Elizabeth Strout
Nimeni on Lucy Barton
Tammi 2018
Keltainen kirjasto
My Name Is Lucy Barton 2016
163 sivua
Täysin ymmärrän, miksi tämä kirja oli Suomen myydyimpien (tai pääkaupunkiseudun lainatuimpien?) kirjojen listalla pari viikkoa sitten. Ymmärrän senkin, miksi kirja julkaistaan Keltaisessa kirjastossa,sarjassa, johon vain laadukkaalla kirjallisuudella on ymmärtääkseni pääsy. Ystävä hehkutti tätä myös. Kirja on hyvä, hyvin kirjoitettu, hyvin rakennettu eikä liian valmis, jotta lukijalle ei jäisi mietittävää.
Kuorma-auto. Se palaa toisinaan mieleeni hämmästyttävän tarkkana. Kuran raidoittamat ikkunat, viisto tuulilasi, saastainen kojelauta, dieselin ja mädäntyvien omenoiden ja koirien haju. En muista tarkasti, miten monta kertaa minut suljettiin kuorma-autoon. En muista ensimmäistä enkä viimeistä kertaa. Mutta viimeisellä kerralla olin ihan pieni, en varmaan viittä vuotta vanhempi, muutoin olisin ollut koulussa koko päivän. Minut lukittiin sinne, koska sisko ja veli olivat koulussa - niin minä nykyään ajattelen - ja molemmat vanhempani olivat töissä. Toisinaan jouduin sinne rangaistukseksi. Muistan suolakeksit ja maapähkinävoin, joita en pystynyt kauhultani syömään. Muistan miten hakkasin nyrkeilläni ikkunoita. En ajatellut kuolevani, en oikeastaan ajatellut mitään, kauhu vain valtasi minut kun tajusin, ettei kukaan tulisi, ja taivas alkoi tummua ja kylmyys hiipi sisään. Paruin parkumistani. Itkin kunnes melkein pakahduin.s. 52
Lucy Bartonilla on ollut köyhä ja vaikea lapsuus. Perhe on asunut autotallissa, kaikesta on ollut puutetta, vaikka vanhemmat ovat tehneet töitä jatkuvasti. Koulussa lapsia on kiusattu, koska he haisivat - kaiketi lialle ja köyhyydelle.Lapsuus ja mennyt elämä palaa Lucy Bartonin mieleen sairaalassa, jossa hän joutuu viipymään keväästä pitkälle kesään leikkauksen jälkeisen verenmyrkytyksen takia. Tuolloin hän on naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä, jotka ovat työssä käyvän isän hoidossa. Hänen aviomiehensä kutsuu sairaalaan Lucyn äidin, joka istuu viisi päivää ja yötä Lucyn sängyn vierellä, nuokkuu nukkumatta. Muutamia sanoja ja muisoja vaihdetaan, tunteet nousevat välillä pintaan, rakkauskin. Lucy ymmärtää rakastavansa äitiään, vaikka on siirtynyt keskiluokkaan, eikä enää ole käynyt lapsuutensa kodissa. Hän on jo aloitellut uraa kirjailijana, johon sattumalta vaatekaupassa tavattu toinen kirjailija Sarah opastaa.
"Tämä mistä sinä kirjoitat ja mistä haluat kirjoittaa", hän kumartui uudestaan ja naputti sormellaan liuskaa, jonka olin antanut hänelle, " on aiheeltaan oikein hyvä ja se kyllä julkaistaan. Mutta kuuntele. Sinun kimppuusi käydään, koska kirjoitat köyhyydestä ja hyväksikäytöstä. s.91-92.
Kirjan teemoina ovat häpeä ja nöyryytys, mutta niitä ei tuoda esiin osoitellen, vaan ne pulpahtavat pintaan siellä täällä. Välillä kirjailija alleviivaa sanottavaansa:
Vaikutti taiteilijan tapaaminen kumminkin sen verran, että vuosia myöhemmin näen yhä silmissäni sen pitkän sinisen takin ja violetin puseroni. Kukaan muu ei ollut saanut minua häpeämään vaatteitani, ja se oli minusta kummallista.
Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on löytää joku jota nöyryyttää. ss.81-82
Sitten on vielä äiti, joka on kerronnasta sivussa (sillä tämä on Lucyn tarina), mutta kuitenkin keskeisimmässä osassa. Minua koskettivat eniten äidin sanat vuoteen ääressä:
"Lapset pilkkasivat teitä koulussa. Emme me isän kanssa tienneet siitä, vaikka kai meidän olisi pitänyt. Vicky on edelleen hirveän vihainen."
"Sinulleko?"
"Niin kai."
"Sehän on tyhmää", minä sanoin.
" Ei. Äitien kuuluu suojella lapsiaan. s.58
Paljon sain irti ja itselleni kirjan pienestä sivumäärästä. Paljon voi myös lukea rivien välistä. Siitä huolimatta tuntuu siltä kuin olisin jäänyt jotain vaille. Olivatko odotukseni liian suuret vai odotinko jotain muuta? Enkö ymmärtänyt kaikkea? Noista kysymyksistä huolimatta kirja ravisti ja puristi. Suosittelen sitä muillekin, sillä luetun pitää vaikuttaa. Jotenkin.
torstai 7. kesäkuuta 2018
tiistai 5. kesäkuuta 2018
Järvinen Katriina: Saanko esitellä - monenlaiset minämme
Katriina Järvinen
Saanko esitellä - monenlaiset minämme
Kirjapaja 2017
221 sivua
Luin tämän kirjan kahdella istumalla. Ei minun pitänyt sitä oikeastaan lukea. Lainasin kirjan silmäiltäväksi, sieltä täältä luettavaksi. Olen vannonut juuri edellisessä postauksessa kaunokirjallisuuden ylivertaisuutta ja sitten ylistän tätä kirjaa, jonka niin kustantaja kuin kirjastokin on luokitellut psykologiaksi. Jo kerran jätin kesken aikoen palauttaa, mutta sitten istahdin silmätäkseni, oliko kirjassa vielä jotain. Olihan siinä.
Katriina Järvinen on tunnettu kirjoittaja, jonka tekstit ovat herättäneet huomiota ja vastakaikua. Tässä kirjassa hän kertoo kuitenkin myös siitä, kuinka teokset otettiin aluksi vastaan vaieten tyystin. Niin kävi aluksi myös yhdessä Laura Kolben kanssa kirjoitetulle Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -kirjalle, vaikka teos myöhemmin herättikin huomiota. Niin siinä kuin tässäkin teoksessa Katriina Järvinen panee itsensä, oman henkilöhistoriansa ja minuutensa likoon. Hän kertoo vierauden ja sivullisuuden tunnoista työläistaustaisen helluntailaiskodin tyttärenä. Hän kertoo irtiotostaan, häpeällisiksi kokemistaan vaiheista Ruotsissa ja omiin mahdollisuuksiin tarttumisesta ja uskomisesta. Vaikkakin hän panee persoonaansa peliin, hän pystyy laajentamaan kerrontaa yleisemmäksi siten, että siihen pääsee kiinni syitä ja mahdollisia seurauksia pohtimalla myös oman elämänhistoriansa kautta.
On Katriina Järvisellä toki muitakin esimerkkejä kuin oma historiansa. Hän viittaa Monica Lewinskyyn, jonka elämä sai odottamattoman suunnan, koska hän koki hyvin nuorena lyhyen suhteen USA:n presidentin kanssa. Tämä leimasi hänet pitkäksi aikaa. Varsin usein Järvinen käyttää esimerkkeinä kaunokirjallisuudesta poimittuja henkilöitä, mikä viehättää minua ja mitä myös arvostan.
