Valkama Meri: Sinun, Margot

 

Helsingin Sanomien esikoispalkinnon voittajateos on täyttä tavaraa yli 500 sivua. Nikottelin ensin, kun tämä teos valittiin voittajaksi. Olin niin varma, että Maisku Myllymäen Holly on paras. Vaan luettuani olen kyllä vakuuttunut, että Meri Valkama on palkintonsa ansainnut. Teoksessa on jännitystä, lähihistoriaa, rakkautta- kaikki sujuvasti ja vetävästi kerrottuna.

Tapahtumat kulkevat eteen päin kolmessa aikatasossa, pääosin Berliinissä, joka on 1980-luvulla vielä Itä-Saksaa. Suomi on taustaa, josta Rosa ja Markus muuttavat miehen toimittajapestin takia DDR.ään 1983. Pariskunnalla on kaksi pientä lasta, Matias ja Vilja, joiden kanssa Rosa viettää päivänsä väsyen etenkin sairastelevan Matiaksen kanssa valvoessaan. Markus pakenee vasemmistolehden ulkomaantoimittajana työhön, jota rakastaa ja pitää tärkeänä. Hän kiintyy pian lastentarhan opettaja Luiseen, jonka ryhmään Viljakin viedään arkipäivien sujuvoittamiseksi. Vasta Berliinin muurin murtuminen 1990 ja sitä edeltävät tapahtumat murtavat lopullisesti myös Rosan ja Markuksen avioliiton, kuten ne kääntävät monen saksalaisenkin elämänsuuntaa. Jälkikäteen arkistoista etsitään vastauksia siihen, kuka ilmiantoi kenet.

Ute tuhahti.

"Miksi katsella länteen kun voi katsella itään."

Rosa tarkasteli Uten kasvoja, yritti päätellä merkityksiä sanojen takana. Ute istui hänen viereensä, kaivoi takkinsa taskusta muovimukin, kaatoi siihen viiniä ja ojensi Rosalle.

"Haluaisitko sinä länteen?" Rosa kysyi ja tarttui mukiin.

Ute kohautti harteitaan.

"Useimpina päivinä en. Tänään kyllä." s.131

Yksi näkökulma on aikuisen Viljan, joka isänsä kuoleman jälkeen matkustaa Berliiniin selvittämään, mitä hänen vanhemmilleen tai etenkin isälle oikein tapahtui. Hän on lukenut Luisen kirjeet isän jäämistöstä, mutta omia muistikuvia hänellä ei juuri ole, vain valoisa kokonaiskuva ajasta Itä-Saksassa. Äiti ei halua tuota aikaa muistella. Vilja pääsee kuitenkin tapahtumien jäljille äidin saksalaisen ystävän Uten kautta ja lopulta arkistotkin paljastavat itäsaksalaista todellisuutta. Markus on aikoinaan vakaasti uskonut työhönsä ja sosialismin mahdollisuuksiin. Hänelle kuten myös monelle itäsaksalaiselle Wende kääntyy pian vapaudenhuuman jälkeen painajaiseksi, vaikkakin eri tavalla. Kaikki eivät selviä hyvin kapitalistisessa Saksassa.

"En usko tuohon. Ei aika paranna haavoja. Aika parantaa kaiken paitsi haavat. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kipeämmältä kaikki tuntuu." s.489

Kirjan monista ansioista eniten minuun vetosi sisältäpäin kuvattu todellisuus Itä-Saksan kehityksessä kohti murrosta. Päähenkilöiden toiminta, työ ja rakkaus tapahtuvat tarkan valvonnan alla, mutta he elävät nuoruutta ja uskovat oikeuden voittavan ja elämän muuttuvan jatkuvasti paremmaksi. Markus ei osaa tehdä ratkaisuja, vaan luottaa henkilökohtaistenkin asioiden ratkeavan itsestään. Vuonna 1980 syntynyt kirjan kirjoittaja on asunut lapsena Berliinissä ja tutkinut DDR:n journalismia, mutta kirja on fiktiota. Se on myös todella hyvin kirjoitettua fiktiota, jossa juoni vie mukanaan, tapahtumat ja henkilöt vaativat huomion. Samalla se tuo jotakin uutta lukijan maailmaan. Minulle kirja antoi oivalluksen elämästä rautaesiripun takana ja siitä, että keskinäinen kilpailu ja vahvimman menestys heittävät paljon hyvää hukkaan.

