Paul Giordano: Tasmania

 

Ja silti ilmastonmuutoksen vaikutukset olivat silmiinpistävimpiä merissä. Alaskanlahden vedet olivat lämmenneet niin paljon, että myrkyllisten levien kukinta oli poikkeuksellisen runsasta.

Luonto ja sen monimuotoisuuden katoaminen kirjassa voimakkaasti läsnä. Kirjassa kerrotaan lähestyvän katastrofin aavistelusta ja merkeistä, jotka siitä kertovat. Kirjassa ei nimeä selitetä, mutta wikipedia paljastaa Tasmanian Australian osavaltioksi, sen eteläpuolella olevaksi sydämenmuotoiseksi saareksi, jossa luonto kukoistaa. Tapahtumat sijoittuvat nykyisyyteen, mutta päähenkilö, neljissäkymmenissä oleva kirjailija-tutkija Paolo palaa työnsä kautta myös menneisyyteen, atomipommin kehittämiseen ja sen vaikutuksiin Nagasakissa. Paolo elää  henkilökohtaista kriisiä avioliitossaan häntä vanhemman Lorenzan kanssa. Ilmastonmuutos ja oman elämän hallitsemattomuus kulkevat rinnakkain. Samaan aikaan Paolo tapaa vanhoja ystäviään, joiden ongelmissa yrittää auttaa. Pariisissa asuvalla Giuliolla on ongelmia avioeron jälkeen lapsen huoltajuudesta. Katollinen pappi Karol tunnustaa rakastuneensa nuoreen tyttöön.

Saarnassaan Karol puhui hieman arvoituksellisesti valinnoista ja tilaisuuksista, joita epäjatkuvuus toi aina mukanaan. Sillä mitä muutakaan Kristuksen ylösnousemus oli, jollei ihmiskunnan historian syvin epäjatkumo? Tuntui kuin hän olisi puhunut suoraan minulle, mutta sehän juuri on saarnojen juju, ajattelin, tai oikeastaan uskonnon yleisesti:synnyttää vaikutelma, että kyse on aina sinusta.

Paolo tutustuu myös uusiin ihmisiin, joilla on merkitystä sekä työlle että henkilökohtaiselle elämälle.  Professori Novelli on menestyvä tiedemies, joka tutkii pilvien muotoja. Hänen turhamaisuutensa ja itsetietoisuutensa syö tieteellisen työn merkitsevyyttä ja opetustyön mahdollisuuksia. Se asettaa myös Paolon valitsemaan, tukeako miestä vai ei.

En tiedä, oletteko Te lukenut yhden Esquiren artikkelin, Novelli jatkoi, tutkimuksen ilmastoasiantuntijoiden psyykkisestä hyvinvoinnista. Sellaisten kuin meilkäläisten. Käytännössä se ilmenee, että tiedemiesten joukossa me kuuluumme masennukselle ja lukuisille muille mielialahäiriöille altteimpaan kategoriaan.

Nyt, luettuani koko kirjan mietin, että Paolon elämäntapa  oli ristiriidassa ympäristöhuolien pohdinnnan kanssa. Hän lentää jatkuvasti eri puolille maapalloa: Karibian luxushotelliin lomalle, Japaniin työasioissa ja Euroopan sisäisiä lentoja ystävien tapaamisen ja työn merkeissä. Lukiessani en edes huomannut ristiriitaa, enkä myöskään hämmästellyt tutkija-kirjailijan rahojen riittävyyttä. Giordano kuljettaa henkilöitään niin luontevasti paikasta ja tilaisuudesta toiseen, ettei moiseen pohdintaan jäänyt tilaisuutta. Matkalla oleminen tuntuu olevan elämäntapa myös  ulkomaantoimittaja Curzialle, josta Paolo etsii elämälleen uutta suuntaa.

Palatessani noin tuntia myöhemmin Giulion asunnolle tunsin epämääräistä syyllisyyttä. Ehkä tunsin olevani syyllinen sen ylemmän olennon edessä, joka kehottaa meitä tarttumaan hetkeen, sillä olin aivan erityisen taitava heittämään tilaisuuteni hukkaan.