Ydinsanomana Katriina Järvisellä on nähdäkseni se, ettei minuus ole mikään eheä kokonaisuus, vaan siinä on monia eri puolia. Olemme erilaisia eri sosiaalisissa kuvioissa. Eri elämänvaiheissa minuutemme näyttäytyy itsellemmekin erilaisena ja elämässä saattaa olla myös vaiheita, joiden kokijaminää on vaikea myöhemmin tunnistaa omaksi.Uskonnollinen herääminen saattaa myöhemmin vaikuttaa oudolta, mutta tiiviistä ryhmästä irtaantuminen on vaikeaa ja vaatii toisenlaisten vahvuuksien löytämistä itsestä. Nuori minä katselee maailmaa toisin kuin vuosikymmeniä nähnyt. Minuutta voi rakentaa myös pukeutumisella tai muilla tavarahankinnoilla, joiden selvittämiseen saattaa jossain vaiheessa tarvita ammattiapua. Jokaisella on tämänsä, kuten yhden luvun otsikko kuuluu.
Kun yritän perustella, miksi silmäilyaikeistani huolimatta luin koko kirjan, huomaan itsessäni halun palata kirjan pariin vieläkin. Tavattoman vetävästi kirjoitettu tämä kirja on ja se avasi ainakin minulle uusia näkökulmia, antoi pohdittavaa aiheesta, joka jokaista niin loputtomasti kiehtoo: minä, minä.. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!
Saanko esitellä - monenlaiset minämme
Kirjapaja 2017
221 sivua
Luin tämän kirjan kahdella istumalla. Ei minun pitänyt sitä oikeastaan lukea. Lainasin kirjan silmäiltäväksi, sieltä täältä luettavaksi. Olen vannonut juuri edellisessä postauksessa kaunokirjallisuuden ylivertaisuutta ja sitten ylistän tätä kirjaa, jonka niin kustantaja kuin kirjastokin on luokitellut psykologiaksi. Jo kerran jätin kesken aikoen palauttaa, mutta sitten istahdin silmätäkseni, oliko kirjassa vielä jotain. Olihan siinä.
Katriina Järvinen on tunnettu kirjoittaja, jonka tekstit ovat herättäneet huomiota ja vastakaikua. Tässä kirjassa hän kertoo kuitenkin myös siitä, kuinka teokset otettiin aluksi vastaan vaieten tyystin. Niin kävi aluksi myös yhdessä Laura Kolben kanssa kirjoitetulle Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -kirjalle, vaikka teos myöhemmin herättikin huomiota. Niin siinä kuin tässäkin teoksessa Katriina Järvinen panee itsensä, oman henkilöhistoriansa ja minuutensa likoon. Hän kertoo vierauden ja sivullisuuden tunnoista työläistaustaisen helluntailaiskodin tyttärenä. Hän kertoo irtiotostaan, häpeällisiksi kokemistaan vaiheista Ruotsissa ja omiin mahdollisuuksiin tarttumisesta ja uskomisesta. Vaikkakin hän panee persoonaansa peliin, hän pystyy laajentamaan kerrontaa yleisemmäksi siten, että siihen pääsee kiinni syitä ja mahdollisia seurauksia pohtimalla myös oman elämänhistoriansa kautta.
On Katriina Järvisellä toki muitakin esimerkkejä kuin oma historiansa. Hän viittaa Monica Lewinskyyn, jonka elämä sai odottamattoman suunnan, koska hän koki hyvin nuorena lyhyen suhteen USA:n presidentin kanssa. Tämä leimasi hänet pitkäksi aikaa. Varsin usein Järvinen käyttää esimerkkeinä kaunokirjallisuudesta poimittuja henkilöitä, mikä viehättää minua ja mitä myös arvostan.