Meri Valkama : Sinun, Margot. WSOY, 2021. .Päällys Martti Ruokonen, päällyksen kuvat Bernard Jaubert. -554 sivua

Tamminen Petri: Se sano - unohtumattomat lausahdukset

 

Kirjailijat poimivat lausahduksia mm. kahviloissa ja tallentavat niitä muistiinsa käyttääkseen sopivassa kohdassa tekstissä. Tämä on ollut Petri Tammisenkin lähtökohta, mutta tätä kirjaa varten on varta vasten järjestetty keräys ihmisten omista, merkittävista ja elämään vaikuttaineista vuorosanoista, tokaisuista, jotka ovat lytänneet tai kantaneet. Mikä sitten lienee kirjailijan osuus idean lisäksi? Arvattavasti Tamminen on muotoillut tarinat iskeviksi ja vaikuttaviksi, koska kaikki keruun tulokset julkaistaan hänen nimissään. Huomattakoon, että näiden sanomusten lähettäjät ovat tienneet, mihin lauseita käytetään.

Kirjassa on vierekkäin ilo ja suru ja sellaisista kirjoista pidän. Parasta olisi, jos ne olisivat samassa tarinassa, mutta toimii se hyvin näinkin. Luin tästä kirjasta arvion, jossa lukija oli masentunut kirjan äärellä. Ehkä nämä lausahdukset toimivat monesti juuri näin: lyttäävät  ja painavat rohkaisua ja kiitosta kaipaavaa. Vaan löytyy joukosta myös humoristisia tai rohkaisevia, ilon ja varmuuden tuovia lausumia, kuten tämä:

Hän näki

Kävin pitkästä aikaa kotipuolessa ja poikkesin kaupassa. Olin juuri ottamassa kylmäkaapista maitopurkkia, kun takana joku lapsi sanoi: "Sulla on tosi hieno sateenkaari sun paidassa."

Kun käännyin, lapsi juoksi innoissaan äitinsä luo: Mä kehuin ton pojan paitaa!

Olin iloinen, että hän näki minut poikana. s.77

Petri Tamminen on palannut lyhyen proosan pariin. Se hän aloitti jo 1994 esikoisteoksellaan Elämiä, jossa elämäntarinat tiivistyivät muutaman rivin mittaisiksi. Se sano-teos muistuttaa esikoista kovasti - myös onnistumisessa. Elämiä -kirja on edelleen kirjoittajakoulutuksissa käytetty esimerkkikirja ja sellaisenaan klassikko. Se sano -teos voi elää edelleen siellä tai ihan puhtaana lukunautintona, joka avaa lukijan silmät.

Tamminen Petri : Se sano - unohtumattomat lausahdukset. Otava, 2021. Kannen suunnittelu Piia Aho. 125 sivua

Lauren, Anna-Lena: Samettidiktatuuri

 

Venäjän samettidiktatuurissa on kansalaisilla äänioikeus ja vapaus ilmaista mielipiteensä, mutta nämä eivät yleensä johda mihinkään. Suunnanmuutoksesta on turha puhua vaalien yhteydessä. Oppositiopoliitikot vaiennetaan tai jopa vangitaan ja tapetaankin. Näitä tietoja on lehdistö välittänyt jo pitkään Suomessa. Näihin asioihin paneutuu toimittaja ja kirjailija Anna-Lena Lauren Samettidiktatuuri - Vastarintaa ja myötäilijöitä Nyky-Venäjällä.

