Rasi-Koskinen Marisha: REC

 

Eve sanoi että jokainen otos jonka he tekivät vähensi häntä, sitten hän kertoi tarinan. Lapsena Eve oli rakastanut lentämistä, sillä tavalla hän sanoi, ei lentokoneilla vaan omilla siivillään. Hän oli lentänyt useiden metrien matkoja. Lentänyt siivet selässään ja ilman siipiä ja jos siipien kanssa, niin monenlaisten. Osa siivistä oli saatu lahjaksi, osan hän oli askarrellut itse paperista, pahvista ja höyhenistä. Hän oli kokeillut monia erilaisia tapoja tehdä siivet. Sitten hänen äitinsä oli sanonut ettei se ole lentämistä. Se oli hyppäämistä. Äiti oli kuvannut hänet salaa videolle ja suloiseltahan se pyllähtely oli näyttänyt. Sukulaiset olivat ihastelleet sitä perhejuhlissa. Äiti oli tarkoittanut hyvää mutta saanut aikaan sen, ettei Eve enää koskaan lentänyt. Hän ei edes muistanut miltä tuntui lentää. Vain että oli joskus uskonut tekevänsä niin.

"Kaikille lapsille on käynyt noin."

Ei se tapahdu vain lapsille. Sama voi tapahtua missä tahansa vaiheessa elämää. Kun sinusta kerrotaan jotain. Kun sinut liitetään osaksi toisen ihmisen tarinaa. Kun olemassaoloasi määritellään jollain tavoin, sinä pienenet, kutistut vähän. Määritteleminen pienentää kohteensa. s. 248

Enpä muista koskaan ennen hengästyneeni kirjaa lukiessani. Tämän kirjan kanssa kävi viimeisillä sivuilla niin. Kirja oli jopa vähän lukemista odotellut, kun olin empinyt siihen tarttumista. Aloitettuani en pitkään edes ymmärtänyt lukemaani, mutta joku kirjassa pakotti jatkamaan. Ehkä tarinat pitivät otteessaan tai vähitellen kehittyvä oivalluksen tunne, kun palaset loksahtelivat kohdilleen. Yksittäisiä, perusteltujakin ajatuksia poimin, mutta niiden varassa kerronta ei olisi kantanut.

Henkilöitä on paljon ja kullakin heistä on oma osuutensa sekä koko kirjan tarinassa että myös oma tarinansa. Kun heidän tarinansa on kerrottu, he poistuvat kirjan näyttämöltä, joka liikkuu huoneissa ja saleissa, kameran kuvissa ja nettiverkon välityksellä.

Jokainen ihminen sepittää tarinoita maailmasta ja itsestään. Tarinat sivuavat toisiaan, mutta sopivat yhteen vain sieltä täältä, kokonaisuus jonka ne muodostavat on pelkkä sopimus. Kun kerromme itsestämme, tarvitsemme sivuhenkilöiksi toisia ihmisiä, pakotamme heidät tekemään meistä sen mikä haluamme olla. Samalla pakotamme itsemme sellaisiksi jollaisina kuvittelemme muiden meidät haluavan. s.615

Kerronta lähtee kahden pojan ystävyydestä, jonka siteitä koettelee toisen pojan, Colen tarina kaksoisvejestä Nikistä. Lucas pitää enemmän Nikistä, joka paljastuukin veljensä esittämäksi. Enemmän vielä ystävyyttä koettelee Eve, tyttö omine tarinoineen ja kadonneine ystävineen. Tästä ystävykset haluavat kuvata oman kuvasarjan levitettäväksi, mutta erimielisyys syntyy Even roolista tarinassa.

Keskeiseksi paikaksi tulee eri ihmisten tarinoiden kautta Mäki, joka on vanhan kaupungin tiheästi rakennettua keskustaa, hautausmaa toisella sivustallaan. Vaikka kaduilla kulkevat niin raitiovaunut kuin autotkin, voi liian iso ajoneuvo, kuten asuntovaunu eksyneen turistin ohjaamana aiheuttaa liikennekaaoksen. Vuosikymmenten kuluessa hautausmaa aidataan ja aidatun alueen yli rakennetaan köysiaita, mutta yhä kaupunki houkuttaa matkailijoita ja seikkailijoita, jotka etsivät kameroillaan jotain turistikuvia erikoisempaa. Seikkailijat ovat valmiita antautumaan tekemisiin paikallisten kanssa löytöjä tehdäkseen, mutta varotoimistaan huolimatta turistitkin saattavat joutua pulaan. Paikalliset ihmiset jäävät taustaksi, vaikka heidän toimintansa ja tarinansa vievät ajoittain kokonaisuutta eteenpäin.