Hän kiusasi minua ilmaisulla "ottaa aikaa itselleen", jota olin kerran käyttänyt: haluan ottaa aikaa itselleni, olin sanonut. Lähes joka ilta Curzia kysäisi minulta, mitä poikkeuksellista olin tehnyt päivän mittaan ajalla. jonka olin itselleni ottanut. Silloin minun oli lähes joka kerta pakko tunnustaa, etten ollut saanut aikaiseksi mitään.

Kirjassa on kyse on mullistuksesta, jota emme toivo emmekä halua kokea.  Uskomattoman määrän henkilöitä ja tapahtumia Giordano kietoo kudelmaksi, joka ei jätä aukkopaikkoja. Lukemista ei haluaisi jättää hetkeksikään kesken- Ja onhan kirjalla - totta totisesti- sanottavaa!  Omalla kohdallani myös Giordanon kaksi edellistä suomeksi käännettyä teosta Jopa taivas on meidän ja  Alkulukujen yksinäisyys ovat olleet lukuelämyksiä. Seuraavaa suomennosta odottelessa...

Meillä kaikilla on gradualistinen mieli: jos asiat ovat aina edenneet jollakin tietyllä tavalla, miksi niiden pitäisi muuttua juuri nyt? Ihmiskunta on asuttanut samaa planeettaa kahdensadantuhannen vuoden ajan, onko mahdollista, että kaiken täytyy luhistua juuri minun elämäni aikana?

Paul Giordano: Tasmania. - Aula & Co, 2023. - Italiankielinen alkuteos: Tasmania 2022. Suom. Laura Petäjä- Taavitsainen. - Kansi: Laura Noponen. - 298 sivua

Claire Keegan : Nämä pienet asiat

 

Jos elämässä haluaa menestyä, täytyy osata sulkea silmänsä tietyiltä asioilta, jotta pääsee eteenpäin.

Tästä on kysymys tässä kirjassa: kuinka pitkälle olemme valmiita toimimaan moraalisesti, jos oma etu on pantava vaakalaudalle. Bill Furlong on menestynyt - ainakin jos ottaa huomioon hänen lähtökohtansa palvelijattaren aviottomana lapsena, josta rikkaampi protestanttinen leskirouva Wilson on äidin kuoltua huolehtinut. Hän on  hiili- ja puutavarakauppias ja kotona on Eileen-vaimo ja viisi tytärtä. 

Kiireet puskevat päälle niin töissä kuin kotona. Eletään joulunalusaikaa katollisessa kylässä Irlannissa1980-luvun puolivälissä:  On tehtävä paljon, mutta toimeen tullaan ja perinteiset jouluvalmistelut ovat kotona meneillään: hedelmäkakkua ja kirjeitä joulupukille.

Aina sama juttu, Furlong ajatteli; he jatkoivat töitään tauotta, yhden valmistuttua tartuttiin toiseen. Millaistahan elämä olisi jos heillä olisi hetki aikaa hengähtää ja miettiä asioita? Olisiko heidän elämänsä erilaista vai samanlaista - vai menettäisivätkö he elämänhallintansa?

 Työssään Furlong tekee viimeisiä käyntejä asiakkaiden luona, saa lahjoja kiitollisilta asiakkailta ja tarjoutuu odottamaan maksua heiltä, jotka eivät heti pysty maksamaan.

Ihmiset osasivat olla hyviä, Furlong ajatteli ajaessaan takaisin kaupunkiin. Piti vain oppia miten tasapainotella antamisen ja ottamisen kanssa niin että tuli toimeen yhtä lailla muiden kuin omiensa kanssa. Mutta heti ajateltuaan niin hän tiesi olevansa etuoikeutettu ja mietti, miksei ollut antanut makeisia ja muita saamiaan lahjoja niille joiden asiat eivät olleet yhtä hyvin. Joulu sai aina ihmisistä esiin parhaat ja pahimmat puolet.