Anna-Lena Laurén on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin Moskovan kirjeenvaihtaja ja asunut Venäjällä kymmenisen vuotta. Hän puhuu  venäläisistä ystävistään ja kertoo arkisisten tapahtumien kautta mm. venäläisestä palvelukulttuurista, joka kirjan mukaan perustuu laajalti kieltosanan käytölle ja välttää informaation jakamista. Paikoin nämä tarinat saavat absurdin huvittavia sävyjä. Kun Lauren kertoo ystävistään, hän käyttää näitä esimerkkinä venäläisestä näin-on-ollut-ja-on-vastakin-kulttuurista. Muutamissa muissakin yhteyksissä ystävät paljastavat omahyväisyytensä sisäpiirin tietojen saamisesta tai välipitämättömyytensä epäkohtia huomatessaan. Minusta näiden asiaoiden kirjaaminen ei ollut miellyttävää. Vaikka Lauren välillä muistaa kehua venäläistä kansaa vastakohtana virkakoneistolle tai Putinille, jäi kirjan väittämistä paha olo. Tuntui kuin toimittaja olis käyttänyt ystävyyttä hyväkseen.

Kuten kirjan nimikin paljastaa, kertoo Lauren sekä valitsevan hallinnon ja kulttuurin kritisoijista että myötäilijöistä. Kriittisiä puheenvuoroja käyttää mm. muoti-ikoni Ksenija Sobtsakin, joka ei ole tyytynyt asemaansa seurapiirikaunottarena. Sukupuoli on voimakkaasti kulttuurisidonnainen asia ja jo venäjän kielen verbien taivutus paljastaa, oletko mies vai nainen.Venäjällä käytetään sanaa menedzer, joka voi tarkoittaa taitavaa johtajaa alkaen Stalinista, mutta myös valtionhallinnon digitalisoijista ja uusien joukkoliikennesovellusten luojista, jotka ovat pääosin saaneet koulutuksensa ulkomailla. Tähän jälkimmäiseen joukkoon ja heidän osaamiseensa Lauren nähdäkseni pohjaa toiveikkuuttaan Venäjän olojen muutoksesta, vaikka melkein samaan hengenvetoon kertoo Donald Trumpin suosiosta ja populismin noususta maassa. 

Tämän kirjan myötä saatoin todeta, että äänikirja ei ole minulle hyvä  tapa päästä kirjan maailmaan. Mari Annala luki selkeästi, virkeästi ja vältti turhat painotukset tai väritykset. Minun oli kuitenkin vaikeaa erottaa kirjailijan ääntä lukijan äänestä ja nuorella äänellä luetut yleistykset venäläisten käyttäytymisestä ärsyttivät. Lisäksi saattoi moni asia mennä ohi, kun jatkoin kuuntelua kotitöiden lomassa, välillä keskeyttäen kuullakseni, mitä muualla kodissani tapahtui. Sain kyllä myöhemmin paperiversionkin käsiini, mutta se ei enää muuttanut käsitystäni kirjasta. 

Lauren, Anna-Lena Samettidiktatuuri - vastarintaa ja myötäilijöitä Nyky-Venäjällä. Suom. Kaisa Sivenius. Teos&Förlaget,  2021. 199 sivua. E-äänikirja. Lukija Mari Annala.  5h 52 min.

 

Liksom Rosa: Väylä

Eestäpäin kuulu huuto, että vastassa on yöpymispaikaksi määrätty tyihä talo, toppaama siihen. Tieto virkisti askelta. Ajoima karjat hyvin aijathuun hakhaan. Paikalliset lotat ohjastit meät ruohottunutta polkua pitkin talon kartanolle. Itte talo oli harmaa, korkea ja pitkä. Saima sokerista munavelliä. Se maistu niin hyältä, että suu meinasi revetä. Syönnin jälkeen iski väsimys. Menin Katrin kanssa pirttihin ja panima maate muitten väsyneitten viehreen. Makasimma ko muikut tynnyrissä ja lämmitimmä toisiamme s.79

