Julie Phillips : Katoava maa

 Kaksi lasta, siskokset Sofia ja Aljona,ovat matkalla kotiin, mutta he pysähtyvät auttamaan nilkkansa loukannutta miestä. Palkinnoksi auton luo auttamisesta mies tarjoaa heille kyydin kotiin. Isosisko Aljona punnitsee vaihtoehtoja, bussimatkan hitautta ja hankaluutta verrattuna autokyytiin. Tyttöjä on varoitettu luottamasta tuntemattomiin. Helpompi ja mukavammalta tuntuva vaihtoehto voittaa.

Tästä alkaa tarina, joka koskettaa monen ihmisen elämää. Tästä alkavat kertomukset hyvin erilaisista ihmisistä, heidän elämästään ja valinnoistaan, kohtaloistaan. Tapahtumia tarkastellaan neljän perheen jäsenten ja viranomaisten näkökulmasta. Ympäristönä on Kamtsatkan niemimaa Koillis-Venäjällä, kirjailija on amerikkalainen tutkija ja toimittaja. Luvut on otsikoitu kuukauden mukaan, alkaen elokuusta, jolloin tytöt katoavat. Huhuja liikkuu, ajan kuluessa etsinnät muuttuvat naaraukseksi merestä, sillä tyttöjen ei enää uskota pysyneen hengissä. Jotkut uskovat yhä, toiset muistavat vanhempaa tyttöä, joka on kadonnut samoilta seuduilta aiemmin. Lilian uskottiin kuitenkin karanneen, sillä hän oli villi ja sellaisessa iässä. Eikä häntä edes etsitty niin paljon kuin kadonneita sisaruksia. Johtuiko se siitä, että hän kuului niemimaan alkuperäiskansaan, eveeneihin, joita venäläinen valtaväestö ei pitänyt itsensä arvoisena?

Vaikka kerronnan painopiste on kadonneissa lapsissa ja heidän etsinnöissään, tuo Phillips taitavasti näkyviin luokkien väliset rajat, naisten aseman heikkouden etenkin silloin, jos he huolehtivat lapsistaan yksin, köyhyyden ja etnisen eriarvoisuuden. Tämän kaiken ja mittavan henkilömäärän hän pitää taitavasti kasassa ja luo kirjaan jännitteen, joka vangitsee lukijan ja saa kustantajan mainostamaan kirjaa lyyriseksi trilleriksi. Ihan oikea mainos mielestäni! Kirja oli vuoden 2019 National Book Award -finalisti ja kuuluu New York Timesin arvion mukaan kymmenen parhaan vuonna 2019 ilmestyneen kirjan joukkoon.

Tämän jälkeen lienee turhaa lisätä, että minäkin pidin kirjasta, suorastaan ahmin sitä. Harrastin jopa hybridilukemista(!) ts. kuuntelin ja luin vuorotellen sen mukaan, mitä pystyin eri tilanteissa tekemään. Molemmin tavoin kirja toimi, vaikka en ole paljonkaan kuunnellut kirjoja. Välillä oli vain vaikea saada kiinni oikeasta kohdasta. Kannattaa silti kokeilla, muttei ihan kaikkien kirjojen kanssa. 

Olen kuvitellut seuraavani ajankohtaisia kirjoja, mutta tällainen helmi oli päässyt lipsahtamaan ohi huomaamatta. Suomeksi se on ilmestynyt jo 2021! Lieneekö paljon muitakin lukemattomia kirjoja lukemattomien joukossa? 

Julie Phillips : Katoava maa.Siltala, 2021. Alkuteos Disappearing Earth. Suom. Hilkka Pekkanen. - 318 sivua. E-äänikirjan lukija Sanna Majuri. Kesto 12 h 15 min

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede

Krissie ja hänen Miehensä ottavat brittiläisyytensä hyvin tosissaan.

Alma on kirjoittajaopintojaan rahoittaakseen hankkiutunut au pairiksi suomalaisen bloggaajan Kristiina-Marien luo. Hänen tehtävänsä on hoitaa kaksivuotiasta Adaa ja opettaa tälle suomen kieltä. Isovanhempien takia on tärkeää, että lapsi oppii suomea, vaikkakaan Lontoossa asuva äiti ei sitä lapselle puhu. Kukka-Marian elämä on yhtä kiillotettua kuin hänen bloginsa ja kaunista ja hehkuvaa kuin hänen peilikuvansa.