Tuo tämän kirjoituksen alussa lainattu "menestysresepti" on Eileenin lausuma ja liittyy Furlongin  luostarin hiilivarastossa tapaamaan tyttöön, jota mies ei saa mielestään. Luostarin nunnien kanssa on oltava väleissä - sen tietävät kaikki kyläläiset, mutta tytöllä on ilmiselvästi hätä  eikä hän voi hyvin.  Furlong ei pysty sulkemaan silmiään.

Vähin erin hän sai tunteensa kuriin ja päätteli, ettei mikään toistunut samana; jokaiselle annettiin päivät ja tilaisuudet, jotka eivät toistuisi. Ja eikö ollutkin suloista olla juuri siellä, missä oli ja saada muistella menneitä, vaikka se mieltä liikuttikin. Sen sijaan, että olisi aina ajatellut vain tulevia, samanlaisina toistuvia päiviä ja vaikeuksia, joita ei ehkä koskaan tulisikaan.

Olen tavattoman kiitollinen tästä Lumiomena-blogista saadusta kirjavihjeestä. Se kosketti tunteita ja siitä tuli minulle lukuelämys, joka palautti taas luottamuksen kirjojen uudistavaan ja puhdistavaan voimaan. 

Claire Keegan : Nämä pienet asiat. Tammi 2023. -Englanninkielinen alkuteos Small Things Like These. Suom. Kristiina Rikman. (Tammen keltainen kirjasto: 544), Kannen kuva Robert Gibbins: Dublin Under Snow,116 sivua

Katja Raunio: Viime ajat

Entä jos oletkin sairastanut jotain tautia, joka selittää, miksi elämäsi on mennyt kuten sinä ja myös muut oletitte sen menevän? Et ole varma , olisiko se lohdullista vai ei. Ehkä sinut ja elämäsi voisi hoitaa kuntoon. Toisaalta silloin kaikki olisi valunut hukkaan.Olisit voinut jo kymmenen vuotta sitten napata jonkin pillerin ja elää aivan toisenlaisen elämän.

Näissä mietteissä kipuilee Katja Raunion kirjan päähenkilö romaanissa Viime ajat. Hän on yrittänyt laittaa elämäänsä kuntoon, keskeyttänyt opintonsa maksaakseen velkojaan ja mennyt työhön museoon lippukassalle. Hän asuu kimppakämpässä toisten samanlaisessa elämäntilanteessa tarpovien kanssa. Riitaa tulee jääkaappiin hankituista eväistä ja kateutta toisen hankkimasta työpaikasta eivätkä seinät takaa yksityisyyttä.

Seinän läpi kuulet taidekämppiksen ja toisen matalamman äänen. Huohotus yltyy, siihen sekoittuu heikkoja vingahteluja. Riisut ulkovaatteesi ja käyt sängylle makaamaan. Laitat tyynyn pääsi päälle, jotta se vaimentaisi ääniä edes vähän.

Puhuteltua Sinää seuraa "vainooja" ja nuori mies, joka tarjoaa takkiaan suojaksi sateelta ja unohtaa sen. Enemmän häiritsee kuitenkin museon intendentti, vastenmieliseksi kuvattu mies, joka vonkaa humaltuneena seuraa ja vaikuttaa myös Sinän itsetuntoon ja  asemaan työyhteisössä.

Sinä pyörität mielessäsi katkerana kaikkien katseita, pieniä huomautuksia, joilla asia on jo yritetty kertoa sinulle. Ja sitten sinä seisahdut ja aivan uusi ajatus seisahtuu mieleesi: Ehkä se on totta, mutta sinä et saisi koskaan varmuutta. Sinä tekisit tuota työtä päivästä toiseen, tietämättä, olitko saanut paikan vain sen ansiosta, että sinulla on pillu ja rinnat ja pitkät hiukset. 

Sinä on jumittunut elämässään eikä onnistu luomaan edes uusia ihmissuhteita. Hän pärjää ihmisten kanssa niin kauan kuin on myötäsukainen, mutta miellyttämishalun raja tulee varsin pian vastaan. Viimein sinä oivaltaa jotakin itsestään ja omasta käyttäytymisestään niin työssä kuin ihmissuhteissa.