Rosa Liksomin uusimmassa kirjassa on ainakin kolme asiaa, jotka tekevät siitä erilaisen, ainutlaatuisen ja loistavan. Ensimmäinen on matka, joka jatkuu väylän eli Tornionjoen yli Ruotsin puolelle pakoon saksalaisia, jotka ovat muuttuneet aseveljistä vihollisiksi. Matkaa tekevät keskenkasvuiset lapset keskenään eikä matka ole helppo, sillä kulkijoiden vaatetus on puutteelinen ja on kylmä yöpyä taivasalla. Kertojan äiti on mennyt Sedän kanssa edeltä, koska äiti odottaa lasta. 

Nämä toisella kymmenellä olevat lapset pitävät huolta karjasta ja se on toinen keskeinen asia. Lehmät ovat kertojalle ainakin yhtä rakkaita kuin ihmiset. Niillä on nimet, jotka kertoja muistaa. Kun hänen on lähdettävä etsimään vastaanottoleireiltä äitiään, lehmien hyvästelykin on  yhtä tärkeää kuin muiden matkatovereiden.

Timotein haiju pyyhkäsi minun naamaa ko aukasin navetan oven ja menin hyvästelehmään karjan.
Halasin jokaista lehmää ja hiehoa sekä meän että Martan karjasta. Viskuttelin Ilonan, Siskon, Pirkon, Liinan hiehoitten ja Kertun korhviin kaikenlaista, vaikken osanukhaan niitten kieltä. Ja tietekki lupasin, että kohta näemä taas, niinko lupasin Katrile, Martale ja Matilekki. s. 108

Kolmas asia on murre, jolla koko kirja on kirjoitettu. Ensin ajattelin sen olevan este lukemiselleni, mutta ymmärsin sen pian olennaiseksi osaksi tarinaa. Ilman Tornionjokilaakson murretta kirja olisi toinen. Ilman murretta kertojatytön maailma ei olisi niin tosi kuin se on nyt. Kertomus on tarina selviytymisestä, vahvasta tytöstä, jota sota, perhe ja maailma paiskaa paikasta toiseen ja vastoinkäymisestä seuraavaan. Siitä huolimatta hän kestää muutamien koulupäivien, parin ystävän ja ymmärtävien ihmisten avulla. 

Alotin mummosta. Sillä oli kaikki vanhuuen vaivat ja se pani jokasen praatin alkhuun, että ennen vanhaa. Se piti minua sylissä ja suojeli, ko äiti sai kohtauksia, oli liian hyälä kiirillä tai mullisteli. Mummo sano, että älä perusta äitistästi, se ei ymmärrä etes itteänsä. Isoäitiä näin harvoin. Sillä oli kaihi toisessa silmässä ja sappikivet. Se hoki mie, mie, mie. Sitte Setä. Se on sokeritautista ja syänviasta huolimatta lepposa ja porisee matalalla äänelä. Se on vähän niinko herrat ko se istuu kunnanvaltuustossakin. Ko molin kläppi se nappasi minut sylhiin, vaikka en olis tyrkyttäny itteäni. Isällä on luinen nokka ja se puhhuu pehmeällä äänelä, vaikka on aina varhuihlaan. Sillä on karvanen, hikinen sölkä. Ei se sinänsä paha ole, vaikka onki kolkonpuolheinen. Äitin kaula on taas pitkä ko pirula, soon katkera ja sisältä mätä. Jos se olis terve, se saattais olla toisenlainen. Nuoruuenkuassa se on sopivasti pullea ja kaunis. Niin kauas ko mie muistan, äiti on ollu voimaton, saamaton ja vähinthään luulotautinen, ja nyt se sannoo olevansa terve. s.186

Tyttö on vahvempi kuin moni aikuinen, ainakin vahvempi kuin äitinsä. Matka ja elämä vaatii kuitenkin yhä enemmän, eikä palkintoja tule. Enemmänkin tulee pettymyksiä ja kokemuksia, jotka olisivat aikuisellekin vaikeita kestää.

