Pyysalo Marketta: Kehrääjä

 

Olohuoneessa on miehen mentävä aukko. Se imee sisäänsä piirongit, aamupalat , ruohonleikkurin, matkan Ähtäriin, takapenkillä sarjakuvia lukevat lapset, illalliset ystävien kanssa, naurun ja rönsyävän puheen. Laitan viltin aukon päälle, mutta ei se auta. En osaa näitä remonttihommia. s.48

Mies tuskastui minun kynnyksiini, joita oli liikaa. Hänestä oli outoa, että minun talossani oli niin paljon kynnyksiä. Kynnys vaihtaa lamppu, kynnys täyttää veroilmoitus, kynnys kirjoittaa, kynnys soittaa puhelimella, varata hotelli, pyytää lapsenvahti, kynnys hymyillä, antaa anteeksi, unohtaa, muistaa, herätä. s. 40 

Aviomies haluaa aikalisän, kertoja lisäaikaa. Takana on parinkymmentä vuotta avioliittoa, lapsia ja yhteisiä matkoja, suunnitelmiakin. Lähtökohta on shokki ja suru, mutta käsittelytapa on omaperäinen ja tässä tapauksessa tuolla sanalla on vain myönteisiä merkityksiä. Kertoja ei jumiudu itsesääliin, vaan kampeaa itseään näkemään enemmän, uudistumaan ja oivaltamaan sanojen, etymologian,  myyttien ja huumorin avulla.

Suuntani on kateissa. Tämä on kai nyt se hukkatie, koska susia liikkuu varjoissa ja varjojen ulkopuolella. Yksi niistä tulee eteeni kukkahattu päässä ja siteeraa Oidipuksen Teiresiaa: "Seis! Tai löydät itsesi." Varoitus on aiheellinen, sillä hukkatie on se, mistä itsensä useimmiten löytää. 

Oikeastaan hukassa oleminen ja sieltä pois pääseminen on tohtori Hippokampuksen heiniä. Odottelen, että hän saa paperinsa järjestykseen. s.43

Mutta jumallista väliintuloa ei tullut. Ihmeellistä peliä. Pitääkö minun muka rakentaa Deus ex machina itse? Kuinka se rakennetaan? Deus ex machina oli antiikissa eräänlainen nosturilaite, jolla hilattiin jumala lavalle, kun asiat menivät umpisolmuun. Tutkin vähän nosturiasiaa,  mutta kyllä se on liian vaikeaa. Nostoliike väkipyöriä käyttämällä ei tule onnistumaan minulta. Osaan vain poljeksia rukkia yhteensuuntaan. s. 63

Oli tämä kirja huikea lukukokemus, vaikka aloitinkin Pyysalon Kehrääjän ihan väärin. Luin sitä ensin kuin mitä tahansa juonikertomusta, jossa käsitellään avioeroa ja siitä selviämistä. Merkitsin - tapani mukaan - oivalluksia tekstistä muistettavaksi ja edelleen tähän kirjattavaksi. Sitten huomasin, että minun pitäisi oikeastaan toistaa koko kirja; niin ovat pienen kirjan sivut täynnä ajatuksia, jotka johtavat toisiin ajatuksiin ja johtopäätöksiin. Paljon kuitenkin  tähän liitän, koska tiedän kirjailijan sanojen vaikuttavan omiani tehokkaammin. Maailma kääntyy ylösalaisin ja sanat heittävät kuperkeikkaa. Eikä sitä juonta kannata tavoitella, vaikka mielestäni onkin kysymys selviytymistarinasta.

Luulin että suojatie on oikotie, mutta se tekikin hirveän mutkan ja lisäksi vei ohi monien tärkeiden asioiden. Sillä aikaa kun elämä tapahtui muualla, kuljin minä suojatiellä ja yritin olla astumatta viivalle. Jos astuu viivalle, jotain pahaa tapahtuu. Mutta vaikka en astunut viivalle, jotakin pahaa tapahtui: mitään pahaa ei tapahtunut. ss.110-111

Miksi pelätä luopumista, sillä se tulee kuitenkin. Viiden viikon tai viidenkymmenen vuoden päästä. Siihen ei voi valmistautua. Sillä kukaan ei ole käynyt eron takana, tullut takaisin ja kertonut, miltä maisema näyttää. Että älä kuitenkaan ota tuota palosammutinta mukaan, ota uimapuku. s.115

Hankkikaa, lukekaa, nauttikaa joka sanasta ja lauseesta!