Sinullekin alkaa valjeta, että tässä suhteessa, tässäkin suhteessa, sinä olet ainainen asiakaspalvelija. Sinä odotat häntä tiskisi takana, olet käytettävissä, valmiina täyttämään toiveita, valmiina mukautumaan, aina ystävällisenä, aina niin helvetin ystävällisenä.

Katja Rauniolla on hengästyttävän reipas ja ronski tyyli kirjoittaa. Lukijakin hengästyy pitkiä kappaleita läpikahlatessaan. Mustavalkoiset valokuvat raunioituvista rakennuksista katkaisevat vuolaan tekstivirran, mutta minulle ei täysin auennut niiden merkitys. Ehkä ne korostivat ankeaa ympäristöä ja elämää.  Parhaimmillaan, suorastaan herkullista teksti on, kun kirjailija ottaa Grimmin sadut vauhdittajakseen ja kuvaa niiden kautta työyhteisöä ja arkea. Myös Sinä-kertoja on oivaltava ratkaisu.

Tervehdin tätä kirjaa ilolla ja hakeudun vastakin Raunion kirjojen pariin. Pari teosta on jo saatavilla, sillä esikoinen Käy kaikki toteen ilmestyi ja palkittiin jo 2015.Toinen, Sinun päiväs koittaa ilmestyi2020. Ei ole suotta niitä kehuttu, luulen. Kirjailijan nimi on syytä pitää mielessä

Katja Raunio: Viime ajat. - Teos, 2023. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, Kirjassa 7 mustavalkoista valokuvaa Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista,118 sivua.

Sanmao: Tarinoita Saharasta

 

Suomentaja Rauno Sainio on tehnyt tämän kirjan kanssa historiaa, sillä hän on suomentanut kirjan kiinan kielestä, ei käännöksistä. Tämä on Taiwanista lähtöisin olevan 1943 syntyneen kirjailijan Sanmaon (Chen Mao-ping) jo 1976 ilmestyneiden tarinoiden kokoelma, joka on saanut menestystä ja monta käännöstä maailmalla.

Tarinat sijoittuvat Saharaan, josta Sanmao on takakannen tekstin mukaan innostunut 1970-luvun alussa luettuaan lehdestä autiomaata käsittelevän artikkelin. Saharaan hän muuttaa sieltä töitä hankkineen espanjalaisen miehensä Josen perässä. Sanmao hoitaa pariskunnan pientä kotia, laittaa ruokaa ja tekee kotiaan viihtyisäksi. Hän yrittää ystävystyä ja ymmärtää naapureitaan pienessä tuppukylässä, El Aaiunissa. Aavikolla asuvia sahraweita yhdistää köyhyys ja uskonto, mutta he ovat valmiita ottamaan vastaan kaiken avun ja helpotuksen.

 

"..En vain enää kestä vastaan tulevia ihmisiä. Heistä ja heidän ongelmistaan on aivan liikaa vaivaa."  "Mistä ihmisistä oikein puhut? 

"No heitä nyt näkee tien poskessa harva se päivä. Etkö muka ole huomannut?"

"Mikset vain aja surutta ohi?"

"Kuka heitä auttaa, jos en minä?..."

Sanmao osoittautuu kielitaitoiseksi ja yrittää auttaa keinolla millä hyvänsä. Kiinan lisäksi hän puhuu espanjaa ja jonkun verran arabiaakin paikallisten kanssa. Hän saa mainetta lääketieteen alalla, vaikka apukonstit ovat joskus varsin kyseenalaisia, kuten hammasta kynsilakalla paikattaessa. Naapurit oppivat myös käyttämään Sanmaon hyväntahtoisuutta hyväkseen ja nuoren pariskunnan keskinäinen elämä häiriintyy monesti. Toisaalta kaikki kanssakäyminen alkuasukkaiden kanssa tuo sisältöä yksinäisiin päiviin - samoin kuin tarinoiden kirjoittaminen.

