Ann-Marie MacDonald : Linnunteitä

 

Kun tarinoita ei kerrota, me olemme vaarassa eksyä.

Tässä kirjassa kyse on tarinoista: niistä, joita ei kerrota ja niistä, jotka piirtyvät ihmisten elämänkuluksi. Mimin ja Jackin avioliitto on onnellisimmillaan, kun he muuttavat kahden lapsensa, Miken ja Madeleinen kanssa Saksasta Kanadaan. Jack on saanut uuden tukikohdan Centraliassa. Hän on lentäjän koulutuksen saanut upseeri, joka onnettomuuden takia ei ole voinut toimia lentäjänä. Hän suorittaa samalla myös salaista operaatiota entisen kouluttajansa välityksellä. Hänen on autettava tiedemies rautaesiripun takaa USA:aan. 

Vaimo huolehtii kodista ja lapsista, viettää aikaansa muiden upseerinrouvien kanssa. Rakkaus kukoistaa ja Mimi huolehtii itsestään, perheestään ja sosiaalisesta kanssakäymisestä kaikkien 1950-luvun amerikkalaisten oppien mukaan.

Näinä aikoina, kun tyttö viimeisimpien ennusteiden mukaan voi elää satavuotiaaksi, hänellä on oikeastaan vain suunnitelmia vain neljäksikymmeneksi ensimmäiseksi vuodeksi....(Chatelaine, heinäkuu 1962)

Mimin pitää saada ottaa vastuu, muuten hän ei selviydy.

Perhe hitsautuu yhteen tiiviisti juuri jatkuvan muuttamisen takia. Vaikka uudessa asemapaikassa on oltava sosiaalinen ja solmittava uusia kontakteja, käyttäydyttävä kuin kaikki olisi helppoa, on kuitenkin itse vastuussa pärjäämisestään ja jokaisella on vain oma menneisyytensä ja omat vahvuutensa käytettävänään.

Kun muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin vain tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni. Ilman kotipaikkaa ihmisen juuriksi kasvavat ajan halki hiljalleen vyöryvät tapahtumat. Tarinat sulautuvat toisiinsa.

Lapset joutuvat sopeutumaan aina uusiin kouluihin. Madeleinelle se tulee uudessa asemapaikassa vaikeaksi, sillä opettaja käskee muutaman pikkutytön jäämään aina voimisteluharjoituksiin koulun jälkeen, vaikka koulumenestys ei olekaan huono. Vanhemmille harjoituksista ei saa kertoa ja lapset tottelevat opettajaa, keksivät omat pakokeinonsa ja yrittävät elää kavereilta ja  aikuisilta saamansa tiedon varassa

Synkät jälki-istunnot eivät ikimaailmassa saa koskettaa sitä aurinkoista maailmaa, jossa isä oli pieni.

Kuulua johonkin tai olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään - keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt - on jo ajatuksena tukahduttava.

Kirjassa eletään Kuuban kriisin aikoja ja ydinsodan pelko on yhtä vahvasti läsnä lasten ja aikuisten mielissä kuin sodanpelko nykyisinkin. Se pulpahtelee välillä keskusteluissakin esille, kun tulokkaat tutustuvat uusiin naapureihinsa. Heihin kuuluu myös iso ja epäsovinnainen Froelichin perhe. Käy myös ilmi, että perheenpää Henry Froelich on ollut keskitysleirillä.

"Ai sinä pidit Ikesta?" (Eisenhower)

"Hän varoitti liiasta sotateollisuudesta. Me pakotamme venäläiset pysymään mukana. Ihmiset rikastuvat niillä teollisuudenaloilla ja heillä alkaa olla poliittista vaikutusvaltaa."

Verkkaisen ja onnellisen alun jälkeen kirja muuttu jännityskertomukseksi. Tapahtuu murha ja sattuma johdattaa ihmiset sellaisiin asemiin ja asetelmiin, että totuutta on hyvin vaikea kertoa, vaikka se pelastaisi syyttömiä kärsimykseltä. Kirjailija pystyy hyvin asettumaan 9-vuotiaan Madeleinen ajatusmaailmaan ja lukijalle nousee pala kurkkuun, kun hän seuraa tytön pohdintaa siitä, mikä on oikein ja väärin

.Joistakin tarinoista ei saa ikinä tarpeekseen. Tarina on joka kerta sama - mutta itse ei olekaan. Silläkin lailla voi oppia ymmärtämään aikaa.