Marketta Pyysalo: Kehrääjä. Teos, 2021. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.  120 sivua 

Han Kang : Valkoinen kirja

 

Kuviaan myöten viimeistelty taideteos keskittyy valkoiseen. Valkoinen on kapalo, vastasyntyneen vaate ja käärinliina, johon ihminen kiedotaan kuoltuaan. Moni muukin asia on valkoinen, kuten riisi, suola, paperi, lintu, jademangolian kukka, hehkulamppu, tuhkat, kuura, siivet, sumu, sokeripala. 

Kirja koostuu lyhyistä katkelmista, joista jotkut taittuvat runoksi, kuten muisto työpaikan esimiehestä, joka halusi tavata nuoruuden rakkautensa vasta vanhana. Minulle se tuotti oivalluksen rakkauden varjelemisesta yhtä kauniina ja puhtaan kuin sen nuorena koki.

Hän haluaa tavata naisen vasta silloin.

Kun nuoruutta ja ruumista ei enää ole.

Kun ei ole enää aikaa haluta.

Kun tapaamisen jälkeen edessä ei ole enää muuta

kuin lopullinen ero ruumiista ja toisesta. s 78 Valkoiset hiukset

Mustavalkoiset Douglas Seokin valokuvat jakavat tekstejä  tyylikkäästi omiksi kokonaisuuksi. Kirjailijan vastasyntyneenä kuollut sisko on lähtökohta. Äidin suru ja oma olemassaolo ovat läsnä koko kirjassa, vaikka valkoinen kuvataan muiden asioiden, esineiden tai elementtien kautta. Kirjailija hallitsee sanomisensa, osaa kiteyttää olennaiseen, kuvata käyttämättä liikaa sanoja. 

Äitikään ei olisi hypistellyt murtuneita muistojaan kuolemaansa asti s.99

Han Kang on Booker -palkittu kirjailija, jolta on aiemmin suomennettu kaksi teosta: Vegetaristi ja Ihmisen teot. Minulle tämä kirja oli ensitutustuminen kirjailijaan. Ymmärrän kirjan kauneuden ja arvon sellaisenaan, mutta melko kylmäksi se minut jätti. Äidin puhuttelu vastasyntyneelle tyttärelleen : "ethän kuole" jäi ilmaan leijumaan. Kirjailijan välittämä tunne ei koskettanut, koska se tuntui haetulle. Kertoja sai tietää sisarestaan vasta paljon myöhemmin, koska tämä oli perheen esikoinen. Ehkä omaan lukukokemukseeni vaikutti myös edellinen kovasti puhutellut Tokarczukin teos.Päivän talo, yön talo, jonka jälkeen muiden kirjojen on vaikea päästä lähelle. Muille voin tätä suositella kyllä.

Han Kang : Valkoinen kirja. Gummerus. 2021. - Koreankielisestä alkuteoksesta (2016) suomentanut Taru Salminen. 111 sivua.

Coates Ta-Nehisi: Vesitanssija

"Valheet soljuvat tuon väen suusta kuin vettä vaan. Hehän puhuivat siitä pojasta kuin vitsauksesta. Nyt sama poika on kuin ylösnoussut Kristus."

..........

"Ei tässä ole kyse Maynardista", Conway sanoi."Vaan heistä, jotka hautaavat hänet, he  haluavat pestä omantuntonsa puhtaaksi, kun heidän vieroksumansa mies hukkui Gooseen. s.124

Vuonna 1975 syntynyt New Yorkissa asuva toimitta-kirjailija on saavuttanut tässä ensimmäisessä kirjassaan sen saman palon ja hehkun, joka on saanut mm. Toni Morrisonin rotusorrosta kertovat kirjat koskettamaan lukijaa ja hehkumaan selittämätöntä voimaa ja mielikuvituksen kykyä. Nuoremman polven kirjailija sortuu paikoin liian tarkkoihin yksityiskohtiin, mutta lennättää välillä kerrontaa maagisiin ulottuvuuksiin. Luin tätä tarinaa orjuudesta vapauteen pitkähkön ajan kuluessa ja tartuin välillä muihin kirjoihin, mutta kesken en olisi voinut lukemista jättää.