Erään kerran olin autoineni usean kymmenen kilometrin päässä kaupungista, kun huomasin edessäpäin vanhan miehen. Hän raahasi perässään vuohta ja eteni verkalleen raskain askelin. Käyntiä hidasti entisestään hänen raskas viittansa, joka pullisteli kuin purje hänen kulkiessaan vastatuuleen.

Pysäytin auton. "Ystävä", sanoin arabiaksi. "Tule kyytiin!"

"Entä vuoheni?" hän kysyi vaivaantuneena samalla kun piteli vuohesta tiukasti kiinni.

"Vuohi saa tulla mukaan!"

Autoilusta tulee San Maolle tärkeä viihdytys. Hän opettelee sitä omin päin ja suorittaa ajoneuvon kuljettamiseen vaadittavan kokeen vasta myöhemmin. Tämä aiheuttaa hämmennystä ja salailua, sillä kukaan ei saa tietenkään tajuta, että Sanmao on tullut ajokokeeseen autoa ajaen.

Elämä aavikolla ei ole vaaratonta ja päähenkilö osoittautuu myös tavattoman kekseliääksi auttaessaan liejuun vajoavaa puolisoaan. Samalla hän oppii, etteivät kaikki ole yhtä avuliaita kuin hän itse on. Pahin on kuitenkin vielä edessä, kun naapurimaa haluaa liittää alueen itseensä ja syntyy sota. Se on vaikeaa erityisesti vallankumousta tukeville paikallisille ja maahanmuuttajille. Joskus on melkein mahdotonta elää ja valita oikein sekasortoisessa tilanteessa.

"Jos saamme itsenäisyyden, jään tänne. Jos alue menee jakoon, lähden pois."

"Minä luulin, että sydämesi kuuluu Espanjalle."

"Tämä on minun maani. Isäni ja äitini on haudattu tänne."

Suomentaja on järjestänyt kertomukset niin, että loppua kohti kertomusten sävy muuttuu vakavammaksi. Kääntäjät ovat eri kielillä tehneet omat ratkaisunsa, mutta tämä suomalainen versio kyllä toimii. Lukiessani kertomuksia pidin näitä aluksi harmittomina välipaloina. Luin niitä Sanmaon viehättävän persoonan takia. Sanmao on juuri sellainen kirjoittaja, joka on elänyt kirjoittamisen arvoisen elämän. Hän on kirjan tekstien mukaan yhä rakastettu ja luettu Taiwanissa. Kirjan lopussa on suomentajan jälkisanat, jossa hän kertoo kirjailijan myöhemmistä vaiheista.

Minun oli vaikea ymmärtää, jonkun innostuneen yhdestä lehtiartikkelista niin paljon, että muuttaa hiekka-aavikolle. Ylipäänsä ehdoin tahdoin hiekka-aavikolle muuttaminen on minusta erkoista tai outoa. En ole koskaan käynyt Saharassa, en ymmärrä se kauneutta. Sanmao tiesi ehkä paremmin: 

"Ai mikäkö minua kiehtoo? Aavat maisemat, korkea taivas, kuumana porottava aurinko, hiekkatuulet. Yksinäinen elämä kaikkine iloineen ja suruineen. Jopa tämä tietämätön kansa ja sen ihmiset, heitä minä rakastan ja vihaan yhtä aikaa. Tai en minä  taida itsekään tietää! 

Sanmao: Tarinoita Saharasta. AulaCo, 2023. Kiinankielinen alkuteos: Sahala suiyüeh.- Suom. Rauno Sainio. - Kansi Sanna-Reetta Meilahti. - 385 sivua

Maria Peura: Esikoinen

 

Lapseni oli vaiettu.

Peura kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesta ja vaikeasta asiasta: huostaanotetun/-annetun lapsen vanhempana olemisesta. Ennakkotietojen perusteella odotin hänen kertovan vain omasta äitiydestään ja oikeastaan siitäkin vain sen rankimaasta osuudesta: kuinka hän joutuu luovuttamaan esikoispoikansa laitokseen. 