Tämän kirjan aikaperspektiivi ulottuu 1960-luvun alusta 1970-luvun lopulle. Lukijalle paljastetaanMcCarthyn perheen myöhempiä vaiheita, Madeleinen ammatti ja rakastumisia, Jackin ja Mimin vanhenemista yhdessä. Olin hiukan yllättynyt, ettei kirja loppunut rikosromaanin tavoin kaiken paljastumiseen, mutta näin tarina muistuttaa enemmän elämää, jota sitäkään ei saa pysäytettyä huippukohtaansa vaan muistot peittyvät ja haalenevat, tulee uusia tarinoita ja vanhat unohtuvat. Ja lopullinen paljastuminen tapahtuukin vasta näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Jälkeenpäin, kun hän on kirjan kanssa omassa sängyssä, television lumo tuntuu kaukaiselta verrattuna sivulta alkavaan matkaan. Kun voisikin olla kirjassa. Pääsisi kuviin, luiskahtaisi sivujen väliseen rakoon, asuisi siellä missä silmä sanoihin osuessaan sytyttää hehkuun kokonaisen savun ja vaaran, värien ja tyynen ilon maailman. Sitä matkaa kukaan ei voi keskeyttää vaihtamalla kanavaa. Se on kestävää lumoa.

Olen uppoutunut tähän tarinaan kuin Madeleine lapsena kirjoihinsa. Vaikka poimin tähänkin paljon lainauksia, olisin niitä enemmänkin halunnut muistiin kirjata. Niitä putoili sieltä täältä, vaikka hetkittäin luin kirjaa ahmien ja yöni valvoen. Kirjoittaja-näyttelijä ei ole suureen maailmanmaineeseen kohonnut, vaikka taidot on tunnustettu ja käännöksiäkin tehty. Madeleinen tarina muistuttaa jonkinverran kirjailijan omia elämänvaiheita, mutta autofiktiona tätä ei onneksi ole mainostettu. Minä poimin pidemmille lomareissuilleni kirjastojen poistohyllyistä aarteita kuvitellen, että maltan niistä lukemisen jälkeen luopua. Tämä oli yksi niistä, lomalukeminen, joka vei mennessään ja kohotti lomatunnelmia.

Ann-Marie MacDonald : Linnuntietä. - Tammi, 2003. - Englanninkielinen alkuteos The Way the Crow Flies. - Suom. Kaijamari Sivill. - Tammen keltainen kirjasto; 361. -846 sivua.

Sissi Kuntsi: Klo 17.23

 

En tiedä, mihin kaikkeen sinussa rakastuin. Mutta ensimmäisen kerran elämässäni saatoin levätä kaikkineni toisen vierellä. Sinä kosketit minua jostain syvältä, minne kukaan ennen sinua ei ollut yltänyt.

Kun kirjan kirjoittaja tapaa edellä puhutellun suuren rakkautensa deittisovelluksen kautta, on molemmilla takana jo avioliitto ja menneisyys. Miehen osalta menneisyys on sinetöity perusteellisesti, sillä matkalta saatu hermostoon vaikuttava sairaus aiheuttaa valtavat kivut, joihin lääkityskään ei aina pure. Takana on perhe-elämä ja johtavassa asemassa tehty työura. Edessä on kymmenen vuoden rakkaustarina ennen kuolemaa.

Nainen, joka kirjoittaa salanimellä, on työterveyslääkäri, joka tiettyyn pisteeseen asti pystyy myös ymmärtämään ja auttamaan rakastaan tämän kivuissa. Hän ymmärtää myös miehen halun kuolla pois jatkuvasta kärsimyksestä ja tietää, ettei voi siinä miestään avustaa.

"Toivon, että kuolisit", sanoin.

Räntäsade oli lakannut. Ikkunaverhon välistä pilkotti aamuauringon kirkastama maailma.

"Rakas, tuo on kauneinta mitä olet ikinä sanonut minulle."