Alma näkee asunnon pastellisävyjen lähellä rujon, palaneen Tornin, jonka helposti syttyvät rakennusmateriaalit ovat aiheuttaneet kodinmenetyksen monille. Hän näkee kulissien taakse, näyttää Adallekin, muttei pysty kuitenkaan auttamaan apua tarvitsevia kerjäläisiä sen enempää kuin  itseään. Hän yrittää kuulua johonkin, mutta tuntee itsensä jatkuvasti falskiksi ja vääränlaiseksi. Yläluokkaa hän halveksii, muttei löydä itsestään sen parempaa ihmistä, vain loputtoman syyllisyyden.

Lakanat tarttuvat ihooni hikisinä syntisyydestä. Tämä on akuutti fyysinen reaktio itsestään eksymiselle.

Löydämme silti tilaa tiivistää, kun vaunujen välinen ovi kolahtaa, tunnelin viima purkautuu keskellemme ja koditon hyppää kuoleman yli meidän keskuuteemme.

Kun Kukka-Maria saa selville Alman retket Tornin luo, hän antaa tytölle potkut. Onnenpotkuna Alma aluksi pitää italialaisen ravintolan irlantilaisen tarjoilijan tarjoamaa asuntoa kommuunissa, kunnes sopeutuminen tähänkin yhteisöön osoittautuu vaikeaksi. Yhteisö syyllistää viestiryhmän kautta muita ja Alma kerää syyllisyydet hanakasti niskaansa, vaikka tietää olevansa syytön valituksen aiheisiin.

Hoitaja on usein vihainen. Tämän viikon aikana hän on ollut vihainen kolme kertaa, huutanut isoilla kirjaimilla ja liiallisilla välimerkeillä Talon viestiryhmässä ja iskenyt askeleensa niin, että tajuamme syntimme.

Koko ajan Alma kirjoittaa näytelmää, jota eri yhteiskuntaluokista koostuva opintoryhmä työstää ja arvioi. Opintoryhmän kommentit vievät kirjan eetosta välillä eteen päin antiikin näytelmän keinoin. Repliikit ruotivat arkielämää luokkayhteiskunnassa ja asettavat kuoron totuuden vastakkain etuoikeutetun Theon puheenvuorojen kanssa. Almakin kokee itsensä etuoikeutetuksi , mutta myös kyvyttömäksi selviytymään, mikäli luopuu mahdollisuudesta tulla tarvittaessa sukulaistensa auttamaksi. Siivooja Marthan ja uudessa toimistotyössään teatterilla tapaamansa Cathyn tuttavuuden kautta hän tavoittaa realismia ja rohkeutta, jota soisi itselleenkin.  

Haluan kokea vääryyttä, jotta voin kirjoittaa vääryydestä. Turvattu asemani tekee minusta merkityksettömän.

Jos olisin nähnyt vain kirjan nimen tai kannen jossain, olisin tuskin tarttunut siihen. Onneksi Vesa Rantaman arvio Hesarissa (Epämukavia kysymyksiä 29.7.2023)  herätti katsomaan ohi otsikon. Löysin hienoa pohdintaa, tiukkaa analyysiä luokkayhtesikunnasta ja taitavan esikoiskirjailijan. Hänen nimensä kannattaa panna muistiin, sillä kirjailijalla on varmaan enemmänkin sanottavaa. Ja hän osaa sen kirjoittaa!

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede. Aviador 2023. Kannen ulkoasu: Satu Enstedt. 259 sivua

Elizabeth Strout : Lucy meren rannalla

 

Yritän itselleni selittää, miksi Elizabeth Stroutin kirjat minua puhuttelevat, viehättävät, koukuttavat, pakottavat tarttumaan uuteen koukkuun, jos sellainen ilmestyy. Eihän kirjoissa tapahdu paljoakaan, ei ole mullistavia käänteitä ei räiskyvää dialogia. En ole edes kovin montaa post it-lappua sivuille liimaillut muistettavan oivalluksen merkiksi.