Ensin kerkisin laskea  kuuthen, sitte kymmehneen, sitte kahteenkymmehneen. Kouristus, vaivanen henkäsy, syän takutti hätäsesti Kallen rinnassa vielä pitkään ennenko sammu. Heiveröinen verivana valusi sen nokkareijästä. Sen posket muuttuit sinertävän kautta violethiin ja sitte valkosseen. Elämäntunto valu siittä ulos ja se kylmeni hiljahleen.

Pari kolme tuntia sitä kesti, sitten kuolema johatti Kallen Tuonelanvirran vastarannale. Sielua en nähny mishään. Äsken Kalle eli, nyh soon kuolu, mutta mie elän, mie aattelin. Kallen iho oli ko keskenmenheen vasan nahkaa. s.168

Tytön kokemana sotaa ja nälkää pakoon lähteneiden kohtelu parempiosaisten armoilla piirtyy yksinkertaisen terävästi lukijan tajuntaan, nostaa ymmärryksen tasoa ja palan kurkkuun.

Väki ymmärsi, että on parempi pittää leipäluukku kiini ja painaa kärsimykset villasella. Touhotus loppu, viha sulkeutu ihmisten sisäle ja sen tilale levisi ensin suru ja sitte tyyni toivottomuus. Koko leiri oli ko kuolu. Mieki olin. s.177

On minun myönnettävä, että Rosa Liksomin teokset ovat viehättäneet minua pitkään. Pidin lyhyistä proosapätkistä sekä itsekseni luettuina että esitettyinä. Viime vuosien romaanit ovat kiehtoneet minua jokainen ja ihailen kirjailijan kykyä uudistua jatkuvasti. Jokaisen kirjan olen aloittanut epäillen jaksanko, viitsinkö loppuun asti lukea. En ole kesken yhtäkään jättänyt, vaan lopettanut vasta viimeiselle sivulle hengästyneenä, vaikuttuneena, ihastuneena. Niin kävi nytkin.

Rosa Liksom: Väylä : kertomus. Like 2021. Esilehtien piirrokset : Rosa Liksom. 266 sivua

Hirvisaari Laila: Hiljaisuus

 Elämäni ensimmäinen Hietamies/Hirvisaari on luettu lukupiirin ansiosta. Kuuntelin tämän tarinan cd-levyiltä kotitöitä tehdessäni. Ihan mielelläni kuuntelin, vaikka varauksella tartuin teokseen. Olen aina mieltänyt Laila Hietamiehen kirjat viihteeksi, joka on monille tärkeää. Kukaan ei ole minulle kertonut tai en ole antanut kenenkään itselleni kertoa, miksi lukea näitä. Yksi kirjoista Katariina, oli Finlandia-palkintoehdokkaana taannoin. Sekin olisi ollut lainattavana kotipaikkakuntani kirjastosta, mutta näytti niin kovin kuunnellulta, että tiesin vain ärsyyntyväni.

Tämä kirja kertoo Ingasta, joka ei puhu ja ontuu ylimääräisen varpaansa takia. Tapahtuma-aika on sotien jälkeen pienessä maaseutukylässä Suomen itärajan lähellä. Epäpätevä opettaja antaa Ingalle ehdot lukemisessa, vaikka tämä lukee vaikeitakin tekstejä mm. avaruudesta ja kirjoittaa kaikki vastauksensa toisten puhumalla esitettyihin kysymyksiin. Opettaja ei siedä heikkoja, jollaiseksi luokan muut oppilaat ovat Ingan arvioineet. He kutsuvat Ingaa Nilkku-Inkuksi ja kiusaavat arkaa ja orpoa tyttöä, jota isovanhemmat kasvattavat. Onneksi isovanhempien lisäksi on muitakin ymmärtäjiä: kylään saapunut lääkäri ja tämän puoliorpo poika, Joel, joka saa Ingan luottamuksen.