Sissi Kuntsi kirjoittaa nimimerkkinsä takaa kauniisti ja koskettavasti. Hän kertoo tarpeeksi, jotta lukija tietää ja tuntee rakkauden todelliseksi ja aistii koko ajan myös kuoleman mahdollisuuden ja läheisyyden. Kirjoittaja yrittää sopeutua miehensä toiveeseen ja samalla olla osallistumatta siihen. Kirjan alusta asti on kuitenkin selvää, mitä on tapahtunut. Kirja kokonaisuudessaan selittää tähän syitä. Samalla se on mielestäni myös puolustus eutanasialle; kuolemisen tapa on niin rankka. Kirjassa annetaan myös sanoja surulle ja ikävälle, jotka naisen on pakko elää läpi miehen ratkaisun kunnioittamisen lisäksi.

"Kuolema tuoksuu muhevalle mullalle, joka ei ole hauta. Se on yhtaikaa hedelmällinen ja kuollut", sinä kuvailit. "Se on pehmeää, juoksevaa hunajaa, kuljen sen läpi, se myötäilee minua. Sitten olenkin itse hunajaa, muotoni muuttuu, ei ole enää reunoja."

En oikein pysty itsellenikään selittämään, miksi kirja lähti mukaani kirjastosta. Olin juuri päättänyt, etten halua enää lukea mitään kuolemasta ja niin vain selailuni syveni lukemiseen. Kaunis kirja, tärkeä kirja. Moni muukin voisi tämän lukea.

Iltaa kohti nousee raju tuuli. Kun aurinko on juuri laskemassa, menen seisomaan rantaveteen. Otan pussista tuhkaa kämmenelleni. Se on vaaleanharmaata, karheaa, seassa on luunsiruja. En ehdi heittää tuhkia, kun tuuli pyyhkäisee ne kädeltäni mereen. Hetken ne kelluvat pinnalla ja sitten hitaasti vajoavat pohjaa kohti.

Kunnes tuuli käy eikä sinua enää ole.

Sissi Kuntsi: Klo 17.23. -Tammi 2024. - Kansi Eevaliina Rusanen, valokuva Karoliina Norontaus.- 187 sivua

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

 Kirkko on brändännyt toivon tehokkaasti, mutta minä en usko korkeampiin voimiin, en kenenkään jakelemiin taivaspaikkoihin. Silti välillä mietin, pystytkö kuulemaan minut, isä.

Tytär on ollut 7-vuotias, kun isä on tehnyt itsemurhan. Perhe, isän lisäksi äiti ja isoveli asuivat vanhalla kansakoululla. Isä on sarjakuvapiirtäjä ja huilisti, joka kärsii esiintymisjännityksestä. Äiti kirjoittaa kirjaa eivätkä perheen tulot riitä talon ostosta tulleen velkataakan maksuun.

Kirjan teksti on osoitettu kuolleelle isälle, jota kirjoittaja puhuttelee, kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan aikuisuudesta käsin, oman perheensä ja työnsä keskeltä. . Hän kantaa mukanaan lapsuuden traumojen lisäksi omia erehdyksiään ja yrittää selvittää, mikä johtuu mistäkin.

Älä mene, ajattelin, mutta en huutanut hänen peräänsä. En ole ikinä huutanut kenenkään perään, isä. En ole ikinä huutanut kenenkään perään, isä. En uskalla näyttää, että tarvitsen muita. Niin säästyn häpeältä, jos huutooni ei vastata. Olen varma, että huutooni ei vastata.

Kuollut isä saa jälkikäteen kannettavakseen syyllisyyttä, jota kertoja ei lapsena ymmärtänyt itseltään poistaa. Kertoja sälyttää taakkaan huolia ja karvaita pettymyksiä, nuoruuden epäonnistuneita seksikokeiluja ja ensimmäisen avioliiton väkivaltaisen narsistin kanssa. 

Huolet yrittävät hiipiä mieleeni, niin kuin aina silloin, kun unohdan pelätä.

Kuitenkin kertoja yrittää ymmärtää selitystä hakiessaan. Hän hahmottaa tarkoin isänsä perhetaustan ja lapsuuden tilanteen. Kerronta on vivahteikasta ja rehellisen oloista, ja kertoja tuntuu koko ajan olevan vereslihalla. Selittelyn makua en kirjasta löydä, vaikka usein autofiktioista sen aistin. Toimittajataustainen kirjoittaja osaa kertoa työntämättä teokseen liikaa, mutta hän taitaa myös yksityiskohtien kuvauksen ja lukija saa elävät maailmat eteensä - ennen ja nytkyajassa.