Hiram ei juuri muista äitiään, joka on kuollut nuorena. Isänsä luo hän pääsee asumaan, tosin orjan asemassa, sillä isä kuuluu valkoiseen herrakansaan. Hänen veljensä, valkoinen Maynard hukkuu onnettomuudessa, jossa vaunut putoavat sillalta tulvivaan ja vuolasvirtaiseen Goose-jokeen. Hevosta ohjannut Hiram pelastuu kuin ihmeen kaupalla ja näkee samalla oudon näyn. Tuo sama näky ilmaantuu myöhemminkin vaaran hetkinä pelastamaan ja suuntaa näyttämään. 

Ensimmäisen kerran ymmärsin kanavointia ja oivalsin, että se oli tunteen välittämistä, ja sen edellyttämä vahva lataus syntyi järisyttävistä hetkistä, niin ravistelevista, että ne muuttuivat yhtä todelliseksi kuin kivi ja teräs, yhtä todelliseksi kuin raiteilla jylisevä höyrypeto, joka pelotti rastaat lentoon katoksen päältä. s. 471

Hiram on ollut joka suhteessa epämiellyttävää ja holtittomasti käyttäytyvää veljeään älykkäämpi ja fiksumpi, mutta se ei taannut hänelle asemaa isänsä kodissa 1800-luvun Virginiassa.

Isännät eivät osanneet keittää vettä, valjastaa hevosta eivätkä pukea housujaan ilman meitä. Olimme heitä parempia - meidän oli pakko olla. Laiskuus oli meille kirjaimellisesti kuolemaksi, kun taas heille se oli elämän tarkoitus. s.52

Osittain itsensä ja osittain rakastamansa nuoren orjatytön vapauttaakseen hän suunnittelee paon, mutta nuoret kavalletaan ja he  jäävät kiinni. Edessä on rangaistuksia ja vankeutta epäinhimillisissä oloissa.

Thena yritti kertoa minulle, mitä tuleman piti, hän yritti varoittaa minua. Mutta minulla oli muistin lahja, ei viisauden. s.34

 Lopulta kuitenkin paljastuu, että kaiken takana järjestö, joka tähtää orjien vapauttamiseen. Järjestön johdossa on Hiramin ja Maynardin valkoinen opettaja ja Maynardin aviopuolisoksi kaavailtu nainen, jonka luo joutumista Hiram oli halunnut karttaa. Nyt kuitenkin Hiramista tulee järjestön jäsen, virkailija ja viimein hän tuntee olevansa oikealla asialla, vaikkakin toiminta on äärimmäisen vaarallista ja salaista.

Jokaiseen edistysaskeleeseeni ja kaikkiin saavutuksiini, jopa isäni mahdollistamiin, suhtauduttiin uhkana vallitsevalle järjestykselle. Ensimmäistä kertaa maailma ja minä kuljimme samaan suuntaan. s.230

Virkailija ei koskaan laatinut omia asiakirjojaan. Muut jossain muualla vastasivat niistä, koska ajateltiin, ettei ihmisen ollut hyvä keittää kokoon omaa elämäntarinaansa. s.249

Tässä työssä ei tunteilu ole sallittua ja toimimaan pitää pystyä silloinkin, kun oma tai läheisten henki on vaarassa. Lopulta Hiramkin joutuu myöntämään, että kaipaa perhettään ja ajatukset siirtyvät usein rakastetun luo.

Mutta vanhenin nopeammin kuin ikää karttui, joten Thenan sanat kaihersivat murheellista miestä, joka oli huomattavasti kahtakymmentä ikävuottaan vanhempi. s. 274

.....

"Ihminen ei pärjää loputtomiin ilman perhettä." s.274 

Pidin kirjasta kovin. Enhän olisi muuten palannut siihen muiden lukukokemusten jälkeen. Paikoin kuvaus ehkä oli liiankin yksityiskohtaista ja vieroksuin myös suomennoksen joitakin sanoja, kuten "virkailija" (tietämättä englanninkielistä vastinetta) . Ehkäpä asia tulee kuitenkin juuri täsmällisen kuvauksen kautta paremmin esiin. Ehdottomasti kerronta vangitsee lukijan ja pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti.