Kirjan monista eri aikoina eläneistä henkilöistä minua miellytti eniten matkakirjailija Gunilla, joka liikkui kameransa kanssa kaupungissa heti kun pääsy kaupunkiin oli muuttunut erittäin hankalasta vain vähän hankalaksi. Hän kulki kaupungissa sanakirjan kanssa, yritti puhua asukkaiden kieltä, vaihtoi vaatteensa paikallisten mummojen mekkoihin ja kysyi luvan kameran käyttöön kuvattavalta. Hänestä tulee myöhempien reppureissaajien esikuva ja moni kirjan henkilöistä ihailee häntä myös. Hyvin pystyn kuvauksen perusteella kuvittelemaan nuoren naisen gg-tatuointia myöten. Hän on myös likipitäen ainoa henkilö kirjassa, joka ei kanna syyllisyyttä mistään ja juuri se taitaa tehdä hänestä rohkean. Sillä:

Viisi vuotta syyllisyyttä tekee ihmisestä säikyn. Viisi vuotta ja sitä oppii lukemaan vihjeitä ihmisten katseista. Kaikenlaisia vihjeitä. Tietääkö tuo?Tai tuo? Tunnistaako se, onko katsonut dokumentin niin terkasti, ylipäänsä katsonut? s. 18

Omaa syyllisyyttä ja pelkoa vähentää syyllisten etsiminen muualta. Surun tai menetyksen kohdatessa tuntuu syyllisten etsiminen tai löytäminen muualta kuin itsestä vähentävän surua.

Syyllisten etsiminen kuuluu siihen, mitä ihmiset sanovat suruksi., vaikka kosto ja rankaiseminen ovat vain yrityksiä siirtää surua, työntää sitä kauemmas ajassa ja tilassa, muuttaa sen muotoa koska se sellaisenaan on liian raskasta kestää. s.18

Syyllisyys synnyttää pelkoa ja sen nuoret matkaajat haluavat kieltää. Siitä huolimatta he mittaavat jatkuvasti vaaroja ja etsivät turvapaikkoja.

Turvallisuudentunnetta tuottavat asiat. Paikat joihin kuka tahansa on tervetullut asemastaan ja syntyperästään riippumatta. Läpi yön auki olevat ruokakaupat. Aitaamattomat jalkapallokentät. Metrotunnelit joissa pleksin taakse on aseteltu kartta. Lähiöiden pihmailla shakkia pelaavat vanhukset. Koirapuistot ja leikkipaikat. Julkiset kirjastot, joissa voi teeskennellä lukevansa, vaikka todellisuudessa nukkuu. Se että aina joku muukin on valveilla. Että toisella puolella maailmaa lähes kaikki ovat. Ja että samalla tavalla itse on jollekin unettomalle se, joka valvoo jossain. Ja paikat jotka eivät tuota turvallisuudentunnetta: taksiasemat jos ei ole rahaa, hotellien rikeät mainosvalot. s. 98

Kaiken tämän ja vielä runsaan kuudensadan sivun jälkeen teos jäsentyi jänteväksi kokonaisuudeksi, joka palkitsi lukijansa. Ehkä yhtämittainen lukurupeama olisi palvellut teoksen vastaanottoa parhaiten. Minun oli pidettävä välillä viikon tauko ja aluksi luin vuorotellen tämän kanssa toista melkein yhtä intensiivistä kirjaa. Näistä itsestä johtuvista ongelmista huolimatta päädyn ihailemaan kirjailijan kykyä luoda tällainen kokemus lukijalle ja suositella kirjaa edelleen muillekin, jotka ovat valmiita astumaan uusiin huoneisiin ja maailmoihin.