Olen tutkinut myös Tiina Pystysen, Venla Pystysen äidin, Leskikuningattaren muistelmat(1993) ja tiesin taustat tälle kirjalle. Siitä huolimatta kerronta oli uutta ja jotenkin raikasta, puhdistavaa. Jos se puhdisti lukijan, toivoakseni sama vaikutus ulottui tekijään.

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa. WSOY, 2022. - 234 sivua

Olga Tokarczuk: Anna In maailman hautakammioissa

 

Kaikki aina selittävät tehneensä kaiken vahingossa. Asiat tulee tehdä tarkoituksella. Jos toimii harkitsematta, joutuu maksamaan.  Asiat tulee tehdä tarkoituksella. Jos toimii harkitsematta, joutuu maksamaan. Järkevä toiminta on yhtä kuin järjestynyt kieli. Sellainen on olemisen kielioppi.

Jumalatar Anna In menee kaksoissisartaan tapaamaan hautaan - vahingossa tai seikkailunhalusta. Viimeistään kolmen päivän kuluttua hänen pitäisi palata maan päälle voidakseen ylipäänsa palata elämään, mutta kun niin ei käy hänen seuralaisensa Nina Subur lähtee etsimään apua hänen kolmelta isältään, jotka eivät ole halukkaita auttamaan seikkailunhaluiseksi katsomaansa tytärtä. Nina ei anna periksi, vaan etsii apua vielä Anna Inin äidiltä ja puutarhurilta, jonka kanssa Anna In on viettänyt häitä. Loppujen lopuksi apua saattaa löytyä, jos löytyy sopiva vaihdokas menemään hautakammioihin.

Ihmisten luominen on jotakin enemmän kuin eläinten luominen. Ihmiset ovat älykkäitä, mutta eivät viisaita. Voimakkaita, mutta vailla todellista mahtia. Itsevarmoja, mutta säikkyjä. Herkkiä, mutta eivät siinä määrin, että olisivat kyenneet raottamaan salaisuuksien verhoa.

Maanpäällisessä maailmassa jumalatkin käyttäytyvät ihmisten tavoin ja Nina kohtaa mahdollisuuksia, jotka raukeavat pelkoihin tai itsekkyyteen, joka naamioidaan vaatimattomuudeksi.

On olemassa eräs väkivahva lause, vahva kuin maailma, vahva kuin pommi. Se on loitsu. Se on löytö. Sen voi sanoa painavasti vain kerran elämässään, myöhemmin siihen ei enää usko. Sitä pidetään valheena, hurskaana toiveena, hassuna provokaationa tai unena.

Mielestäni Olga Tokarczukin lause on hänen arkisia asioita kuvatessaankin loitsumaista. Vahvaa se on tässäkin teoksessa. Aluksi minun oli vaikea päästä mukaan, koska hautausmaan tapahtumia ei mitenkään valmisteltu ja kirjailijan jälksanat ovat vasta kirjan lopussa. Niissä hän selittää teoksen lähtökohdan sumerilaisesta myytistä. Tuo tarina on säilynyt löydetyissä savitauluissa nuolenpääkirjoituksena ja on myös googlettamalla löydettävissä. Olga Tokarczuk on tuonut kertomuksen lähemmäs nykyaikaa ja samalla tehnyt siitä uuden, omanlaisensa kertomuksen kaikkine vivahteineen. Jo ennen Nobel-palkinnon saamista Tokarczuk taisi myyttisen kerronnan. Muistan sienirihmastojen kuvauksen Alku ja muut ajat -kirjassa, joten kirjailijan katse kääntyy muille outoihin suuntiin ja on aiemminkin viipynyt maanalaisissa kerroksissa. Tämä kertomus on mielestäni myös feminiinisen älyn ja voiman ylistys.

Vaikka alku oli hankalaa itselleni, avasi kirja kuitenkin uusia maailmoja ja olen tyytyväinen sen luettuani. Olga Tockarczukin suomentaja Tapani Kärkkäinen on tehnyt tässäkin hienoa työtä. Kustantaja on Särötär ja sama suomentaja on kääntänyt myös toisen, tänä vuonna WSOY:n kustantamana ilmestyneen kirjan. On kuitenkin aihetta kiittää Särötärtä, joka tuo myös kirjailijan vähemmän tunnettua (/myyvää?) tuotantoa lukijoiden saataville.  