Ydinsanomana Katriina Järvisellä on nähdäkseni se, ettei minuus ole mikään eheä kokonaisuus, vaan siinä on monia eri puolia. Olemme erilaisia eri sosiaalisissa kuvioissa. Eri elämänvaiheissa minuutemme näyttäytyy itsellemmekin erilaisena ja elämässä saattaa olla myös vaiheita, joiden kokijaminää on vaikea myöhemmin tunnistaa omaksi.Uskonnollinen herääminen saattaa myöhemmin vaikuttaa oudolta, mutta tiiviistä ryhmästä irtaantuminen on vaikeaa ja vaatii toisenlaisten vahvuuksien löytämistä itsestä. Nuori minä katselee maailmaa toisin kuin vuosikymmeniä nähnyt. Minuutta voi rakentaa myös pukeutumisella tai muilla tavarahankinnoilla, joiden selvittämiseen saattaa jossain vaiheessa tarvita ammattiapua. Jokaisella on tämänsä, kuten yhden luvun otsikko kuuluu.
Kun yritän perustella, miksi silmäilyaikeistani huolimatta luin koko kirjan, huomaan itsessäni halun palata kirjan pariin vieläkin. Tavattoman vetävästi kirjoitettu tämä kirja on ja se avasi ainakin minulle uusia näkökulmia, antoi pohdittavaa aiheesta, joka jokaista niin loputtomasti kiehtoo: minä, minä.. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!
maanantai 4. kesäkuuta 2018
Joyce Rachel Harold Fryn odottamaton toivioretki
Rachel Joyce
Harold Fryn odottamaton toivioretki
WSOY 2014
Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harld Fry 2012
Suom. Hilkka Pekkanen
Kuvitus: Andrew Davidson
Kartta John Taylor
327 sivua
Olen todella samaa mieltä The Timesin toimittajan kanssa. Häneltä on lainattu etuliepeen teksti, jossa hän tunnustaa mm.: Rakastan tätä kirjaa.
Eläkeläispäiviään vaimonsa Maureenin kanssa viettävä Harold saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenilta. Nainen on kuolemassa syöpään ja muistelee menneitä. Harold vastaa nopeasti ja lähtee viemään vastauskirjettä postilaatikkoon. Hän kävelee kuitenkin ensin vastaantulleen postilaatikon ohi ja vielä seuraavankin ohi ja vähitellen hän huomaa olevansa matkalla saattokotiin, jossa Queenie tekee kuolemaa. Hän soittaa saattokotiin ja kertoo olevansa tulossa sinne kävellen sekä pyytää Queenia pysyttelemään hengissä, kunnes hän on perillä. Vaimonsa Maureenin hän pitää myös tilanteen tasalla, vaikka avioliitto ei ole enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut sitä, mitä se oli nuorena tai silloin, kun pariskunnan ainoa poika David asui kotona.
Kävely alkaa viehättää Haroldia ja aluksi hän tuntee suuren vapauden, kun etenee päivät kävellen ja viettää yöt halvoissa majapaikoissa.
Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa. s. 46
Vähitellen matkanteon luonne muuttuu ja selvittämättömät, unohduksiin painetut asiat menneisyydestä nousevat pintaan.
Harold köyristi hartioitaan ja pakotti jalat töihin entistä ahkerammin, ikään kuin ei niinkään olisi kävelemässä Queenin luo kuin pakoon itseään. s. 75
Harold oli koko ikänsä kulkenut pää kumarassa välttyäkseen yhteydenotoilta, ja siitä huolimatta hänen omasta lihastaan oli syntynyt ihminen, joka halusi välttämättä katsoa suoraan silmiin ja selvittää välit perusteellisesti. s.88
Pakatessaan matkalaukkunsa äiti oli riistänyt Haroldilta naurunsa lisäksi myös ainoan ihmisen, joka oli häntä pitempi. Joania ei mitenkään voinut kuvata helläksi, mutta hän seisoi sentään poikansa ja pilvien välissä. s. 107
Matkan aikana hän kohtaa monenlaisia ihmisiä, jotka auttavat häntä joko konkreettisesti jalkaongelmien kanssa, kuten maahanmuuttanut lääkäri Martina, joka ei saa työtä lääkärinä tai neuvoilla ja ohjeilla. Mukaan lähtee koirakin, jolle hän heittelee kiviä noudettavaksi. Harold oppii enemmän itsestään ja muista ihmisistä. Välillä näkökulma siirtyy Maureeniin, joka aluksi yrittää salata Haroldin lähdön vaimonsa hiljan menettäneeltä naapurilta Rexiltä. Kirja keroo myös vaimon tunteista ja niiden muutoksesta Haroldin vaelluksen aikana, vaikka pääpaino on Haroldissa tapahtuvassa muutoksessa.