Voi olla että ihmiselle on annettu tietty määrä sanoja, joillekin enemmän, toisille vähemmän, ja sanojen lopullista määrää ei voi tietää etukäteen. Sanat eivät lopu yhtäkkiä vaan vähitellen, niiden vähenemistä ei huomaa. Elyinasta tuli hiljainen. s.605

Marisha Rasi-Koskinen: REC. S&S, 2020,  647 sivua

Meriluoto Aila: Tämä täyteys, tämä paino

 Olen kyllä iloinen, että tartuin liki kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen runokokoelmaan ja luin jo edesmenneen Aila Meriluodon tuntoja vanhuudesta. Runoilijalla riittää sanottavaa, vaikka elämää on jo takana enemmän kuin edessä ja moni ystävä on poissa. Jopa huumoria riittää -  sitä nimenomaan.Oivalluksiakin löysin. 

Tapailetko miehiä enää? hän kysyi

vinosti hymyillen.

En tietenkään,

kaatuivat kaikki kuin shakkinappulat, olipa peli.

Vain kävelysauvat uskaltavat enää.

Sulavasti astellaan kolmisin.

Tarkoitan: komeasti kompastellen. s.39 s.

Kuitenkin, kaikkien mieleen nousevien kokemusten ja muistojen jälkeen kirjailija/kokija on nyt viimeistään oma itsensä. Nyt hän saa olla, mitä on. Viimein.

Ensin minä nain hämäläispojan

ja opin sanomaan sää.

Sitten minä nain karjalaispojan, ja opin sanomaan sie.

Tässä minä istun ja katson peiliin,

ja siellähän minä

Tuskin näkyen,

kaikkien muistojen takaa.s.57

Aila Meriluoto: Tämä täyteys, tämä paino. _ WSOY,, 2012.- 107 sivua, 

Winterson Jeanette: Majakanvartija

 

Hopea on äidin yksin kasvattama ja kun äiti kuolee, neiri Pinch hoitaa hänet sokean majakanvartija Pewin luo oppiin. Pew kasvattaa tyttöä tarinoiden avulla. Erityisesti hän palaa 1800-luvulla eläneen papin Babel Darkin elämään. Pappi oli tuntenut Robert Lousi Stevensonin kertomukset ja Darwinin Lajien synnyn ja hänen elämäänsä leimasi ihmisen pimeä puoli enemmän kuin papillinen hyvyys. Hän oli naimisissa, mutta piti vaimoaan satamakaupungissa  Papillisessa avioliitossakin syntyi poika.

Eräänä päivänä Dark satuloi hevosensa ja katosi.

Hän oli poissa kuukauden ja kun hän palasi, hän oli pehmeämpi, helpompi, mutta hän kantoi kasvoillaan paljasta surua. s. 49

Dark katoaa tästä lähtien aina kuukaudeksi keväällä ja syksyllä Mollyn luo. Hän  teki tälle lapsiakin. Vaikka mies piti molemmista naisistaan  ja seurakunnastaanhuolta, hän rakasti vain Mollya. Vaikka hän tunsi aidosti rakkautta vain tätä naista kohtaan, edustivat tämän luona vietetyt kuukaudet kuitenkin papin pimeää puolta. Vai oliko pimeys ja synti siinä, että hän esitti jotain muuta kuin oikeasti oli?

Mainokset kirjan liepeissä ylistävät kirjaa runolliseksi ja lumoavaksi ja kristallimaiseksi ja tunteisiin vetoavaksi ja kirjailijaa "hitto vie paras lukemani kirjailija "( Anders Paulrud, Aftonbladet). Minä petyin, sillä odotin kehutulta kirjailijalta paljon. Sain hienon kuvauksen suuren meren äärellä elämisestä ja salaperäisiä tarinoita kauniisti katettuna. Kovin sekavalta kirjakuitenkin tuntui enkä aluksi tiennyt, mikä liittyi mihin. Välillä luulin jo kadottaneeni lukukykyni. Antikin jäi siten vajaaksi, kannen hienosta merihevosen kuvasta huolimatta.