Annan hänet pois, jotta hän ei menisi pois. Luovutan hänet saadakseni hänet. Lainaan häntä laitokselle, jotta en menettäisi häntä kokonaan.

Peura aloittaa kuitenkin siitä, millaista oli tulla äidiksi. Vaikka hän rakastaa tulevaa lasta ja haluaa olla tämän äiti, on jo raskausaika on täynnä pelkoa ja ahdistusta, sillä lapsen isä on äkkipikainen ja väkivaltainen, erityisesti humalassa. Käy myös ilmi, ettei lapsen isä ole kantasuomalainen, vaikka onkin omaksunut uusia tapoja tänne muutettuaan. Uskonnostaan hän ei ole luopunut.

Tyhjä mahalaukku ei valittanut nälkää, kohtu oli raskaana auringosta, auringosta. Äitiyden puin ylleni kuin kesän, vihreä ja lämmin oli raskauden vaate.

Kertoessaan  äitinä olemisesta ja siihen kasvamisesta tulee mukaan myös suhde omaan äitiin. Sekään ei tunnu mutkattomalta, vaan sisältää pelkoa ja hylkäämisenkokemuksia. Vanhemmat ovat jo kertojan äidiksi tullessa vanhoja, äidin muisti on kadonnut. Tytär muistaa kuitenkin sen, mitä ei ollut.

Etsin liinavaatekaapista lapsuudesta säilyneen reikäisen tyynyliinan. Pidän sitä kasvoillani, rukoilen, ettei äiti menisi pois. Ettei hän ottaisi minulta sitä, mitä minulla ei koskaan ollut. Ettei hän riistäisi minulta tyhjää kohtaa, jota ei täyttänyt.

Jo kirjan alkupuolella Peura puhuu kertomiensa asioiden henkilökohtaisuudesta. Kirjan minä on kirjailija. Peura ei säästä itseään, muttei myöskään ryvetä itseään syyllisyydessä. Hän sivuaa nuoruuden räyhävaihetta useimmiten todeten  lopettaneensa viinanjuonnin kokonaan jo vuosia sitten, mutta kertoo myös toisenlaisista kokemuksista.

Kallo menettää painonsa ja ääriviivansa, hampaat ajattelevat hilpeitä ajatuksia ja suun muisto nauraa niille, lempeästi se ilkkuu ala-asteen luokkahuoneen liimatuubeja ja monistusnestekanistereita, joiden tarjoama unohdus kesti vain pari silmänräpäystä.

Kuten nuo hilpeitä ajattelevat hampaat edellisessä lainauksessa osoittavat, on Peuran kieli tavattoman kekselisästä ja kaunista, lähestyy paikoin runoa. Minua miellytti myös alkuun kerrottu varoitus jättää tuoreeltaan henkilökohtaiset asiat käsitelemättä kirjassa. Autofiktio on vaikea laji, jollei anna itselleen oikeutta selitää ja puolustella (mikä taas ei minua lukijana innosta). Aika hyvin Peura mielestäni tässä kirjassa selviää - ehkä juuri tuon hetkittäin purskahtavan runokielen ansiosta. Kirja kosketti minua. Voin suositella.

Pelon hajusävy on neutraali. Taaskaan en ehdi ryömiä pois sen alta. Se leviää huoneessa kuin häkä, se yllyttää minua ahdistumaan tarpeettomista. Tiedän altistuneeni vasta kun olen pyörtymäisilläni.

Maria Peura: Esikoinen. Otava, 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho, kuva Nikola Bradonijic/Stocksy. 320 sivua

Iida Turpeinen: Elolliset

 Kieleen saapuu uusi, hirveä sana, sukupuutto, extinction.

Eivät kaikki esikoiskirjailijat kirjoita ensimmäiseen romaaniinsa omaa tarinaansa. Iida Turpeisen Elolliset kertoo tarinan stellerinmerilehmästä, jo 1700-luvulla sukupuuttoon kuolleesta eläinlajista, joka sai nimensä löytäjänsä, tutkijan ja tutkimusmatkailijan Georg Wilhelm Stellerin mukaan.