Minä, joka selitän unia, minä, Anna Gesti, Gestianna, minä tiedän, miten ihmiset ovat sisältä rakentuneet, he muistuttavat kaupunkia: he näyttävät mahtavilta, laajoilta ja isoilta, mutta tosiasiassa ovat hauraita ja heikkoja, koostuvat pelkistä aukoista, puutteista, tyhjästä tilasta; he ovat tulitikkulinnoja. Huteria rakennelmia, hökkeleitä, jotka eivät tiedä mitä tuleman pitää. Heidän perustuksensa ovat pelkkää pelkoa, he kammoavat kipua, vanhuutta ja kuolemaa, he pelkäävät aikaa, omaa pimeyttään. Mutta jokaisella heistä on ruumiinsa sisällä, aivojensa labyrintissa kysymys, jota ei voi esittää.

Olga Tokarczuk: Anna In maailman hautakammioissa. Särötär, 2024. - Puolankielinen alkuteos: Anna In w grobowcach swiata, 2006. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - 169 sivua (sisältää kirjailijan jälkisanat)

Sally Rooney: Intermezzo

 

Sally Rooney on irlantilainen, nuori menestyskirjailija, jonka teoksia ja niiden käännöksiä odotetaan. Hän kertoo usein nuorista ihmisistä ja esikoisesta Normaaleja ihmisiä tehtiin Suomessakin nähty tv-sarja.  Intermezzossa Rooney keskittyy kahden veljeksen keskinäisiin suhteisiin, mutta nivoo kirjaan paljon muutakin. 

Veljesten - menestyvänä asianajajana Dublinissa työskentelevän Peterin ja opintonsa juuri päättäneen Ivanin - välit kärjistyvät isän kuoleman jälkeen. Vanhemmat ovat eronneet, äidillä on uusi perhe. Peter on veljeksistä menestyneempi ja komeampi. Ivan hammasrautoineen, shakkiharrastuksineen ja epäsäännöllisine tuloineen vaikuttaa melkein luuserilta. Kuitenkin pedantti Peter tarvitsee alkoholia, lääkkeitä ja naisia pitääkseen maailmansa kasassa. Ivan yrittää  löytää koiralleen kodin, sillä alivuokralaisasuntoonsa hän ei voi sitä tuoda.

Ongelmat, joiden ympärille jännitteitä rakennetaan, liittyvät naisiin. Peterin suuri rakkaus on Sylvia, mutta pari on eronnut Sylvian onnettomuuden jälkeen ja nyt Peter tapailee satunnaisesti kymmenisen vuotta itseään nuorempaa Naomia, joka opiskelee ja asuu kommuunissa. Ivan löytää shakkiturnauksen jälkipuinnissa Margaretin, joka on eronnut alkoholistimiehestään ja asuu yksin pienessä kylässä. Veljesten ja heidän kumppaniensa ikäero tuovat kerrontaan lisäjännitteitä, salailua ja riitojakin. Mukaan tulee moraalisia ristiriitoja, joita ratkotaan niin uskonnon kuin yhteisön vaatimusten paineessa eri henkilöiden näkökulmasta.

Olisiko toisaalta oikein, että Margaret pistäisi tälle nyt lopun eikä tapaisi Ivania enää koskaan? Ivan palaisi elämäänsä, josta Margaret tietää hyvin vähän, eikä Margaretilla olisi enää koskaan pääsyä Ivanin ajatuksiin ja tunteisiin. Olisiko se oikein, olisiko se Jumalan tahto? Margaretista tuntuu epämääräisesti siltä, että sinä päivänä, kun hän ja Ivan tapasivat, he tekivät todeksi uudenlaisen suhteen, joka on myös uudenlainen tapa olla.

Minun on vaikea ymmärtää runsaan kymmenen vuoden ikäerossa niin suurta moraalista ongelmaa kuin Margaret tai Peter kirjassa. Margaretia painaa myös kyläyhteisön tapa olla ja elää, äidin oletukset. Peterkin tuomitsee naisen liian vanhaksi veljelleen, vaikka hän on itse huomattavasti Naomia vanhempi.