Coates Ta-Nehisi Vesitanssija. Tammi 2020.- Keltainen kirjasto 507. Alkuteos The Water Dancer 2019. - Suom. Einari Aaltonen. 533 sivua

Tokarczuk Olga: Päivän talo, yön talo

 Luultavasti maailmani on muuttumassa, sillä nyt olen lukenut kaikki suomennetut Olga Tokarczukin kirjat. Tämän ensimmäisenä suomennetun luin viimeiseksi. Olen pitänyt kaikista kovasti, eniten ehkä ensimmäisenä lukemastani Alku ja muut ajat, sillä se avasi tuon salaperäisen todellisuuden, johon epätodellinen ja maagiset voimat vahvasti vaikuttavat.

Niin on tässäkin kirjassa, joka koostuu unista(Yksikin uneton yö ja ihmisten ajatukset alkaisivat hiipua, kirjaimet  menisivät sekaisin kaikissa maailman lehdissä, puhutut lauseet kävisivät käsittämättömiksi ja ihmiset koettaisivat tunkea ne kädellään takaisin suuhun. s.118), legendoista, myyteistä ja tarinoista. Mukana on sieniruokareseptejä mm. kärpässienistä ja känsätuhkeloista. Taustana on pienen, vuorien keskellä sijaitsevan kylän vaiheet eteläisessä Puolassa sotajoukkojen ja eri kansojen asuttamana. Kaupungeista mainitaan mm.Wroclav ja Nova Ruda. Ja kuitenkin maisema, jonka ihminen näkee on hänen oma kuvansa ympäristöstä. Tähän tapaan:

Maisema muistetaan kuin se olisi ollut kuva. Muisti synnyttää maisemakortteja mutta ei mitenkään kykene ymmärtämään maailmaa. Siksi maisema on niin altis katsojan omalle mielialalle. Ihminen näkee maisemassa oman sisäisen katoavan hetkensä. Joka paikassa hän näkee vain itsensä. s. 182

Henkilöinä on kertoja, joka on tekemisissä mm. naapurinsa Martan, Se-ja-sen sekä R:n kanssa. Välillä kerrotaan tarinaa Ergo Sumista, joka muuttuu ihmissudeksi ja Paschaliksesta, joka löytää itsensä ja elämäntehtävänsä kirjoittaessaan pyhimyksen elämäkertaa. Tulen kaipaamaan heitä kaikkia, mutta eniten ehkä Martaa, vanhaa naista, joka tekee peruukkeja. Hänen työnsä taustalla on filosofia, jonka mukaan hiukset muuttavat ihmisen ajtukset. Jos panet päähäsi muiden hiuksista tehdyn peruukin,  ajatuksesi vaihtuvat. Kertoja kysyykin, mitä tapahtuu, jos hiukset leikataan. Martan kautta kirjailija paljastaa omaa ja muiden näkemystä vanhuudesta.

Vanha nainen on aina "akka" tai "eukko", ihan kuin naisen vanhenemisessa ei olisi mitään arvokkuutta, minkäänlaista paatosta, aivan kuin vanha nainen ei voisi olla viisas. Hänestä voi korkeintaan sanoa"tietäjänainen", ja silloinkin on painotettava yhdyssanan alkuosaa. Mieleen tulee kuva pahansisuisesta, riippurintaisesta vanhasta akasta, jonka kupeista ei voi syntyä enää yhtään mitään, oliosta, joka kaikessa mahtavuudessaan ei voi muuta kuin sylkeä sappea päin maailmaa. Vanha mies voi olla arvokas "vanhus" tai "tietäjä". Jos haluaa sanoa saman naisesta, on kierreltävä, kuvailtava: "vanha viisas nainen". Ja sittenkin se kuulostaa niin ylevältä, että herättää epäilyksiä. s.141