Tästäkin kirjasta tuli kiireisen kesän turva ja maailma, jonne saattoi luottavaisin  mielin palata. Jo aiemmista Stroutin teoksista tuttu kirjailijan alter ego Lucy Barton pakenee covid-virusta ex-puolisonsa Williamin kanssa New Yorkista eristyksiin Maineen, Crosbyn pikkukaupunkiin ja meren rannalle. Lukiessani huomasin, kuinka äkkiä olenkaan unohtanut maskit ja etäisyydet, jotka vielä runsas vuosi sitten tuntuivat välttämättömiltä. Kirjassa ne ovat vielä vahvasti läsnä, mutta pelkkää ajankuvaa Strout ei kirjoita. Hän kertoo kyllä ikävästä ja huolesta, joita eristys aikuisista tyttäristä ja Williamin uuden avioliiton lapsesta aiheuttaa. Samoin hän mainitsee muutamaan kertaan alakuloiset päivät ja pitkät kävelyt kohdattujen uusien tuttavien kanssa, tapaamiset ulkotiloissa, sitten rokotukset ja ensimmäiset kosketukset läheisiin. Tuon kaikenhan mekin Suomessa koimme vastikään! Mekin tarkkailimme maskin käyttöä, sen roikkumista leuan alla ja välitimme, huolehdimme, murehdimme. Lucy Bartonin silmillä ja ajatuksilla Strout kertoo arjesta, joka tuttuudestaan huolimatta oivaltaa ja paljastaa enemmän minusta itsestäni kuin arvasinkaan.

Lucy löytää arjestaan myös myönteisiä yllätyksiä, solmii uusia ihmissuhteita, löytää uuden yhteyden myös entiseen mieheensä ja lopulta uuden kodinkin. Auton tekaistujen rekisterikilpien vaihtuessa aitoihin Mainen alueen kilpiin Lucy on tavoittanut tyttäriensä kritiikistä huolimatta elämänsä uuden vaiheen, hyväksynyt vanhenemisensa ja toisen ihmisen tuoman kosketuksen, läheisyyden ja lohdun. Koko ajan hän oppii jotain uutta myös itsestään:

En ollut halunnut jonottaa pitkän jonon loppupäässä, niin kuin se nainen (joka oli antanut paikkansa huonokuntoiselle vanhukselle) nyt joutui odottamaan.

Opin jotain sinä päivänä.

Opin jotain itsestäni ja muista ihmisistä ja heidän itsekkyydestään.

En unohda koskaan mitä jätin tekemättä sinä päivänä.

Tämän kirjan äärellä minulle valkeni myös muutama taka-alalla pidätelty ajatus maailmasta ja sen tulevaisuudesta, jos nykyinen vastakkainasettelu ja eristäminen jatkuvat.

"Tämä maa on todella suurissa vaikeuksissa. Koko maailma on. Ihan niin kuin-" William laski haarukkansa. "Ikään kuin maailam olisi järjestyksen kourissa ja minä luulen että varsinaiset vaikeudet vasta odottavat meitä. Me teemme toisistamme selvää jälkeä. Kuinkahan kauan meidän demokratiamme pysyy pystyssä." 

William hankkii Lucylle työhuoneen ja tekee mahdolliseksi Lucyn kirjallisen työn jatkumisen.

Illalla sanoin Williamille, joka luki kirjaa: "Minun tarinani Arms Emorysta kuvaa ymmärtävästi valkoista poliisia, joka piti edellisestä presidentistä ja joka syyllistyy väkivaltaiseen tekoon ja pääsee siitä kuin koira veräjästä. Ehkei minun kannata julkaista sitä juuri nyt."

William nosti katseensa ja sanoi: "Ehkä se auttaisi ihmisiä ymmärtämään toisiaan.Sen kuin julkaiset."

Olin pitkään vaiti ennen kuin sanoin: "Minulla oli tapana kehottaa oppilaitani kirjoittamaan vastakarvaan. Koska siellä kaikki kiinnostava tapahtuu."

Näiden yleiseen maailmantilanteeseen liittyvien keskustelujen lisäksi dialogit paljastavat vaivihkaa Lucyn karun ja köyhän lapsuuden vaikutuksen koko aikuiseen elämään.

Ihan simppeli juttu näin jälkikäteen katsottuina: hän oli kiinnostunut minusta ja sai minut tuntemaan itseni halutuksi silloin kun en pitänyt itseäni minään."

"Ethän sinä ikinä pidä itseäsi minkään arvoisena", Chrissy sanoi, mutta hän sanoi sen hiljaa eikä ilkeästi.

Kirja on minusta niin itsestään selvästi hyvä ja lukemisen arvoinen, etten osaa sitä enempää perustella. Toivon ja tiedän sen löytävän paljon lukijoita.  