Nyt hän ymmärtää, että tällaisia tilanteita ilmenee vähitellen, askel ja sitten toinen, ja muutaman viikon tai kuukauden kuluttua oma elämä on muuttunut tunnistamattomaksi. Sitä tajuaa valehtelevansa melkein kaikille tuntemilleen ihmisille, välittävänsä liian intohimoisesti, liian syvästi ja ehdoitta ihmisestä, josta välittäminen on täysin epäsopivaa.

Sekä Peter että Ivan haluavat olla voittajia niin elämässä kuin sen mukanaan tuomissa haasteissa. Ivan haluaa voitta shakissa, Peter oikeussalissa.

Tietenkin hän ja Peter halusivat elämänsä olevan jatkuvaa voittamista ilman häviötä: samaa voisi varmaan sanoa kaikista. Ei kukaan halua hävitä. Ja silti Peterille ja Ivanille halu voittaa on ollut äärimmäisen tärkeää ja intensiivistä: he ovat halunnet voittaa joka kerta ja elätelleet naiivia, nuorille tyypillistä uskomusta, että sellainen elämä on mahdollista. Sittemmin elämänkokemus on tietenkin pilannut tuon naiivin uskomuksen.

Pitkään aikaan en muista lukeneeni näin tiukasti otteeseensa kaappaavaa kirjaa. Olin valmis sietämään joitakin pieniä minua ärsyttäviä asioita, kuten sen, mikä onnettomuus oli oikeasti aiheuttanut Peterin ja Sylvian eron. Ehkä se oli yhtä tarkoituksellista kuin verbittömyys intensiivisissä rakastelukohtauksissa. Kirjailija ohjaa lukijaa omilla keinoillaan ja lukija tekee omat ratkaisunsa. Minä halusin lukea tämän hienon kirjan - yöunienkin kustannuksella.

Kyllähän kaikki tietävät ja hyväksyvät mielessään, että ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Pitäisi vain unohtaa, mitä ihmiset ajattelevat.

Sally Rooney: Intermezzo. Otava, 2024. - Englanninkielinen alkuteos: Intermezzo. - Suom. Christina Sandu. -(Otavan kirjasto; 316). - 444 sivua

Merja Mäki: Itki toisenkin

 Tuskin olisin ilman lukupiirin apua tarttunut näin hempeäkantiseen kirjaan. Tai ehkä olisinkin, sillä Merja Mäen edellisen kirjan pohjalta tehty näytelmä Ennen lintuja Seinäjoen kaupunginteatterissa vaikutti. Vielä enemmän puhutteli tämä kirja. Ja kansihan onkin kaunis!

Kirja ei ole jatkoa edelliseen kirjaan, vaikka tässäkin eletään sota-aikoja. Teoksen tapahtumat edeltävät sitä, mitä näyttämöllä näin. Aunuksen Karjala 1942 on Suomen valloittama maa-alue, jonka asukkaat yrittävät sopeutua miehittäjän vaatimuksiin ja samalla pitää yhteyttä neuvostoarmeijassa taisteleviin sukulaisiinsa.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Päähenkilö on nuori nainen, Larja, joka on palannut opettajakoulutuksesta Kanta-Suomen alueelta Suurmäkeen. Täällä hän on jo aiemmin toiminut opettajana Petroskoin teknikumin oppien mukaan, mutta nyt hänen tilalleen on otettu suomalainen Ruusa ja johtajaopettajana toimii asepuvussaan Veikko Ailio. Ailio kelpuuttaa Larjan vain apulaiseksi.

Tärkeämmän tehtävän Larjalle antaa kuoleva buabo, joka on ollut kylän voimallisin itkijä. Larjan sotaan menneen sulhasen Misan isä ja äiti toivovat Larjan asuvan luonaan, mutta Larja muuttaa kotiinsa buaboa hoitamaan siskonsa avuksi. Isä ja äiti on viety vankileirille Neuvostoliiton puolelle. Larja tuntee itsensä pieneksi tämän tehtävän edessä.

Enkä koskaan kykenisi sellaiseen kuin buabon kaltaiset suuret itkijät. En osaisi yhtä rauhallisella liikkeellä painaa vaaleaa itkuliinaa poskeani vasten. En yhtä riipaisevasti kumartaa ylävartaloani ja apeutua, itkeä tikahtumiseen asti. Virsittelyn laskevan sävelen osasin, mutta en riittävästi itkusanoja.