Haluaisin olla yhtä vanha kuin Marta. Vanhuus näyttää aina samanlaiselta - pitkät aamuhetket, suloiset , pitkäksi venyvät iltapäivät kun aurinko on liimautunut paikalleen kattojen ylle, raukeanhidas tv-sarja, kiinni vedetyt verhot. Retki kauppaan - suuri tapaus jota kommentoidaan vielä lounaallakin. Huolellisesti pestyt lautaset, pöydältä nailonpussiin kerätyt leivänmurut jotka kaksi kertaa viikossa otetaan mukaan kun mennään puistoon ruokkimaan puluja. Tutkiskella ihmepensaan vartta, johon yöllä tipahtanut lehti on jättänyt haavan. Varistaa pari lehtikirvaa huonelehmuksen lehdestä, oikoa servietit. Ihmetellä kasvimaalla kasvavaa punajuurta, miten suureksi se onkaan kasvanut vaikka onkin rivin päässä; kuunnella radiota kädet rauhallisesti paikoillaan; suunnitella seuraavaksi päiväksi nappien lajittelua. Murehtia edellisenä päivänä tullutta sähkölaskua. Seurata katseellaan postinkantajan reitin mutkittelua. Katsella keittiön ikkunasta taivaalle, olla tietoinen auringon joka askeleesta. Avata vaivihkaa jääkaappi ja tarkistaa, ettei se ole tyhjä. Repäistä varovasti seinäkalenterin lehdet ja panna ne piironginlaatikkoon. Museoida vanhat sanomalehdet. Panna naftaliiniin vanhat, kellastuneet leningit, jotka ovat käyneet liian ahtaiksi tai - päinvastoin - liian suuriksi. s. 314

Mukana on aina samaa villatakkia pitävää Martaa kummallisempia henkilöitä, mutta miltei kaikilla on yhteisenä piirteenä säästäväisyys. Lemillä nuukuus johtuu maailmanlopun odotuksesta.

Maailmanloppu tulisikin paljon nopeammin. Hän ei enää malttanut mieltään. Hän  alkoi elää jatkuvassa odotuksessa. Hän kulki vanhat kenkänsä loppuun, liinavaatteet alkoivat repeillä saumoistaan, kuminauhat katkesivat alushousuista, sukkiin tuli reikiä ja kantapäihin jäi enää ohut nailoninen verkko jonka läpi kovettunut iho paistoi. Ei minkäänlaisia varastoja, ei mitään "kaiken varalta". Tyhjät majoneesipurkit anelivat marmeladia ja hilloa talveksi ja kompottia äkillisen sairaalareissun varalle. Mutta saattoi olla ettei talvea tulisikaan tai ettei tulisi seuraavaa kesää. Leipä on syötävä loppuun, viimeistä murenaa myöten, saippua on hinkattava ohueksi lätkäksi, jonka voi vielä käyttää pyykinpesussa. s. 199

Kertoja pitää  langat käsissään, vaikka muistuttaakin tämän tästä, että toimii suodattimena maailman ja lukijan välillä. Erityisesti Marta painottaa ihmisen itsekeskeisyyttä yleisemminkin.

.. Marta sanoi jotenkin tähän tapaan: kun ihmiset sanovat "kaikki", "aina", "ei koskaan" tai "jokainen", se koskee vain heitä itseään, sillä ulkomaailmassa ei ole olemassa tällaisia yleistyksiä.

Hän sanoi että minun kannattaa olla tarkkana, jos joku aloittaa lauseen sanalla "aina"; se tarkoittaa että hän on hukannut yhteyden maailmaan ja puhuu itsestään. s.132

Minun on vaikea luopua Tokarczukin kirjoista ja aloittaa muita. Yksityskohtiin pureutuvan kuvauksen lisäksi poikkeamat kuvitelmien maailmaan ovat kiehtovia. Tokarczukin tapa tarkastella maailmaa ja kertoa siitä on kiehtova. Oivalluksia riittää tarjoiltavaksi ja poimittavaksi:

He tulivat riippuvaiseksi elämästä, laihasta aamuteestä, päivän lehden ostorituaalista, ontoista rukouksista, silmäyksistä joita he iltapäivisin loivat ikkunasta, siitä että he juoksivat tarjousten perässä ja kävivät torilla pari groszia halvemman salaattikerän toivossa. He tulivat riippuvaisiksi siitäkin, että he joka ilta virittivät herätyskellon, rääkkäsivät sen viatonta mekanismia, ihan kuin sen olisi ollut määrä herättää heidät johonkin todella tärkeään. He tulivat liian riippuvaisiksi elämästä osatakseen edes kuolla, vaikka heidän olisi pitänyt tehdä niin jo aikapäiviä sitten. s.353

Jostain syystä ihmiset ovat mielryneet vain yhdenlaisiin muutoksiin. He rakastavat kasvua ja syntymää, eivät kutistumista ja hajoamista. Kasvaminen on heistä aina mieluisampaa kuin mätäneminen. s.365

 Odotan malttamattomana seuraavaa suomennosta. Kaikki suomennetut Tokarczukin kirjat on asiantuntemuksella ja oivaltavasti kääntänyt Tapani Kärkkäinen. Onkohan hänellä jo jotain työn alla?