Kirjan tapahtumissa on dramaattisia käänteitä ja lapsen näkökulma tekee kerronnasta koskettavaa. Odotin ja sain onnellisen lopun, kuten satuun kuuluu. En heti arvannut käänteitä, ja kieli oli sujuvaa. Lievä mustavalkoisuus häiritsi ajoittain: oli hyviä ja pahoja eikä montakaan henkilöä siltä väliltä. Ei minulla ole juuri moitittavaa, mutta ei tämäkään Hirvisaaren myöhäistuotannon kirja saa minua hamuamaan hänen mittavaa tuotantoaan luettavakseni. 

Hirvisaarella on lukijansa, jotka palaavat kirjoihin yhä uudestaan. Heille suon ilomielin tämän ilon, enkä ole sitä ennenkään kieltänyt. Minun ei kuitenkaan tarvitse lukea sitä, mistä "kaikki" pitävät, vaan voin lukea omien mieltymysteni mukaan. Luettavaa riittää todennäköisesti moneen makuun.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava.- 2016. 5 cd levyä. 5 h 7 min. Lukija: Elsa Saisio

Giordano Paolo: Jopa taivas on meidän

Ylitseni hyökyi vanha tuttu vieraannuttava tunne siitä, että esineet ympärilläni loitontuivat ja kutistuivat, mutta sillä erotuksella, että ne eivät tällä kertaa siirtyneet kauemmaksi, vaan minä itse peräännyin huimaavaa vauhtia yhä syvemmälle tunneliin, joka oli avautunut pääni sisällä. s. 517

Kirjan nimi lupaa paljon: huikean tarinan, rakkautta ja intohimoa. Kirja itsessään lunastaa kaikki lupaukset ja antaa vielä enemmän.

Teresa viettää isänsä kanssa kesää jälkimmäisen äidin luona, kuten on tehnyt lapsesta asti. Ikkunanraosta hän näkee kolmen pojan menevän salaa uimaan mummin uima-altaaseen useana yönä. Kun pojat jäävät kiinni ja tulevat pyytämään anteeksi, tutustuu Teresa tarkemmin viereisen maatilan asukkaisiin. Pojat ovat kasvaneet yhdessä Cesaren ja Florianan tiukasti uskonnollisessa kodissa, mutta vain vanhin, Philippe, on pariskunnan oma lapsi. Tomasso ja Bernard ovat kasvatteja. Berniin Teresa rakastuu. 

Kirjailija ei vie mutkitta nuorta paria onnelliseen yhteiseloon. Intohimoisesti alkaneeseen suhteeseen ilmestyy väärinkäsityksiä ja epäilyjä. Teresa saa uutta tietoa rakastetustaan tämän velipuolilta jälkikäteen.

En ollut ainoastaan sokea ja kuuro, vaan kärsin vielä vakavammasta viasta. Minulta puuttui aisti, jolla ei ollut mitään tekemistä näön tai kuulon kanssa, vaan se oli kyvyttömyyttä tiedostaa, mitä tapahtuu oman itsen ulkopuolella, itsestä riippumatta. s. 329

Kasvattiperheen uskonnollisuus vaikuttaa syvästi Bernin oikeudentuntoon ja ehdottomuuteen, vaikka hän haluaakin uskoa omaan visioonsa. Hän ottaa tehtäväkseen oliivipuiden suojelun ja haluaa tehdä sen luonnonmukaisin keinoin. Nuoren miehen varmuus ja määrätietoisuus tekee vaikutuksen ja myöhemmin maatilalla asuu ja toimii ekoyhteisö, joka työtä pelkäämättä tai keinoja kaihtamatta puolustaa arvojaan.