Jeantte Winterson: Majakanvartija. Bazar 2005. Alkuteos Lighthousekeeping 2004 Suom. Mervi Sainio. Kannen suunnittelu: Sukker, Norja. - 208 sivua

Carlson Kristina: Eunukki

Ajatteleminen on ylellisyys johon nyt on aikaa. Kun yritän ajattella mitä ajattelin aikanaan en muista enkä tiedä mitä muut ihmiset ajattelivat. En tiedä mitä he ajattelevat nyt. Kun ajattelen nykyajan ihmisiä, kuvittelen heidän ajatuksensa, kysymyksensä ja vastauksensa. Se on huvittavaa. Katselen virassa olevaa toimeliasta väkeä, joka kiiruhtaa palatsin sisäpihalla helmat liehuen. Heillä on päämäärä josta minulla ei ole aavistustakaan. s.65 

Wang Wei , seitsemänkymmenvuotias eunukki on edennyt keittiöstä haaremiin ja viettää nyt eläkevuosiaan. Eläkkeellä asiat ovat hyvin: on vastaavassa tilanteessa olevia kavereita, joiden kanssa voi jutustella ja nauttia viiniä. Takana on jatkuva varuillaanolo, vaikka edelleenkin juorut ovat tärkeää kauppatavaraa ja petturuus rangaistaan, Tosin vatsan demonit vaivaavat, etenkin liiallisen viininnauttimisen jälkeen. Aika kuitenkin kuluu rattoisasti kuin huomaamatta niin tapahtuma-aikana Dongjingissa, pohjoisen Song-kauden aikana 1120 kuin nykyajassa  elävän eläkeläisen arjessa.

Pesen kasvoni, suin hiukseni. Hiuksia on muutama. Joka aamu teen saman. Joka aamu. Illallakin pesen kasvoni. Tuntuu kuin aamusta olisi vain hetki, ja taas täytyy tehdä nämä toimet. Aika on lyhentynyt. Päivä on pelkkä henkäys, vuosikin vain huokaus. Nuorena tuntui siltä, että seuraava kevät ei koita koskaan. s.80

Mietin, miksi en ole lukenut Kristina Carlsonin oivaltavaa, helposti kulkevaa tekstiä  sitten Finlandia-palkitun Maan ääreen -romaanin. Ilmeisesti syytä olisi ollut, sillä nyt huomaan kirjailijan tehneen palkittuja ja palkintoehdokkaina olleita kirjoja useammankin. Lisäksi hän on Mari Lampisen nimellä tehnyt nuortenkirjoja. Tämäkin teos osoittaa runoilijana aloittaneen kirjailijan kyvyt vetää lukija sisälle romaanihenkilön ajatusmaailmaan ja elämään. Monta oivallusta sain eunukin ajatuskiteytyksistä, jotka Carlson ilman turhia koukeroita pienessä kirjassa tarjoaa.

Kun viisas kuolee ja maatuu, hänen päänsä tyhjenee kuin ankanmuna. Niin tyhjenee tyhmänkin pää. Viisas ja tyhmä ovat saman arvoiset. Jos tätä jäisi miettimään, ei välittäisi opetella kirjainmerkkejä eikä lukea yhtäkään runoa, ei haluaisi oppia tähtitaivaan kuvioita eikä tutkia uusia laitteita tai kojeita. Ei. Siksi en mieti kuolemaa. s.70

Carlson Kristina: Eunukki. - Otava 2020. 93 sivua

Wähä Nina: Perintö

Aika kulkee kummallisella tavalla meidän ihmisten lävitse. Toisaalta se on täysin läpinäkyvää ja kevyttä kuin soliseva puro, se kulkee pehmeästi ja hyväntahtoisesti, ja ihminen uskoo että aika on vain tämä nykyhetki, liikkumaton ja höyhenenkevyt. Mutta aika ei ole vain se puro. Aika kulkee kaikkialla, kaikissa paikoissa, kaikissa ikäkausissa, ja siellä missä me emme ole, aika on säälimätön ja kova. Se ei koskaan tee kompromisseja, se kulkee eteenpäin armotonta vauhtia, ja jos onnistuu pysähtymään ja katsomaan sitä ulkoapäin, huomaa että kaikki ruumiit ovat vaihdettavissa ja että oma elämä tulee päätökseensä ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan, ja ihminen on poissa, jälleen maata, jotain minkä ylitse aika voi pyyhkäistä muistamatta tai muistelematta. s.295