Olen vähän vierastanut karjalaista itkijäperinnettä, mutta tämä kirja toi kaiken minulle oudon esiin tyrkyttämättä, liikaa kerralla tunkematta. Siellä täällä vilahtelvat oudot sanatkin tuntuivat ymmärrettäviltä. Nuoren tytön kasvaminen tehtävästään tietoiseksi naiseksi oli selviytymistarinana kiehtova. 

Silloin sain tietää, mitä apeutuminen todella merkitsi. Se oli vajoamista tuttuun maailmaan, tuonilmaisiin, joka ei sijainnut korkealla vaan päinvastoin alhaalla. Tuntui kuin olisin ollut yksin tuuheassa metsässä ja pudonnut korkean petäjän oksien läpi.Notkeat oksat siirtyivät sivuun allani, mutta välillä ne raapivat selkääni, ja se sattui vähän.

Lopulta tunsin tipahtaneeni juurien kannateltavaksi., ja juurita virtasi elinvoima kaikkeen ympäröivään. Ikävä virtasi lävitseni eikä minun tarvinnut teeskennellä itkua. Yksi ohut juuri johti vainajien valtakuntaan, ja sille aloin itkuni.

Vähitellen elämä sujuu eteenpäin, vaikka Larja joutuukin luopumaan jatko-opinnoistaan Suomessa kylään jäädessään. Larja ei menetä itsetuntoaan eikä käsitystään siitä, mikä on oikein ja väärin. Hän luovii kahden erilaisen tehtävän välillä, itkijänä ja opettajana. Mukaan kuvioihin tulee myös rakkaus, vaikka asioita mutkistaakin kohteen kantasuomalaisuus.

Yhteistä meillä oli vain se, että työskentelimme ihmisten edessä.. Mutta opettajana minä peittelin, itkijät avasivat.

Kaikenkaikkiaan juoni on koukeroinen ja tapahtumia on paljon. Luulin, etten pitäsi rakkauskertomuksena mainostetusta kirjasta, mutta siirappimaisuus pysyy loitolla ja pääasiaksi nousee sodasta selviytyminen.

Tuntui helpottavalta kohdata suru arkisessa luokkahuoneessa eikä ainoastaan yövalvojaisissa, joihin se kuului. Tuomas oli näyttänyt, että vaikka itkettäisiin yhdessä eikä kumpikaan kykenisi sanomaan mitään, toisesta oli silti lohtua. Opettajan hillitty rooli sai toisinaan murtua itkijän herkkyydeksi, sotilaan miehen suruksi, eikä tärkein tehtäväni ollutkaan ehkä opettaa oppilaita käyttäytymään järkevästi ja puhumaan maltillisesti.

Kirjan pääteemaksi nousi epätietoisuus siitä, mille puolelle kuuluu, kun vanhemmat olivat Neuvostoliitossa, sulhanen taisteli puna-armeijassa, mutta miehittäjät vaativat uskollisuutta Suomen hallitukselle. Tätä epävarmuutta Mäki kuvaa niin, että lukija pystyy elämään päähenkilön tuntemuksissa mukana.

Ehkä pahin vihollinen oli aina sisäpuolella, omassa mielessä.

Ehkä ruusutarha oli äidin ja isän kapinaa sitä vastaan, ettei rajan yli enää päässyt, kolhooseja vastaan, työleirituomioita vastaan. Kumpikin oli saanut käydä koulua pari vuotta oppiakseen lukemaan, ja ehkä he lukemalla olivat oppineet ajattelemaan itse.

Kirjassa oli sopivasti kaikkea: oli (minulle) uutta kiehtovaa perinnetietoa, vetävä juoni, sopivasti pohdiskelua, tarkkaa ympäristön kuvausta, selviytymistä vaikeissa olosuhteissa - ja rakkautta. Suositus!

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus, 2024. Kansi: Jenni Noponen. - 415 sivua

Maisku Myllymäki: Valvoja

 Miten mukavasti Masku Myllymäki pyörittääkään kirjan juonta ja miten hän kerta toisensa jälkeen nykäisee maton  lukijan alta ja kääntää tarinaa hieman toiseen suuntaan. Innostuin tästä  kertomisen taidosta jo Myllymäen esikoisen Holly-kirjan kohdalla. 