Elizabeth Strout : Lucy meren rannalla. - Tammi, 2023. - Alkuteos: Lucy by the Sea, 2022. -Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto, 538.)269 sivua

Emily St.John Mandel: Lasihotelli

Enpä olisi tarttunut varmaankaan tähän minulle tuntemattoman kirjailijan kirjaan, jos olisin etukäteen lukenut etuliepeen tekstin, jossa mainitaan finanssimaailma ja pyramidihuijaus. En edes muista, mistä sain vihjeen, joka johdatti teoksen äärelle. Huolimatta siitä, että kirja käsittelee rahaa ja liike-elämää, jotka tuskin minua kiinnostavat, tämä kirja kiinnosti. Vaikka juoni piti koko ajan lukijan kiinni kirjassa, en osaa välttää muutamia paljastuksia siitä, joten tämän lukija varokoon jatkamasta kolmatta lainausta pidemmälle.

Lasihotelli kertoo luksuselämästä, josta on mielestäni vaikea sanoa mitään kiinnostavaa, mutta siinä kerrottiin kaikki kokijoiden kautta pintaa syvemmältä- ja se teki siitä kiinnostavan. Kun nuori päähenkilö, nainen nimeltä Vincent kyselee uudelta ystävältään asumisen eroja Singaporessa ja Lontoossa, tämä vastaa:

"Tiedätkö, mitä olen oppinut rahasta? Kun mietin, miksi elämä Singaporessa tuntui suunnilleen samalta kuin Lontossa, tajusin että raha on oma maailmansa."

Vincent on lähtöisin köyhistä oloista ja rikkinäisestä perheestä. Hänen äitinsä on kuollut veneonnettomuudessa eikä Vincent ole aivan varma, oliko onnettomuus itse aiheutettu. Velipuoli Paul sortuu huumeisiin ja Vincent auttaa häntä nousemaan jaloilleen, järjestää siivoustöitä hotelliin, jossa itse toimii baarmikkona. Samaisessa hotellissa Vincent tapaa Jonathan Alkaitisin, miehen, joka pystyy ostamaan melkein mitä vain. Jonathanin vaimona esiintyminen näyttää Vincentille uuden maailman.

Ei tavara häntä pitänyt tässä oudossa uudessa elämässä, rahan valtakunnassa, eivät vaatteet, esineet, käsilaukut ja kengät, ei kaunis koti eikä matkustaminen; ei myöskään Jonathanin seura, vaikka tämä aidosti mukava olikin; ei edes saamattomuus. Hänet piti tässä valtakunnassa olotila, joka oli ennen ollut täysin käsittämätön, se ettei hänen tarvinnut ajatella rahaa, sillä juuri sen rahalla saa: vapauden olla ajattelematta sitä.

Vincent saa Jonathanin vaimona eläessään uusia tuttavuuksia, mm. taidepiireistä Olivian, joka on maalannut Jonathanin kuolleen veljen muotokuvan. Alkaitisin menneisyydestä paljastuu myös muita murheellisia asiaoita, kuten Suzanne-vaimon syöpä ja kuolema. Työnsä ja sisäpiiriä lukuunottamatta myös työyhteisönsä Alkaitis pitää kuitenkin romahdukseen asti tiukasti erillään muusta elämästä, vaikka kalastaakin sijoittajia kaiken aikaa. Olivia on yksi heistä, joka menettää paljon Alkaitisin rikoksen myötä.

Jonathan Alkaitis muuttuu kuvaamisen kohteeksi oikeastaan vasta sitten, kun hän on saanut 173 vuoden vankeustuomion ja tietää istuvansa vankilassa lopun elämänsä. Hän pohtii menneisyyttään ja nykyisyyttä ja myös sitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Vain yksi huijauksesta tiennyt sisäpiiriläinen on paennut ja hänkin elää koko ajan varuillaan, pidätystä odottaen. Kirja käsittelee myös kaikki säästönsä menettäneiden ihmisten kohtaloa, kuten asuntovaunussa asuvien ja siellä täällä töitä tekevien Marien ja Leonin. Silloin puhutaan varjomaasta.

Varjomaassa joutui nukahtamaan niin voimakkaan pelon vallassa, että pelko tuntui elävältä olennolta, jolmalta hirviöltä joka vei maailmasta kaiken valon.