Perintö on  vuonna 1973 syntyneen Nina Wähän kolmas romaani. Perhetarina, jota tekijä johdannossa väittää vain murhatarinaksi.  Toimin perhe on erikoinen ja erilainen. Siirillä ja Pentillä on 12 lasta ja lisäksi kaksi lapsista on kuollut pienenä. Anni, vanhin elossa oleva lapsi on muuttanut Tukholmaan ja odottaa esikoistaan, jonka on pannut alulle Alexin kanssa. Perheessä on kaksi homoseksuellia poikaa: Annin perässä Tukholmaan ja edelleen Tanskaan muuttanut Lauri ja Helsingissä opiskeleva ja itsensä kanssa sinuiksi tullut Tarmo. 

Miten lakata pyytämästä anteeksi että on se joka on? Miten oivaltaa, että on yhtä arvokas kuin kaikki muutkin? Onko se mahdollista? s.307

Hän (Tarmo) ei aikonut enää koskaan pyydellä anteeksi että oli se joka oli. s.327

Vanhin poika on Esko, joka toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja ostaa vaimonsa kanssa tilan vanhemmiltaan. Tatu-veli on istunut vankilassa, mutta on edelleen erityisen rakas äidilleen. Voitto on rauhanturvajoukoissa ja isän poika. Arto on nuorimmasta päästä ja läsnä kerronnassa erityisesti kuumasta vedestä saamiensa palohaavojen takia. Helmi on Pikku-Pasin äiti ja juopon Pasin vaimo, parantumattomasti sairas ja rahapulassa. Lahja yrittää kelvata väkivaltaiselle poikaystävälleen, kunnes ystävystyy kesätyössä Mairen kanssa. Toiset sisaruksista ovat toisilleen merkityksellisiä, kuten Lahja ja Tarmo, mutta kaikkien on opittava pärjäämään itsekseen. Hirvo viihtyy metsässä, mutta eri tavalla kuin Voitto ja Valo pitää tulesta.

Nina Wähä on laatinut romaanille näytelmän muodon henkilöluetteloineen ja  näytöksineen. Romaanina tämän silti lukee ja henkilöt paljastavat itsestään paljon muutenkin kuin tekemisten kautta, vaikka etupäässä juuri toiminta ja reaktiot tekevät henkilöt. Kirjassa käydään läpi niin Pentin ja Siirin rakkaustarina kuin heidän erkaantumisensakin sekä vanhempien erilainen suhde eri lapsiin. Tapahtumat sijoittuvat Tornionjokilaaksoon, jossa kirjailijan mummo asui ja oivallisesti mummolatunnelma tuleekin lähelle.

Talo tuoksui joululta sellaisella vastasiivotulla mäntysuopaisella tavalla, tuli rätisi rauhallisesti, ja keittiön pöydällä oli Siirin kutoma punainen joulukaitaliina. s.98

Tapahtumien keskipisteessä on vuorotellen kukin lapsista, ihan pienimpiä lukuunottamatta. Myös Pentti, joka kuvataan hirviöksi, saa puheenvuoron ja pääsee esittämään oman käsityksensä niin elämästä kuin tapahtumista. Hänkin kokee toimivansa oikein, hänellä on vain erilaiset säännöt elämään kuin muilla.

Sellaisia ihmisiä kuin Pentti onkin vaikeampi tuomita, jos ottaa huomioon, että hänellä on jo alun alkaen hieman poikkeava näkemys siitä mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa, mitä sopimukseen kuuluu. Tuon näkemyksen alkuperä on jälleen yksi tekijä, johon täytyy osata jotenkin suhtautua. Kun kuvioon vielä lisää yksinäisyyden, tämän tarttuvan syövän, on helppo aavistaa, ettei hän pahuuttaan tee kaikkia tekojaan. Tai siis voi varsin hyvin tehdä pahuuttaan, mutta miten paljon oikein voi ymmärtää, jos ei enää muista mikä on ylhäällä ja mikä alhaallaa, mikä on oikein ja mikä väärin? s. 240

 Kirjailija osaa kertoa traagisia kohtaloita ja viedä tarinaa eteenpäin hienosti, juuttumatta osoittelemaan mitään tai ketään. Lisäksi hän tempaa lukijan kertomuksen imuun huomaamatta ja yli viisisataa sivua hujahtaa liiankin äkkiä loppuun. Siitä huolimatta suomenkielisen kirjan kannen mainospoiminnat olisivat saaneet jäädä pois. Jokainen lukija päättää kohdallaan, pitikö kirjasta vai ei. Minä pidin ja suosittelen muillekin.