 'Sillä jos hylkäämme Herran, elämästä tulee yhtä loputonta kompurointia, kaadumme vähän väliä ja rikomme kaikkia muita käskyjä vastaan. Kun hylkäämme Herran, päädymme aina -poikkeuksetta - tappamaan.' s.162

Vaikka kirja käsittelee suuria aiheita, luin  tämän ennenkaikkea juonen takia. Tai oikeammin: oli vaikea keskeyttää lukemista, koska halusi tietää enemmän päähenkilöiden kohtaloista. Kai tätä voisi lukuromaaniksi nimittää. Aluksi hämmästelin kirjailijan ratkaisua, kun hän pani Tomasson kertomaan vuosia tapahtumien jälkeen Teresalle, miten asia oikeastaan oli. Se tuntui liian vaikealta ja monimutkaiselta, mutta toimi kuitenkin! Kuvaus oli hyvin visuaalista ja tarkkaa: melkein näin vettä kaipaavan maatilan Italiassa edessäni. Kirja toi päähenkilön tuntemukset niin lähelle, että olin välillä Teresan kanssa talossa yhtä huolissani, peloissani ja yksinäisenä kuin hänkin.

En osannut kuvitella, että kukaan päähenkilöistä muistaisi kaiken kuvatun aherruksen ja vastoinkäymisten keskellä olla onnellinen. Niin aikaa kuitenkin kuvaa Bern, joka väittää kirjan nimen mukaan: Jopa taivas oli meidän. 

Paolo Giordanolta on aiemmin suomennettu kirja Alkulukujen yksinäisyys.  Senkin kirjan muistan lukeneeni ja siitä pitäneeni, mutta blogitekstiä ei ainakaan täältä löytynyt. Kirjailija on kuitenkin mielessäni lukemisen arvoisena pysynyt. Suosittelen muillekin Giordamon kirjoihin tarttumista. (Irti ei pääse;))

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän. - Aula&Co, 2021 - Italiankielinen alkuteos : Divorare il cielo 2018. Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä. Kansi Laura Noponen. 586 sivua

Köngäs Heidi: Siivet kantapäissä

 

Suhteet venyvät janaksi kahden pisteen väliin: alun ja lopun. Alan vähitellen tajuta, ettei minun tieni mene niin kuin kuuluu, että olen outoja varjoja täynnä, olen aina ollut. s.216

Kiinnostuin tästä kirjasta kuultuani radion Kulttuuriykkönen-ohjelmassa (Yle-Areenassa toistaiseksi) sen kertovan Marja Rankkalasta. Kirjoittajan tarkoituksena oli nostaa kirjalla radiokuunnelmien alussa ja lopussa mainittu nimi henkilöksi, joka on tehnyt mittavan uran ja  elänyt aikanaan poikkeuksellisen elämän. Kiinnostustani lisäsi huomattavasti, kun ohjelmassa mainittiin Marja Rankkalan sanoittaneen mm.Susanna Haaviston ja Vesa-Matti Loirin esittämän Joka pojalla on siivet-laulun, josta kirja on saanut osuvan nimensäkin. Minä tiesin Rankkalasta vain usein kuulemani nimen, joten kirja tuntui olevan paikallaan juuri minulle.

Kirjassa ei osoitella, vaikka tunnettuja nimiä mainitaan. Marja on Marja Rankkala ja hänen elämäänsä seurataan nuoruudesta alkaen. Janus on Olavi Paavolainen, Marjan suuri rakkaus ja Radioteatterin johtaja. Josef on ilmiselvästi teatterikriitikko Jukka Kajava. Hertta Kuusisesta tulee Marjalle Krasnaja hajuveden mukaan. Kaikki he ovat kuolleet, joten Heidi Köngäs on voinut kuvitella tapahtumia ja tunteita tosiasioiden väliin, alle ja päälle. Haastattelija Tuula Viitaniemi kysyikin kuulemassani ohjelmassa kirjailijan vastuusta, kun hän menee oikean henkilön pään sisään ja katselee maailmaa tämän silmillä. Köngäs perusteli mielestäni hyvin: Jos tekee elämäkertaa, siihen ei voi laittaa muuta kuin oikeaksi todistettua. Fiktiossa voi lähestyä henkilöä myös intuitiolla. Lisäksi Köngäksellä oli käytössään Marja Rankkalan työtoverilleen Johanna Rajamaalle jättämää aineistoa: kirjeenvaihtoa, päiväkirjamerkintöjä, lippusia ja lappuja kassikaupalla.  Minä en tietenkään tiedä, kuinka lähelle oikeaa henkilöä Heidi Köngäs kirjassa pääsi, mutta mielelläni minä tätä kirjaa luin. Rankkalan työtoveri vakuutti tunnistavansa henkilön Köngäksen kirjasta.  