Kirjan nykyhetken tapahtumaympäristö on rajattu päähenkilön työpaikkaan, taidemuseoon. Luvut seuraavat nuorehkon taidehistorioitsijan ja museonvalvojan Maian työpäivää minuutin tarkkuudella. Veistosnäyttely on museossa esillä viimeistä päivää. Rakkaus Peteriin on kestänyt saman ajan kuin näyttely on ollut esillä eli kahdeksan kuukautta. Maia on ollut suhteessa mukautuva osapuoli ja mies näyttäytyy itsevarmana komistuksena, joka kohtelee Maiaa ja mahdollisia muita kumppaneitaan välinpitämättömästi, mutta kuitenkin huomaavaisesti läsnäollessaan. Suhteesta tulee nopeasti riippuvuussuhde, joskin merkityksellinen.

Kuukauden intensiivinen ajanjakso voi jättää muiston, joka ei haalistu koko loppuelämän aikana.

Yksi riippuvuussuhteen syistä tai ainakin sivutuote on uni. Maian on vaikea saada unta. Hän valvoo kaikki yöt säikähdettyään oveaan keskellä yötä hakannutta häirikköä. Vain Peterin läsnäollessa ja nukkuessaan tämän sylissä Maia saa unta ja nukkuu hyvin. Usean valvotun yön jälkeen maailma muuttuu sumuiseksi. Vain uneton voi ymmärtää hyvin nukutun yön arvon.

Ja joka ilta he toivovat, että tämä olisi se yö, jolloin he saavat kunnon unet. Vain unettomalle tulee mieleen toivoa jotain tuollaista.

Museo työympäristönä tarjoaa tarkkailupaikan valvojalle, joka istuu syrjässä. Hän huomaa vähitellen erilaisia tapoja tutustua taiteeseen.

Museossa yhdessä kulkevat ihmiset katsovat taidetta aina toistensa läpi.

Jotkut museokaupan läpi näyttelyyn kulkeneet ajattelevat nähneensä teoksen jo kortista, joka kaupassa on ollut esillä, eivätkä tuhlaa aikaansa varsinaisen työn ääressä. Sosiaalinen media on tärkeässä osassa niin rakkaussuhteen alussa, sen kehittymisessä kuin näyttelyvieraiden käytöksessä.

Kaksikko pyöriskelee salissa ympäriinsä. He eivät varsinaisesti katsele veistoksia, he katselevat tulevien valokuviensa mahdollisia somistuselementtejä.

Näyttelyssä, lasikopissa työskentelee myös ilmielävä taiteilija, Klara, joka katsoo myyneensä itsensä. Rahan vuoksi näyttelykaluksi suostuessaan hän on menettänyt työnilon. Klarasta tulee myös merkityksellinen henkilö tarinan käännekohdissa.

Kirjailija antaa vihjeitä, joiden avulla niin päähenkilö kuin lukijakin suuntavat ajatuksiaan - ja kääntääkin sitten tarinan vallan toiseen suuntaan. Lukija kuvittelee tajuavansa Maiaa enemmän Peterin luonteesta ja teoista, vaikka juuri Maia toimii kertojana.

Peter oli ihminen, joka väitti olevansa oikeassa vielä silloinkin, kun oli jo aikaa sitten tajunnut olevansa väärässä. Hän väitti puhuvansa taotta, vaikka hänen täytyi tietää valehtelevansa.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Myllymäen tapa kehitellä tarinaa on koukuttava, vaikkei hän käytä mitään kovin räikeitä keinoja. Hän osaa annostella ja sijoitella tapahtumia ja vihjeitä sopivasti, jotta mielenkiinto säilyy läpi kirjan. Taidenäyttely tapahtumaympäristönä ja jopa lukujen otsikkoina oli myös kiehtova. Myllymäen päähenkilökertojat näyttävät olevan vähän reppanoita, mutta ottavatkin sitten äkkiä ohjauksen haltuunsa ja tuottavat yllätyksen lukijallekin. Toivon kirjailijanuralle hyvää jatkoa ja lukijoille lisää näitä elämyksiä!

Maisku Myllymäki: Valvoja. - WSOY, 2024. - Kansi Anna Makkonen. - 302 sivua