Suomeksi jo viimeinen meressä kellunut merilehmä on kohdannut sukupuuton. Sen suonissa kiertää veri, ja hermosto lähettää raajoille yhä sähköisiä viestejään, mutta sen kiertäessä poukamasta toiseen etsimässä lajitovereitaan se on jo kohdannut syvimmän mahdollisen yksinäisyyden, sukunsa puutteen, ja sen laji on lopussa jo ennen kuin luoti lävistää silmän.

Steller on mukana kapteeni Vitus Beringin johtamalla tutkimusmatkalla. Kapteeni on toteuttanut Pietari Suuren unelmaa meritien kartoittamisesta Aasiasta Amerikkaan, mutta työ on hallitsijan elinaikana jäänyt kesken ja uusi retki on tarpeen. Tuolle vuosien mittaiselle retkelle lähtee mukaan tutkijoita eri aloilta, mutta porukan riitaannuttua ja kyllästyttyä matkan vaivoihin heidät korvaa luonnontutkija ja teologian tohtori Steller, joka ei piittaa ulkoisesta komeudesta, vaan omistautuu intohimoisesti tutkimustyölleen. Hänen tehtävänsä on kartoittaa Kamtsatkan niemimaan eläimet, kasvit ja kivet.Tuntemattomat meret erottavat retkikunnan laivoja ja vähentävät varustusta, mutta tuntemattoman jättiläiseläimen, jota merenneidoksikin sanotaan, kohtaaminen vie Stellerin mielenkiinnon.

Kirja alkaa ja päättyy Luonnontieteelliseen museoon Helsingissä. Turpeinen kertoo halunneensa selvittää, mitä tapahtui sillä välillä, kun stellerinmerilehmä kuoli sukupuuttoon ja sen luut päätyivät suomalaiseen museoon. Aikaa kului kolme vuosisataa. Kirjailija kuvittaa hurjaa tarinaa alkeellisiin oloihin muuttaneista ihmisistä,  jotka eivät pelkää tarttua uusiin haasteisiin tai matkata tehtäviensä perässä jopa perheensä kanssa tuntemattomille seuduille outojen kansojen pariin.

On selvää, että kirkko on laiminlyönyt tehtäväänsä, sadassa vuodessa vain muutama alkuasukas on hyväksynyt oikean uskon, eivätkä siirtokunnan asukkaat ole heitä parempia - tietävät, mikä on oikein, mutta valitsevat toisin.

Kuitenkin ennen kaikkea kirja kertoo intohimoisista tutkijoista, jotka konstruoivat luista eläintä, entisöivät särkyneitä linnunmunia ja huolellisista piirtäjistä, jotka jäljensivät hämähäkkejä. Se kertoo heistä, joille luonto on rakas ja joille tiede on rakas. Joskus näiden välillä on ristiriita, onneksi harvemmin.

Kuollut ja elävä yhdistyvät paperilla yhdeksi, tarkaksi kuvaksi, ja hänen silmiensä kautta von Nordmann näkee taas hämähäkin kaikessa loistossaan.

Monivaiheinen tarina on kerrottu vauhdikkaasti viipyilemättä tunnetiloissa turhan kauan. Henkilömäärä on hengästyttävä ja yksityiskohdat tarkkaan kuvattuja, mutta  stellerinmerilehmä pitää kerronnan koossa ja lukijan mielenkiinnon yllä. Ei tätä kirjaa syyttä ole kehuttu. Tekijän seitsemän vuoden työ ansaitsee käännöksiä ja tunnustusta. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto tuli jo. Tuleeko muutakin?

Iida Turpeinen: Elolliset. S&S, 2023. -Kansi Safa Hovinen, Merkitys, 296 sivua

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

 Tämä kirja osoittaa, kuinka paljon maailmassa on kertomisen arvoisia tarinoita. Onneksi esikoiskirjailijalla on taito kertoa niin, että lukija ymmärtää, kuinka haavoittavista asioista on kyse. 