Jos ruumiillinen vastoinkäyminen ajoi ihmisen sairaiden maahan - jossa oli omat rituaalinsa, tapansa, perinteensä ja sääntönsä - niin alkaitisit ajoivat ihmiset epävarmaan maastoon, petettyjen maahan. Alkaitisin jälkeen mahdotonta oli jäädä eläkkeelle, hankkia vakituinen osoite, luottaa muihin kuin Marieen.

Vaikkakin raha on kerronnan keskiössä koko ajan, käsittelee kirja kuitenkin enemmän ihmisten suhdetta rahaan tai sen puutteeseen. Keskeinen teema on myös syyllisyys ja ihmisten reaktiot siihen, kun muut tietävät heidän toimineen väärin. Itseäänkin voi pettää pitkään, esittää mukavaa ihmistä niin kauan, että siitä tulee oma totuus, vaikka samalla tietää itsensä rikolliseksi.

Ei hän (Vincent) näyttele. Kyse on enemmänkin pragmaattisuudesta, jota hän toteuttaa tahdonvoimalla. Vincent on päättänyt, millainen haluaa olla, ja on saavuttanut päämääränsä."

Vincent on kerronnan keskiössä, muttei ryvety finanssimaailman viedessäkään. Hän on paitsi kameleonttimainen kokija, myös havainnoija, joka kokee elämää niin rikkaana kuin köyhänäkin. Yhtä päähenkilöä kirjasta on vaikea nimetä. Huijatut sijoittajat jäivät ehkä vähälle huomiolle, mutta kirjailija halusikin ehkä kertoa itsepetoksesta enemmän kuin petetyksi tulemisesta.

..vaikka Oskar tiesi, että Kaspersky oli oikeassa, hän olisi halunnut paiskata kenkänsä televisiota päin.. Miksi oikeamieliset olivat usein niin ärsyttäviä?
 

Emily St.John Mandel: Lasihotelli. Tammi, 2023. Alkuteos: The Glass Hotel. - Suom. Aleksi Milonoff. Keltainen kirjasto 540). 320 sivua

Brit Bennett:Äidit

Tästä kirjasta innostuin Kirjasähkökäyrän postauksesta, enkä lukemistani kadu. Pidin Bennettin tavasta kirjoittaa. Hän paneutuu ensin 17-vuotiaan Nadia Turnerin tuskaan. Hänen äitinsä on ampunut itseään päähän ja kuollut eikä Nadia sen enempää kuin isä Robertkaan ymmärrä tekoa. Nadia löytää lohtua tai hellyyttä papin pojan Luke Sheppardin sylistä, mutta tragedia paisuu, kun Nadia huomaa odottavansa Pientä. Hän on haaveillut opiskeluista eikä halua antaa unelmiensa kaatua, kuten äiti oli tehnyt hänet saadessaan.

Nadian lisäksi asioita katsotaan välillä Luken näkökulmasta. Hän on rakentanut elämäänsä urheilijana, mutta loukkaantuminen muuttaa suunnitelmat. Lyhyt suhde Nadiaan muuttaa Luken elämää vielä enemmän. Luke haluaisi pitää lapsen, mutta ei osaa ilmaista haluaan eikä halua asettua Nadian tulevaisuudensuunnitelmien tielle.

Aubrey on elänyt lapsuuden ilman äidin tukea ja joutunut tämän miesystävän pahoinpitelemäksi. Luokkatovereilleen hän esiintyy hyväntahtoisena ja herttaisena lapsena, joka ei hairahdu koskaan mihinkään pahaan. Huolimatta Nadian maineesta luokan hurjana tyttönä, jää Aubrey lopulta hänen ainoaksi ystäväkseen, kun Lukekin välttelee tapaamista.

Nadia koki olevansa tietyllä tapaa onnekas. Hänen äitinsä ei sentään ollut sairas - pyrkinyt satuttamaan vain itseään. Hänen äitinsä ei sentään olisi ikinä antanut kenenkään miehen lyödä omaa lastaan. Hänen äitinsä oli kuollut, mutta oliko mitään pahempaa kuin tietää, että oma äiti eleli jossakin mutta halusi pikemmin pitää hakkaavan miehen kuin oman lapsensa?

Näiden päähenkilöiden lisäksi tapahtumia seuraa ja kommentoi joukko vanhoja naisia, "Äidit", jotka seuraavat kylän elämää ja tulkitsevat tapahtumia vahvan uskonnollisen ja tiukan moraalisen elämänkatsomuksen läpi. Uskonto ja se, miltä asioiden pitäisi näyttää muiden silmissä vaikuttavat tapahtumien kulkuun enemmän kuin kukaan niiden kokijoista haluaa tunnustaa.