Hän ymmärsi, että vaeltaessaan omien erehdystensä hyvittämiseksi hän joutui samalla hyväksymään muiden omituisuudet. Ohikulkijana hän oli paikassa, missä kaikki muukin kuin maasto oli avointa. Ihmiset tunsivat olevansa vapaita puhumaan ja hän oli vapaa kuuntelemaan. s.95
Hän oli oppinut, että ihmiste pienuus täytti hänet ihmetyksellä ja lempeydellä, ja yksinäisyys myös. Maailma muodostui ihmisistä, jotka panivat jalkaa toisen eteen, ja jonkun elämä saattoi vaikuttaa tavanomaiselta vain siksi, että hän oli elänyt niin pitkään. Harold ei enää kyennyt ohittamaan tuntemattomia tunnustamatta totuutta, että kaikki olivat samanlaisia ja silti ainutlaatuisia ja että juuri se oli ihmisenä olemisessa vaikeaa. s. 164
Oli yhtä suuri lahja ottaa vastaan kuin antaa, sillä se vaati sekä rohkeutta että nöyryyttä. s.207
Vähitellen Haroldista tulee kuuluisuus ja ihmiset haluavat tarjota hänelle ruokaa ja yösijan. Siinä vaiheessa Harold on jo ruvennut yöpymään taivasalla ja vajoissa makuupussissa, sillä yöpyminen hotelleissa on käynyt liian kalliiksi. Huolimatta askeettisesta vaelluksesta mukaanlähtijöitä ja avun tarjoajia riittää enemmän kuin mies toivoisi. Seuraavan lainauksen vierasjoukko tuntuu hyvin tutulta.
Kun Harold oli käynyt suihkussa, kävi ilmi, että emäntä oli kutsunut myös joukon tuttaviaan improvisoiduille sherrykutsuille nurmikolle. Tervehtiessään Haroldia vieraat kohottivat lasinsa ja joivat maljan Queenien terveydeksi. Harold ei ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon taakse suittuja siniharmaita hiuksia eikä niin paljon vakosamettihousuja erilaisissa sinapinkeltaisen, kullankeltaisen ja ruosteenruskean sävyissä. s. 226
Olen antanut kirjan tekstille pääosan tässäkin postauksessa, sillä paremmin kirja näin paljastaa hienoutensa kuin minun kuvaamanani. Samalla nuo tekstipätkät ovat niitä asioita, jotka haluan kirjasta ja Haroldin vaelluksesta muistaa. Tästä miehestä tuli minulle kirjan kautta elävä hahmo, jonka matkaan mieluusti lyöttäydyin iltaisin. Kirjailija oli minulle tuntematon, aiemmin BBC:lle radiokuunnelemia ja draamasovituksia tehnyt neljän lapsen äiti. Kerronta etenee nimetyissä luvuissa, jotka on varustettu kuvilla. Haroldin vauhdissa pysyy helposti mukana eikä vaellusta hänen kanssaan malta jättää kesken. Tämä kirja, jos mikä, todistaa mielestäni kaunokirjallisuuden ylivertaisuuden elämänohjeita etsittäessä.
Ne tiet, joita hän oli kulkenut, olivat nyt täynnä toisia autoja. Ihmiset, joiden ohi hän oli kulkenut, kulkivat nyt toisten ihmisten ohi. Sade huuhtoisi pois hänen jalanjälkensä, vaikka ne olisivat kuinka selvät. Tuntui siltä kuin hän ei olisi koskaan käynyt missään niistä paikoista joissa oli käynyt tai tavannut niitä tuntemattomia jotka oli tavannut. Hän katsoi taakseen, eikä nähnyt missään enää mitään jälkeä eikä merkkiä itsestään.