"Kuules nyt, minä teen itse omat virheeni jos haluan" s. 181

Näin sanoo Marja Janukselle, vaikka mies loukkaakin häntä kuin jotkut muutkin. Marja elää itsenäisen naisen elämän, jolle e-pilleri merkitsee vapautta. Raskaudenpelkoa ei tosin mainita aiemminkaan seksikokemuksia rajoittavana.

Olen varma, että ihminen on kaikkein kiinnostavin lapsena, kaikkein elävin, rehellisin, oikeamielisin, todellisin. Kaikki mikä tulee sen jälkeen on petosta, täytettä, kasvatusta, normittamista tiettyyn asentoon, käytökseen. Kukaan ei voi olla aikuisena yhtä spontaani kuin lapsena, silloin kun ilo, riemu, pettymys, suuttumus, kateus ja kaikki tunteet ovat aivan paljaina ja suojattomina, eikä niitä voi kätkeä, vaan ne tulevat esiin puhtaan selkeinä kuin luu lihasta.

Kiinnostavaa onkin vain se, miten paljon siitä lapsesta onnistuu säilyttämään aikuisuuteen, jossa hyvä käytös perustuu kätkemiseen ja peittelyyn. Onnellisia ovat ne, jotka onnistuvat nappaamaan lapsuudestaan koko elämäkseen suoran, rehellisen ihmisen kaikkine tunteineen. ss.277-278

Ei Marjakaan onnistu elämässään pakoilemaan kasvatuksen ja sivistyksen muokkausta, mutta lähelle hän silloin tällöin pääsee - etenkin seksuaalisesti. Kirja on voimallisesti rakkausromaani, mutta tuo myös esiin Rankkalan työtä kääntäjänä, dramaturgina, kuunnelmien tekijänä. Tästä kaikesta muistutuksesta olen iloinen, sillä sillä työllä on merkitystä, jonka vasta nyt tajuan. 

Sotakokemuksia Konnunsuon vankilassa, jossa Rankkala on viettänyt lapsuutensakin, en oikein ymmärtänyt. Rankkala on itse kirjoittanut muistiinpanoistaan puhtaaksi sen, minkä on halunnut säilyttää jälkipolville ja sotakokemukset kuuluvat niihin. Epäilemättä sota vaikutti kaikkien sen kokeneiden elämään, mutta keskellä kirjaa tämä vie lukijan äkkiä outoon, muusta kerronnasta irralliseen maailmaan. Vaikuttaa myös siltä, että juuri näillä kohdin on oikolukija slarvaillut, jättänyt kirjaimia puuttumaan ja päähenkilön kutomaan sukkia rintamalle joka toisella sivulla. Tässä luvussa kerronnan katkaisee myös Jelindan puhuttelu, mikä jäi minulle arvoitukseksi.

Kuitenkin kaiketenkin, Siivet kantapäissä oli upea kirja, joka esitteli upean naisen ja tämän hienon uran. Kiitos Heidi Köngäs ja kaikki muut, jotka nostitte Marja Rankkalan esiin!

Join eilen liikaa, mutta elin juuri sopivasti. s.318

Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä.- Otava 2021.- Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. 363 sivua