Äitiyden teemaa kirjailija käsittelee siis monin eri tavoin. Kirjan päähenkilöiden kompleksinenkin äitisuhde laajennetaan äitiyteen silloin kun lasta ei ole, kun se on abortoitu, kuten Nadian kohdalla. Tässä yhteydessä tekstiin nostettu raskaudettomuus -sana kummastuttaa minua täsmällisestä ilmaisuvoimastaan huolimatta.

Mutta silloin hän oli tajunnut, että Nadia ei puhunut äidistään, koska halusi varjella tätä, pitää tämän itsellään. Aubrey taas ei puhunut äidistään, koska halusi unohtaa, että hänellä koskaan oli äitiä ollutkaan.

Ei ole olemassa mitään raskaudetonta naista, kyltissä luki, vain kuolleen vauvan äiti.

Äitiyden lisäksi muutkin ihmissuhteet nousevat pinnalle. Bennettin päähenkilöt ovat usein köyhiä. He joutuvat ponnistelemaan kohtuulliseen  toimeentuloon ja toivovat lapsilleen parempaa elämää kuin heillä itsellään on ollut. Silti lapsetkin paljastuvat oman luokkansa edustajiksi tai Nadian tavoin tuntevat syyllisyyttä siitä, että ovat hankkineet ammatillista menestystä ja vanhempiaan paremman koulutuksen.

Köyhyys ei koskaan kadonnut ihmisestä, Cherry sanoi Lukelle. Se oli ytimiin asti iskostunutta nälkää. Se näännytti silloinkin, kun maha oli täynnä.

Hän ei ikinä hehkuttanut sellaisia asioita toisin kuin hänen ystävänsä, jotka olivat ylpeitä siitä, että olivat sukunsa ensimmäisiä yliopistoon menijöitä tai arvostetun harjoittelupaikan saaneita. Miten hän voisi ylpeillä äitinsä päihittämisellä, kun oli aluan alkujaankin ollut jarruttamassa äitinsä elämää?

1990-syntynyttä Bennettiä on verrattu tämän kirjan takakannessa Toni Morrisoniin. Ainakin minut hän vakuutti, sillä kirjailija piti otteessaan niin lukijan kuin moninaisen henkilömäärän teoksessaan. Tapahtumia oli helppo seurata ja mielenkiinto pysyi koko ajan luetussa. Samaistumisen kokemuksiakin oli mahdollista saada, sillä niin taitavasti Bennett paneutuu Nadian murheeseen ja Aubreyn ehdottomuuteen. Vaikka kylän vanhat naiset, elämää tarkkailevat "Äidit" vievätkin kerronnan välillä yhteisölliselle tasolle, hämmästelin heidän osuuttaan. Harvoin kuitenkin saa lukea näin tiukasti ja monipuolisesti aiheessaan pysyvää teosta, joka pystyy kuitenkin kertomaan jotakin uutta. Sitähän kirjallisuudelta odotetaan!

Nadia oli jo alkanut tottua heidän keskusteluidensa aaltoilevaan luonteeseen, avautumiseen ja sulkeutumiseen, pieneen etenemiseen, sitten taas perääntymiseen, joten hän vain nyökkäsi ja oli ymmärtävinään, niin kuin hän teeskentelisi koko ikänsä ymmärtävänsä, kun ystävät valittivat äideistään.

Brit Bennett:Äidit. - Tammi 2023. - Englanninkielinen alkuteos: The Mothers, 2016. Suom Maria Lyytinen. - (Tammen keltainen kirjasto, 536 ), 295 sivua

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

 

En oikein nuorempana päässyt tulevaisuudenkuvitelmiin sisälle. Luin scifiä vain  joskus opettajan pakottamana. En edes muista juuri muita teoksia kuin Orwellin 1984 tai Bradburyn Fahrenheit 451. Vanhemmiten huomaan yhä useammin tarttuvani kirjoihin, joissa tulevaisuus kuvitellaan - yleensä nykyistä paljon pahempana. Dystopia on tullut ymmärrettäväksi ja läheiseksi samalla kun toivon sen olevan itsestäni kaukana.