Puut sallivat tuulen huojuttaa niiden oksia sulavasti kuin mustekala lonkeroitaan vedessä. Harold tunsi epäonnistuneensa aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Poikanakin hän oli epäonnistunut. Ei se ollut pelkästään sitä, että hän oli pettänyt Queenien, eikä sitä, että hänen vanhempansa eivät olleet halunneet häntä. Eikä se ollut pelkästään sitä, että hän oli epäonnistunut suhteessaan vaimoonsa ja poikaansa. Enemmänkin kysymys oli siitä, että hän oli kulkenut halki elämänsä jättämättä minkäänlaista jälkeä. Hän oli täysin merkityksetön. s. 272
Vaikka edellinen lainaus vaikuttaa toivottomalta, kannattaa lukea Haroldin omat johtopäätökset vaelluksensa opetuksista.
Jos halusi onnistua, oli pysyttävä uskollisena sille tunteelle, joka oli alunperinkin innoittanut häntä. Ei ollut väliä sillä, että toiset toimisivat toisella tapaa; oikeastaan se oli väistämätöntä. Hän päätti seurata teitä, sillä satunnaisesti ohi kaahaavista autoista huolimatta tuntui turvallisemmalta kulkea teitä pitkin. Ei haitannut, ettei hänellä ollut puhelinta. Ei haitannut, ettei hän ollut suunnitellut matkareittiään eikä ottanut mukaansa tiekarttaa. Hänellä oli erilainen kartta, hänen oman mielensä kartta, ja se koostui kaikista niistä ihmisistä jotka hän oli tavannut ja paikoista joissa hän oli käynyt. Harold päätti myös pitää purjehduskenkänsä, sillä kulumisesta huolimatta kengät olivat hänen. Hän ymmärsi, että kun ihminen vieraantuu siitä minkä tuntee ja muuttuu ohikulkijaksi, oudoista asioista tulee merkityksellisiä. Ja koska hän tiesi sen, tuntui tärkeältä sallia itselleen uskollisuus niitä vaistoja kohtaan, jotka tekivät hänestä Haroldin eikä ketään muuta. s. 207
Harold Fryn odottamaton toivioretki
WSOY 2014
Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harld Fry 2012
Suom. Hilkka Pekkanen
Kuvitus: Andrew Davidson
Kartta John Taylor
327 sivua
Olen todella samaa mieltä The Timesin toimittajan kanssa. Häneltä on lainattu etuliepeen teksti, jossa hän tunnustaa mm.: Rakastan tätä kirjaa.
Eläkeläispäiviään vaimonsa Maureenin kanssa viettävä Harold saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenilta. Nainen on kuolemassa syöpään ja muistelee menneitä. Harold vastaa nopeasti ja lähtee viemään vastauskirjettä postilaatikkoon. Hän kävelee kuitenkin ensin vastaantulleen postilaatikon ohi ja vielä seuraavankin ohi ja vähitellen hän huomaa olevansa matkalla saattokotiin, jossa Queenie tekee kuolemaa. Hän soittaa saattokotiin ja kertoo olevansa tulossa sinne kävellen sekä pyytää Queenia pysyttelemään hengissä, kunnes hän on perillä. Vaimonsa Maureenin hän pitää myös tilanteen tasalla, vaikka avioliitto ei ole enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut sitä, mitä se oli nuorena tai silloin, kun pariskunnan ainoa poika David asui kotona.
Kävely alkaa viehättää Haroldia ja aluksi hän tuntee suuren vapauden, kun etenee päivät kävellen ja viettää yöt halvoissa majapaikoissa.
Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa. s. 46
Vähitellen matkanteon luonne muuttuu ja selvittämättömät, unohduksiin painetut asiat menneisyydestä nousevat pintaan.