Kaikki minun lapseni, miten kauas tulevaisuuteen huoli ulottuu? Ja pärjäävätkö he ilman minua? Mutta hän tiesi jo vastauksen, ja se sai hänet yhtä aikaa sekä surulliseksi että iloiseksi. s.511 

Nina Wähä: Perintö.WSOY 2020. - Ruotsinkielinen alkuteos Testamente 2019. - Suom Sanna Manninen.  550 sivua.

Rautiainen Petra: Tuhkaan piirretty maa

Hyvin kirjoitettu ja jännittävä esikoiskirja toimittajalta,  Taoahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa: Inarissa 1944 saksalaisten johtamalla vankileirillä niin vankien kuin vartijoiden kokemana ja 1947-1950 Enontekiöllä, jonne toimittaja Inkeri Lindqvist saapuu ottamaan selvää sodan aikana kadonneen miehensä Kaarlon kohtalosta. Yhdistävänä henkilönä kadonneen Kaarlon lisäksi on Olavi Heiskanen, joka on ollut vartijana vankileirillä ja jää asumaan Pieran Inkerille myymään taloon vuokralaisena. Vuoden 1944 tapahtumat kerrotaan Väinö Remeksen päiväkirjan kautta, Enontekiön tapahtumilla on ulkopuolinen kertoja.

Yleensä merkkailen kirjoista sävähdyttäviä lauseita ja oivalluksia, joita näihin bloggauksiin jäljennän muistettavaksi ja jaettaviksi. Tästä kirjasta sellaisia ei ole ainuttakaan, kuten ei ollut myöskään Tommi Kinnusen Lapin vauellusromaanista Ei kertonut katuvansa. Johtuuko se kirjasta vai minusta? Onko edes tarpeen poimia aiheyhteydestään irrotettuja viisauksia? Se on kuitenkin ollut minun tapani lukea. Luen löytääkseni jotain, jota en tiennyt etsineeni. Nuo lauseet ovat minulle lahjoja, joita hyvä kertoja tarjoaa uskottavina totuuksina, mikäli tarinakin on koossa ja kertomisen arvoinen. Tässä kirjassa on tärkeää sanottavaa sodan mielettömyydestä, ihmisten ja kohtaloiden epävarmuudesta  ja kirjoittaja osaa kertoa sen niin hyvin, että lukemista on vaikea jättää kesken. Kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin jäänyt jotain vaille. Kulutin  aikaa, mutta kirja ei koskettanut oikealla tavalla. Vaan ehkäpä on niin, että minua pitää nykyisin raapia, ennen kuin löydän kirjasta tarttumakohdan. Ehkä olenkin muuttunut lukijana.

Tuhkaan piirretyn maan kokijat sota ja menetykset muokkaavat surumielisiksi ymmärtäjiksi, jotka oppivat myös pitämään salaisuuksia sisällään. Kirjassa on vahvana läsnä Lapin luonto ja uskomukset, kuolemaa enteilevät linnut ym. Jopa saamen kieltä on joissakin repliikeissä. Kirjoittaja tuntee asiansa, hallitsee juonen käänteet ja kirja pitää vahvasti otteessaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Petra Rautiainen : Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. - Kannen suunnittelu Tuomo Parikka. - 298 sivua

Leino Piia: Yliaika

Omaan haluaa takertua, oli se sitten mies, työ, raha tai aika, vaikka pohjimmiltaan tietää, ettei mitään omaa ole, on vain lainaa, käsistä valuvaa ja vähenevää. s.135