Ishiguron kirjassa Klara ja aurinko päähenkilö on robotti! Ensin ajattelin, ettei kiinnosta - ei todellakaan. Klara-robotti osoittautuu kuitenkin kirjan inhimillisimmäksi olennoksi, melkein pyhimykseksi. Hän on keinoystävä, joka ensin odottaa kaupassa ostajaansa, sitten tekee parhaansa hänet valinneen Josien hyväksi. Josie on sairas ja hänen pahoinvointinsa johtuu muunnoksista, joita hänen menestyksensä takia on tehty. Klara tarkkailee ympäristöään ja siinä toimivia ihmisiä: taloudenhoitaja Melanieta, Äitiä, Rickiä - muuntamatonta ystävää ja tämän äitiä. Hän tietää itse saavansa auringosta voimaa ja arvelee siitä olevan hyötyä Josiellekin. Äidin suunnitelma Klaran suhteen on kuitenkin lähtökohdiltaan itsekäs: keinoystävän pitäisi korvata Josie, jos tämä ei enää selviä hengissä.

Kirjan maailma näyttää niin Klaran kuin minunkin silmissäni kylmiltä ja haastavalta. Josien on opeteltava erikseen vuorovaikutustaitoja, vaikka hän inhoaa kotiin kutsuttuja ikätovereita, jotka käyttäytyvät opitulla ja odotetulla tavalla. Tuekseen hän tarvitsee Rickin, joka ei aiokaan sopeutua tähän kasvatukseen - eikä hänen äitinsäkään sitä vaadi. Hintana on ulkopuolisuus, joka sulkee monia ovia.

"Kenellä tahansa voi olla yksi tai kaksi yksilöystävää. Mutta sinun äidilläsi ei ole yhteisöä. Minunkaan äidilläni ei ole montaa ystävää. mutta hänellä on yhteisö." (Josie)

Kirjan alussa ei puhuta juuri mitään Josien isästä, Paulista. Klara ystävystyy  tiukasti Josien elämää ohjailevan äidin kanssa ja tämä pyrkii vaikuttamaan myös Klaran toimintaan Josien kanssa.  Samalla hän varautuu menettämään tyttärensä, kuten on menettänyt jo tämän siskon. Ilmeisesti juuri tämä on rikkonut avioliiton. Isä ilmestyy kuvioihin juuri silloin, kun äidin suunnitelma Josien menetyksen korvaamiseksi paljastuu Klaralle. Isäkin edustaa inhimillisyyttä, joskin hänen opintiensä on ollut kova: työpaikan menettäminen on johtanut yhteisön ulkopuolelle joutumiseen ja jatkuvaan epäilyyn siitä, ovatko omat näkemykset oikeita.

"Luullakseni vihaan Capaldia niin kovasti sen takia, että syvällä sisimmässäni tiedän hänen ehkä olevan oikeassa. Että hänen väitteensä saattavat olla totta. Että tieteen kiistattomien tosiasioiden mukaan tyttäressäni ei ole mitään ainutlaatuista, ei mitään sellaista mitä ei nykyaikaisin menetelmin voitaisi saada esiin, kopioida ja siirtää."

"Toivo", hän sanoi. "Se kiusaa ihmisiä loputtomasti." 

Ishiguro kertoo isoja asioita pienesti. Aluksi tuntuu siltä, että kirjassa seurataan vain nukkerobotin elämää, mutta kirjaan tulee mukaan yhä uusia elementtejä ja yllätyksiä, jotka paljastavat niin ympäristötuhoja kuin myös ihmisten käytöstä selviämistaistelussa. Vahvimmat, rikkaimmat ja samalla tiukimmin yhteiskunnan sääntöihin sitoutuneet selviävät, muut putoavat. Yhteisöön sopeutuminen ja siinä menestyminen saattavat aiheuttaa terveysongelmia, mutta ratkaisua niihinkin etsitään  keinoilla, joita tiede sillä hetkellä tarjoaa. Vaihtoehtoja oman rajatun elämän ulkopuolella ei nähdä.

Taitava kerronta piti minut kevyesti kirjan ääressä. Jotain enemmän kuitenkin odotin ja kaipasin. Inhimillisyys on läsnä koko ajan eikä sitä tarvitsekaan osoitella, mutta olisin halunnut edes muutaman viisaan kiteytyksen lainattavakseni ja muistettavakseni. Ehkä tämä on juuri nobelistin tapaa ilmaista asia: kirja on kokonaisuus, josta ei irtolauseita revitä. Mielestäni Ishiguron paras kirja ja paras scifi, dystopia sekin, on Haudattu jättiläinen. Jospa se on jäänyt mieleen siksi, että luin sen ennen kuin Ishiguro sai Nobelin..