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo. - Otava 2004. (Otavan kirjasto, 163) - Puolankielinen alkuteos Dom dzienny, dom nocny, 1998. - Suom. Tapani Kärkkäinen. 377 sivua.

Kagge Erling: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa

 Lapsen jalka ei tiedä olevansa jalka, se haluaa olla perhonen tai omena. (Pablo Neruda) s.10

Onhan niin totta, että tästä kirjasta tähän lainaamani lauseet ovat monesti jo aiemmin sanottuja. Jopa kirjan suomenkielinen nimi mukailee lausahdusta, jonka puutarhanystävät tai purjehtijat muokkaavat toisin. On myös totta, että olen tietoisesti vähentänyt self help-tyyppisen kirjallisuuden lukemista, koska tarjotut ratkaisut ovat usein toistettujen itsestäänselvyyksien psykologiaa. Tässä kirjassa on kuitenkin mielestäni enemmän - ehkäpä osin reilusti ilmoitettujen lainauksien takia.

Kirja toistaa nykyisin muutenkin pinnalla olevaa hitauden ylistystä. Hetkessä eläminen ja kaikien  aistien täysipainoinen käyttäminen liittyvät myös kävelynylistäjän keinovalikoimaan. Tokkopa kuitenkaan on väärin, jos kerran keksitty pannaan uusiin kansiin ja helposti omaksuttavaan muotoon.

Minulle on seurannut paljon hyvää siitä, että olen tehnyt elämästäni epämukavampaa. s. 22

Kaikkein mieluisinta minulle on kävellä, kunnes olen kaatua uupumuksesta. Tuntea kuinka onni, rasitus ja kävelyn järjettömyys sekoittuvat toisiinsa siinä määrin, etten enää tiedä mikä on mitäkin. Mieli muuttuu. En enää välitä siitä, paljonko kello on, pää tyhjenee ajatuksista ja minusta tulee osa ruohoa, kiviä, sammalat, kukkia ja taivaanrantaa. s.116

Anni Kytömäen Margarita kirjassa oli vaikuttava kohtaus, jossa päähenkilö Senni sulautuu vedenkulkuun juhannusyönä. Paljon suoraviivaisemmin Kagge kuvaa tässä kirjassa omaa luontokokemustaan. 

(Maurice) Mearleau-Ponty lähti liikkeelle siitä, ettei ruumis ole pelkästään kasa atomeja, lihaa ja luuta. Me hankimme tietoa, muistamme asioita ja pohdimme varpailla, jalkaterillä, jaloilla, käsivarsilla, vatsalla, rinnalla ja hartioilla. Emmekä vain päällä ja sielulla, joita Sokrates piti tärkeinä s.67

Kagge muistaa myös heitä, joille käveleminen ei ole niin itsestäänselvää kuin terveille ihmisille usein on ja pohtii maailmaa tuon kokemuksen kautta. Samalta kirjailijalta/tutkimusmatkailijalta on ilmestynyt myös hiljaisuudesta kertova kirja Hiljaisuus kiireen ja melun keskellä. Sitä en ole lukenut, mutta linkin kirja-arvion perusteella tuolla kirjalla on enemmän annettavaa myös heille, joiden kävelymahdollisuudet ovat rajalliset. Saatan siihen tarttua minäkin, mutta ainakin tätä kirjaa olen valmis suosittelemaan myös muille. Eksymisineen kaikkineen:

Olen eksynyt niin monta kertaa, että olen alkanut epäillä, että syvällä sisimmässni tavoittelenkin sitä pientä epävarmuuden tunnetta. Kuten veljeni Gunnar sanoi kerran, kun olimme varmaan kahdeksan tai yhdentoista ikäisinä eksyneet Östmarkan  metsissä: "Täällä olen eksynyt ennenkin, joten tiedän kyllä missä ollaan. " s.25

Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa. - Art House 2020. - Alkuteos Å gå: Ett skritt av gangen. Suom. Kari Koski. 152 sivua 

Ulitskaja Ljudmila: Sielun ruumis

Olen vilpittömän iloinen, että ehdin lukea Ulitskajan uusimman kirjan, novellikokoelman ennenkuin Jani Saxell kehui sen Helsingin Sanomissa. Sain huomata pitäväni siitä ihan itse, ilman johdatusta kirjan tai yksittäisten novellien  luo. Vielä vanhoilla päiväilläänkin 1943 syntynyt kirjailija osaa sanoa napakasti ja hauskasti. Tai ehkä juuri kokemus on tässä äänessä. Hän ei turhia hempeile, mutta antaa rakkauden tulla henkilöidensä luo, jos on tullakseen, usein yllättäen. Samoin yllättää kuolemakin tässä novellikokoelmassa muutamaankin kertaan, mutta silti se myös vapauttaa ja näyttäytyy kauniina. Ljudmila Ulitskaja osaa yhdistää realistisen toteavaan kerrontaan maagisia elementtejä ilman, että lukija edes kunnolla ehtii tajuta, missä mennään. Henkilöiden tuntemuksia ei jäädä sen enempää vatvomaan, vaan kokonainen elämä näytetään novellinmittaisessa tekstissä.

Kokoelma on jaettu kahteen osaan Ystävättäret ja Sielun ruumis. Molemmista osista löysin omat suosikkini. Ensimmäisen osan ykkönen oli mielestäni Alisa kuolemankaupoilla. Heti ensimmäinen lause veti mukaansa.

Vanhuus koitti juuri kun elämä oli saatu täydelliseen malliin. s.24 

Vanhuus merkitsi Alisalle ennen muuta kuolemanpelkoa, jonka voi selättää huolellisella valmistautumisella. Valmistautuminen viekin Alisan ihan toiseen suuntaan elämässä. Myös kirjaimia rakastava nainen Ulkomaalainen -novellissa saavuttaa jotakin uskomalla tulevaan.

Toisen osion suosikkejani oli Ruho, ruho, sielun tuho.., jossa hajut, maut  ja tuoksut veivät läsnäolollaan kerrontaa kauniiseen loppuun. Omaa entistä ammattiani sivuava Serpentiinitie päästää toisenlaisin keinoin reippaan Nadezdan vanhuuden vaivoista. Alussa taas Ulitskaja kuvaa parilla lauseella kirpeästi yhden ammattikunnan luonteen juurikaan siloittelematta tai kumartelematta.

Vanhojen kirjojen ja vanhentuneiden uutisten keskellä elävät kirjastotyöntekijät ovat säilyttäjänluontonsa johdosta perin konservatiivista väkeä, joka aivan luontaisesti asettuu vastustamaan jokaista vähäpätöistäkin uudistusta, vaikkapa kortistolaatikon siirtoa aputilan nurkasta toiseen. s. 122 

Tolikin ja hänen äitinsä välinen rakkaus kasvaa itsestäänselvästi huolenpidoksi novellissa Mies vuoristomaisemassa, vaikkei mallia mistään ole saatukaan. Samalla kuvataan onnellinen elämä mielekkään työn ja tekemisen parissa.

Valentina oli kuusitoistavuotiaaksi saakka asunut lastenkodissa, missä hänet oli opetettu selviytymään eikä rakastamaan, joten ei hän osannut moista pojalleenkaan opettaa.. Sen enempää hän ei ollut osannut rakastua yhteenkään mieheen. ss.96-97 

Ihan kaikki novellit eivät puhutelleet yhtä paljon, mutta päällimmäiseksi jäi ilo. Kuolemaa, vanhuutta ja raihnaisuutta voi käsitellä myös tällä tavalla: voivottelematta tai surkuttelematta. Ulitskaja kertoo tarinat raikkaasti ja hauskasti. Ehdottomasti lukemisen arvoinen pieni kokoelma. Hitaasti tätä kokoelmaa ei ehkä malta lukea, mutta novellien välissä on maltettava pitää tauko. Niin tarttuu kerronnan riemu lukijaankin.