Jällivaarassa asuvalla äidillä on todettu keuhkosyöpä, joka on levinnyt luustoonkin. Mitään ei ole tehtävissä, kasvaimia on paljon. Äiti tietää kuolevansa. Tämä on kerrottu ystävälle, mutta vaikeinta sitä on kertoa tyttärelle. Tilda opiskelee Tukholmassa ja Agneta matkustaa sinne, koska ei pysty kertomaan asiaa puhelimessa. Vastatustenkin sitä on vaikeaa kertoa. Etäisyys äidin ja tyttären maailmojen välillä tuntuu ja  näkyykin välimatkan haihtumisesta huolimatta.  Pohjoisessa kahvi juodaan mustana, Tukholmassa maidon kanssa ja samanlainen ero on ihmisten välillä. Kaupunkilaiset katsovat köyhiä ja maalaisia tyttären tavoin karsaasti eivätkä näe omia virheitään tai omituisuuksiaan.

Agneta näkee ikkunasta Tildan jurottavien kasvojen heijastuksen. Hän pudottaa viisikymppisen miehen mukiin ja antaa tälle vielä avaamattoman kokiksenkin, jota hän tarvitsee verensokerin tasaamiseen ja huimauskohtauksen varalta. Mutta miehellä ei ole mitään.

"Etkö sinä anna hänelle mitään?" Agneta kysyy ja tökkää Tildaa käsivarteen. Tilda kiskaisee kätensä pois katsomatta sen enempää miestä kuin Agnetaakaan.

  Paitsi äidistään Tilda on etääntynyt myös parhaasta ystävästään, joka on jäänyt Jällivaaraan. Äiti haluaisi olla varma, että tyttärelle jää joku, jolle puhua ja kertoa murheita.

Tilda oli liian ankara Heddalle vaatiessaan, että kaiken pitäisi jatkua ennallaan, vaikka oli selvää, että vauva muuttaa ystävyyssuhdetta. Agneta ei tiedä, tapahtuiko jotain, muutakin kuin vauva, mikä erotti heidät, vaikka he olivat olleet viisitoista vuotta kuin paita ja perse.

Agneta yrittää käyttää vaikean asian kertomiseen apuna kotitaloa, josta pitäisi pitää huolta, mutta se ei tytärtä kiinnosta.

"Talo...", Agneta jatkaa kuin ruohonleikkurirobotti, joka ei aavista suuntaavansa suoraan moottoritielle ja huomaa virheen liian myöhään.

"En minä halua sitä taloa, minä asun nyt täällä."

Kertoja muuttaa näkökulmaa välillä kokonaan ulkopuolelle puhuen äidistä ja tyttärestä. Välillä maailmaa katsotaan Agnetan näkökulmasta. Usein tytär vaikuttaa töykeältä ja tunteettomalta eikä äiti uskalla tunkeutua tyttären maailmaan muuten kuin ostamalla tälle kalliita vaatteita, joita tytär haluaa. Äidin avuksi ja turvaksi jää vain kahvi ja tupakka, jotka tekevät jo pahaa, mutta tarjoavat pysähdystaukoja.  Äidin ja tyttären välillä on kuitenkin vahva tunne, joka sitoo heidät yhteen : rakkaus. Sitäkin on niin vaikea sanoa ääneen.

Pieni kirja on täynnä vaikeita tunteita ja asioita. Tildan itsenäistymisyritykset tyrmäävät äidin kerta toisensa perään. Nuori esikoiskirjailija kuvaa taidolla ja rehellisenoloisesti mahdottoman eteen joutumista yllättäen. Hän ei suurentele eikä osoittele - ja juuri se tekee kirjasta hyvän ja lukukokemuksesta vaikuttavan.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana - romaani. - Johnny Kniga 2023. - Ruotsinkielinen alkuteos: Kaffe med mjölk, 2022. - Suom. Jaana Nikula.-Kansisuunnittelu: Sara R. Acedo. - 206 sivua