaja paljasti tarkoituksella kuvanneensa päähenkilönsä epämiellyttäviksi. Se kaiketi minua haittasi; olen aina halunnut samaistua päähenkilöihin edes vähän. Näiden henkilöiden kohdalla samaistumisyritykset tyrehtyivät alkuunsa. Ihan hyvä oli lukea tällainen kirja.

Vuonna 1974 syntynyt Terhi Kokkonen on kirjoittanut erinomaisen esikoisromaanin. Taustana on ura laulajana, muusikkona ja pop-lyyrikkona ja opinnot elokuvaleikkauksesta ja käsikirjoittamisesta.

Terhi Kokkonen : Rajamaa. - Otava 2020. 191 sivua. Kannen suunnittelu Joel Melasniemi Pekka Lehtosen valokuvan pohjalta.