Annastiina Kankaanrinta on tullut siihen ikään, jolloin menettää kansalaisuutensa ja sen myötä oikeutensa terveydenhuoltoon. Pankkitilit siisrtyvät perillisille eikä ihminen ole enää oikeustoimikelpoinen. Hän valmistautuu jättämään elämän, käy parhaan ystävänsä kanssa lounaalla, hoitaa itseään kauniiseen kuolemaan, kuten kunnon kansalaisen tuleekin. Hän on itse miehensä Riston ideaa toteuttaen ollut eduskunnassa ajamassa lakia, jonka tarkoitus on tuottaa säästöjä, kun vanhenevien ihmisten terveydenhoitokustannukset jäävät toteutumatta ja sen myötä häntä on ruvettu kutsumaan kuoleman kuningattereksi.

- Suomalaisella kuolemalla on eri maissa vähän eri merkityksiä. Sillä voidaan viitata hyvään kuolemaan, mutta myös ennenaikaiseen. Sitä esiintyy myös vitseissä ja pilakuvissa, että olisiko vaikka anoppisi aika nauttia yksi "Finish". s.156

Päivää ennen määräaikaa, hyvin valmistuneena hän lähteekin pois, pakenee itse säätämäänsä kohtaloa. Hän ajaa autolla Keski-Suomeen, nostaa tililtään rahaa, kun pankkikortti vielä toimii ja ostaa itsellen retkeilyvarusteet metsässä piileskeleyä varten. Hän ymmärtää olevansa Suomessa lainsuojaton ja pohtii vaihtoehtoja säilyttää henkensä.

Olisi tavattoman noloa palata poliisien saattelemana Suomeen, joka ei tarjoaisi hänelle enää mitään. Ei virallista nimeä, ei sosiaaliturvatunnusta, pankkitiliä tai terveydenhuoltoa. Olisi vain häpeä ja henki. s.71

Annastiina oivaltaa viimein elämästä enemmän kuin silloin, kun hän teki uraa miehensä rinnalla ja kasvatti tämän lapsia. Omia lapsia hän ei halunnut, mutta saattoi pelastaa kasvattipoikansa kiusaajien kynsistä niillä kyvyillä, jotka oli kehittänyt työssään.

Hänpä ei ollutkaan kasvattaja, vaan sanasotien ammattilainen, eikä hänellä ollut vaikeuksia sivaltaa suoraan teinipoikien pohjimmiltaan mimosanherkkään sieluun ja huojuvaan miehuuteen.

- Sanoit niitä minikikkeleiksi ja uhkailit kymmenientuhansien eurojen vahingonkorvauksilla. s.133

Otsikot iltapäivälehdissä hämmästelevät tunnetun poliititkon katoamista ja kääntyvät häntä vastaan, kun on käynyt ilmeiseksi, että Kankaanrinta on ryhtynyt metsämummoksi. Annastiinalle itselleen tämä merkitsee kuitenkin vapautta. Hän on jopa vapautunut aiemmasta huomiohakuisuudestaan, joka oli  työn tuloksellisuutta tärkeämpää.

Toinen nauttii tuloksesta ja toinen huomiosta, molemmissa tavoissa oli vahvuutensa, joskin huomioon nojautuva saattoi pettyä helposti ja joutua herkästi eksyksiin. s.189

Hän on nyt niin vapaa kuin ihminen voi olla, ei enää ihminen, sillä ihmisestä tulee ihminen toisten katseiden alla, odotusten muovaamana. Kukaan ei odota Annastiinalta enää muuta kuin poissaoloa. s.86

Tämä mielenkiintoinen suomalaiseen yhteiskuntaan sijoittuva dystopia on sujuvasti kirjoitettu, loogisesti etenevä ja tuottaa lukijalleen kiteytettyjä oivalluksia elämästä. Sujuvasti Piia Leino asettuu tässä kolmannessa kirjassaan vanhan naisen nahkoihin. Pidin kovasti kirjasta, vaikka ensin alkuasetelmaa kavahdinkin. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!

 Elämä on korkeimmillaan silloin, kun ei edes ehdi ajatella elävänsä. s.39

Piia Leino: Yliaika : Lex 75. -S&S, 2020. Kansi Jussi Karjalainen. 232 sivua