Ljudmila Ulitskaja : Sielun ruumis, Siltala 2021. Venäjänkielinen alkuteos Rasskazy o tele dusi.- Suom. Arja Pikkupeura. 129 sivua

Mustonen Enni: Emännöitsijä

 Äkkiä leijuin verannan katossa ja näin itseni seisomassa seinän vieressä mustassa puvussani ja mullan tahrimassa esiliinassani. Niin selvästi en ollut vielä koskaan tuntenut olevani kaiken ulkopuolella, en edes silloin, kun äiti kuoli. s. 184

Ihmetyttää ja vähän hävettääkin, että olen vältellyt Enni Mustosen/Kirsti Mannisen kirjoja helppona viihteenä ja ajanvietteenä. Sujuvasti kirjoitettua historian kuvitusta tarjosi ainakin tämä kirja, joka oli satunnaisesti valittu kolmas osa  Syrjästäkatsojan tarinoista. Vaikka päähenkilö Ida on läsnä Albert Edelfeltin ja tämän perheen elämän käänteissä, hän katsoo kuitenkin tapahtumia syrjästä eikä edes vaadi keskeisempää roolia itselleen silloinkaan, kun on Edelfeltin rakastajatar.

Kun Sibeliuksen perhe muuttaa ulkomaille, järjestyy alavutelaislähtöiselle lastenhoitaja Idalle emännöitsijän paikka Albert Edelfeltin poikamiestaloudesta ja ateljeesta Elisabetinkadulta. Edelfeltin kaunis Ellan-vaimo asuu pariskunnan Erik-pojan kanssa muualla ja Edelfeltin taloudenhoitajia katsotaan jo ennalta hieman arvostellen, sillä miehen maine naistenmiehenä on tunnettu. Ida osoittautuu pystyväksi emännöitsijäksi, reippaaksi ja osaavaksi, naapureitaankin auttavaksi nuoreksi naiseksi, joka ei työtä karta. Hän auttelee herrasväkeä niin kaupungissa kuin huviloilla ja osallistuu Edelfeltin lisäksi tämän sisarten ja vaimon taloudenpitoon. Vähän liian täydellisenä Ida minusta kuvataan, sillä rakastumista suurempaa virhettä ei tytöstä paljastu. Ida on ilmeisesti sarjan aiemmissa osissa ollut sekä Topeliuksen että Sibeliuksen palveluksessa, oppinut ruotsia ja taloudenpitoa. Hän kiinnostuu uusista asioista, kuten taiteesta ja kirjoista ja kertoo kysyttäessä oman mielipiteensä tunkeutumatta herrasväen elämään yhtään pyydettyä enemmän.

Albert Edelfeltin työtä ja matkoja kuvataan tavalla, joka kertoo vahvasta perehtymisestä historiaan ja taiteeseen sekä kyvystä välittää tietoa ja tunnetta, aikalaisilmapiiriä muille. Kuinka nokkelasti kirjailija käyttääkään repliikeissä ruotsinkieltä ja suomentaa sen heti perään ilman toiston tuntua! Samalla kirjailija suhtautuu lämmöllä ja ymmärtäväisesti kuvattaviinsa, vaikka nykylukija saattaa kiristellä välillä hampaitaan itsestäänselvän kaksinaismoraalin  edessä. Idakin hyväksyy Albert-herran käytöksen eikä missään vaiheessa ajattele astuvansa tämän rinnalle.

Sinä keväänä aloin vähitellen ymmärtää, että mies, jota rakastin, ei ollut se sama, jota hänen sisarensa palvoivat, eikä sekään, joka herrasmiehenä johti iloisia seurueita. Albert oli kuin lasten palikka, jonka jokaiselle sivulle on liimattu erilainen kuva. Muutamassa sekunnissa hän vaihtoi roolia niin kuin näyttelijä eikä silti oikeastaan teeskennellyt. Hän vain käänsi näkyviin uuden kyljen itsestään. s.344

Olen iloinen, että lukupiirini otti Enni Mustosen kirjat käsiteltäväksi ja viimein tutustuin niihin. Olen kirjallisuudenopiskelujen myötä saanut lievän viihdeallergian, jonka mukaan elämä on liian lyhyt muuhun kuin hyvien kirjojen lukemiseen. Tämä kirja osoittautui hyväksi ja taidan perehtyä sarjan muihinkin teoksiin.

Mustonen Enni: Emännöitsijä. - Otava, 2015. - Syrjästäkatsojan tarinoita 3.- 447 sivua