Harold köyristi hartioitaan ja pakotti jalat töihin entistä ahkerammin, ikään kuin ei niinkään olisi kävelemässä Queenin luo kuin pakoon itseään. s. 75
Harold oli koko ikänsä kulkenut pää kumarassa välttyäkseen yhteydenotoilta, ja siitä huolimatta hänen omasta lihastaan oli syntynyt ihminen, joka halusi välttämättä katsoa suoraan silmiin ja selvittää välit perusteellisesti. s.88
Pakatessaan matkalaukkunsa äiti oli riistänyt Haroldilta naurunsa lisäksi myös ainoan ihmisen, joka oli häntä pitempi. Joania ei mitenkään voinut kuvata helläksi, mutta hän seisoi sentään poikansa ja pilvien välissä. s. 107
Matkan aikana hän kohtaa monenlaisia ihmisiä, jotka auttavat häntä joko konkreettisesti jalkaongelmien kanssa, kuten maahanmuuttanut lääkäri Martina, joka ei saa työtä lääkärinä tai neuvoilla ja ohjeilla. Mukaan lähtee koirakin, jolle hän heittelee kiviä noudettavaksi. Harold oppii enemmän itsestään ja muista ihmisistä. Välillä näkökulma siirtyy Maureeniin, joka aluksi yrittää salata Haroldin lähdön vaimonsa hiljan menettäneeltä naapurilta Rexiltä. Kirja keroo myös vaimon tunteista ja niiden muutoksesta Haroldin vaelluksen aikana, vaikka pääpaino on Haroldissa tapahtuvassa muutoksessa.
Hän ymmärsi, että vaeltaessaan omien erehdystensä hyvittämiseksi hän joutui samalla hyväksymään muiden omituisuudet. Ohikulkijana hän oli paikassa, missä kaikki muukin kuin maasto oli avointa. Ihmiset tunsivat olevansa vapaita puhumaan ja hän oli vapaa kuuntelemaan. s.95
Hän oli oppinut, että ihmiste pienuus täytti hänet ihmetyksellä ja lempeydellä, ja yksinäisyys myös. Maailma muodostui ihmisistä, jotka panivat jalkaa toisen eteen, ja jonkun elämä saattoi vaikuttaa tavanomaiselta vain siksi, että hän oli elänyt niin pitkään. Harold ei enää kyennyt ohittamaan tuntemattomia tunnustamatta totuutta, että kaikki olivat samanlaisia ja silti ainutlaatuisia ja että juuri se oli ihmisenä olemisessa vaikeaa. s. 164
Oli yhtä suuri lahja ottaa vastaan kuin antaa, sillä se vaati sekä rohkeutta että nöyryyttä. s.207
Vähitellen Haroldista tulee kuuluisuus ja ihmiset haluavat tarjota hänelle ruokaa ja yösijan. Siinä vaiheessa Harold on jo ruvennut yöpymään taivasalla ja vajoissa makuupussissa, sillä yöpyminen hotelleissa on käynyt liian kalliiksi. Huolimatta askeettisesta vaelluksesta mukaanlähtijöitä ja avun tarjoajia riittää enemmän kuin mies toivoisi. Seuraavan lainauksen vierasjoukko tuntuu hyvin tutulta.
Kun Harold oli käynyt suihkussa, kävi ilmi, että emäntä oli kutsunut myös joukon tuttaviaan improvisoiduille sherrykutsuille nurmikolle. Tervehtiessään Haroldia vieraat kohottivat lasinsa ja joivat maljan Queenien terveydeksi. Harold ei ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon taakse suittuja siniharmaita hiuksia eikä niin paljon vakosamettihousuja erilaisissa sinapinkeltaisen, kullankeltaisen ja ruosteenruskean sävyissä. s. 226
Olen antanut kirjan tekstille pääosan tässäkin postauksessa, sillä paremmin kirja näin paljastaa hienoutensa kuin minun kuvaamanani. Samalla nuo tekstipätkät ovat niitä asioita, jotka haluan kirjasta ja Haroldin vaelluksesta muistaa. Tästä miehestä tuli minulle kirjan kautta elävä hahmo, jonka matkaan mieluusti lyöttäydyin iltaisin. Kirjailija oli minulle tuntematon, aiemmin BBC:lle radiokuunnelemia ja draamasovituksia tehnyt neljän lapsen äiti. Kerronta etenee nimetyissä luvuissa, jotka on varustettu kuvilla. Haroldin vauhdissa pysyy helposti mukana eikä vaellusta hänen kanssaan malta jättää kesken. Tämä kirja, jos mikä, todistaa mielestäni kaunokirjallisuuden ylivertaisuuden elämänohjeita etsittäessä.