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko.Tammi 2021. - Englanninkielinen alkuteos Klara and the Sun, 2021. Suom. Helene Bützow. -Keltainen kirjasto 517. 371 sivua

Miriam Toews : Pidä puolesi, Swiv

 

Ei vaan mä huolehdin susta! sanoin. Hah! mummi sanoi. Totta, niinhän sä huolehdit. Mutta äitisi murehtii, että kuka pitää huolen sinusta ja Gordista jos hän sairastuu. Mä pidän! sanoin. Niin kuin ne junavaunun lapset siinä kirjassa . Voisit pitääkin, mummi sanoi.

Tästä juuri kirjassa on kysymys: huolehtimisesta. Kuka pitää huolta kenestäkin kolmen sukupolven ja ihmisen taloudessa, joka on edelleen kasvamassa. Kirjassa kerrotaan mummista, iäkkäästä ja monin tavoin vanhuuden jo runtelemasta entisestä sairaanhoitajasta, joka jaksaa nauraa itselleen ja pitää oman linjansa niin ruokailutottumuksissa kuin muissakin asioissa.

Minä en kuluta viimeistä viisiminuuttistani maan pinnalla syömällä pupunruokaa!

Hänen tyttärensä, Swivin äiti, on näyttelijä ja odottaa Gordia. Omasta mielestään hän pitää huolta sekä äidistään että 9-vuotiaasta Swivistä, mutta Swivin mielestä äiti on koko ajan näännyksissä ja pahalla tuulella. Äiti haluaisi pitää hauskaa kuten mummikin tai edes  nauttia lasillisen silloin tällöin, mutta kohdussa olevaa Gordia pitää suojella ja siirtää iloja.

Kirjan päähenkilö ja kolmikon huolehtivaisin ja pystyvin ihminen on Swiv, joka huolehtii mummin lääkityksestä ja tekee kotitöitä äidinkin puolesta.  Swivin isä on poistunut kuvioista ja hukuttaa murheitaan alkoholiin jossain muualla. Poikkipuolisen sanomisen jälkeen Swiv erotetaan koulusta ja hänestä tulee täyspäiväinen mummin huoltaja - jos kohta mummikin  opettaa häntä kouluaineissa ja elämässä.

Swivin kertomana ja kommentoimana kolmen sukupolven tarinasta tulee huimaavan hauska ja itkettävän koskettava kertomus keskinäisestä välittämisestä ja huolenpidosta. 9-vuotias tekee niin paljon aikuisoletettujen puolesta ja hyväksi, että nämä ovat vähitellen tottuneet siihen ja lakanneet huomaamasta Swivin tekemistä. Swiv häpeää mummin seurana kulkiessaan tämän jatkuvaa puhetta ja perheen asioiden lavertelua tuiki tuntemattomille. Samalla hän kuitenkin tietää niin mumminsa kuin äitinsä rakastavan toisiaan ja Swiviä. Jokainen on tärkeä, jokaisesta pidetään huolta ja välitetään. Tämä Torontossa elävä tiimi pärjää, vaikka yhteiselo ja arki välillä keikkuvatkin aika tavalla, kuten vene, johon mummia yritetään saada astumaan Kalifornian sukulaisvierailulla. Swiv on mummin huoltajana matkasta todella suuresti huolissaan, mutta suostuu kuitenkin seuraksi, pitää nitroja koko ajan lähellä ja tarkkailee mummia.

Kesti kolme viikkoa saada mummi kyytiin koska aina kun se yritti astua laiturilta veneeseen, vene liikkui vähän ja silloin mummi horjahti ja astui takaisin laiturille ja nauroi kuusi tuntia.

Enemmän ei tästä kirjasta tarvinne sanoa. Meno ja kieli oli reipasta ja mukaansatempaavaa. Lapsen näkökulma kerronnassa toi mukaan niin huumorin kuin riipovan murheenkin. Mitään vastoinkäymistä ei osoiteltu tai selitelty, vaan Swivin maailmassa keskityttiin vaikeuksien selvittämiseen ja elämän jatkumiseen, eteenpäinmenoon. Vahva suositus!

Miriam Toews : Pidä puolesi, Swiv. S&S, 2023. - Englanninkielinen alkuteos: Fight night, 2021. Suom. Kaisa Kattelus. - Kansi:Elina Warsta. - 270 sivua