Ne tiet, joita hän oli kulkenut, olivat nyt täynnä toisia autoja. Ihmiset, joiden ohi hän oli kulkenut, kulkivat nyt toisten ihmisten ohi. Sade huuhtoisi pois hänen jalanjälkensä, vaikka ne olisivat kuinka selvät. Tuntui siltä kuin hän ei olisi koskaan käynyt missään niistä paikoista joissa oli käynyt tai tavannut niitä tuntemattomia jotka oli tavannut. Hän katsoi taakseen, eikä nähnyt missään enää mitään jälkeä eikä merkkiä itsestään.
Puut sallivat tuulen huojuttaa niiden oksia sulavasti kuin mustekala lonkeroitaan vedessä. Harold tunsi epäonnistuneensa aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Poikanakin hän oli epäonnistunut. Ei se ollut pelkästään sitä, että hän oli pettänyt Queenien, eikä sitä, että hänen vanhempansa eivät olleet halunneet häntä. Eikä se ollut pelkästään sitä, että hän oli epäonnistunut suhteessaan vaimoonsa ja poikaansa. Enemmänkin kysymys oli siitä, että hän oli kulkenut halki elämänsä jättämättä minkäänlaista jälkeä. Hän oli täysin merkityksetön. s. 272
Vaikka edellinen lainaus vaikuttaa toivottomalta, kannattaa lukea Haroldin omat johtopäätökset vaelluksensa opetuksista.
Jos halusi onnistua, oli pysyttävä uskollisena sille tunteelle, joka oli alunperinkin innoittanut häntä. Ei ollut väliä sillä, että toiset toimisivat toisella tapaa; oikeastaan se oli väistämätöntä. Hän päätti seurata teitä, sillä satunnaisesti ohi kaahaavista autoista huolimatta tuntui turvallisemmalta kulkea teitä pitkin. Ei haitannut, ettei hänellä ollut puhelinta. Ei haitannut, ettei hän ollut suunnitellut matkareittiään eikä ottanut mukaansa tiekarttaa. Hänellä oli erilainen kartta, hänen oman mielensä kartta, ja se koostui kaikista niistä ihmisistä jotka hän oli tavannut ja paikoista joissa hän oli käynyt. Harold päätti myös pitää purjehduskenkänsä, sillä kulumisesta huolimatta kengät olivat hänen. Hän ymmärsi, että kun ihminen vieraantuu siitä minkä tuntee ja muuttuu ohikulkijaksi, oudoista asioista tulee merkityksellisiä. Ja koska hän tiesi sen, tuntui tärkeältä sallia itselleen uskollisuus niitä vaistoja kohtaan, jotka tekivät hänestä Haroldin eikä ketään muuta. s. 207
maanantai 21. toukokuuta 2018
Vasantola Satu En palaa takaisin koskaan, luulen
Satu Vasantola
En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi 2018
377 sivua
Kansikuva: Maisemakuva lakeudelta: Jaakko Vähämäki
Kannen suunnittelu:Emmi Kyytsönen
Takakannen tekstiä: Susannan matka työläisperheestä Pohjanmaalta Helsinkiin ja juristiksi on ollut pidempi kuin kilometrit antavat ymmärtää. Vielä pidempi on ollut irakilaisen Fatiman taival Pasilan poliisitalon pihalle ja lopulta Susannan olohuoneen lattialle.
Kirjan luetteuani mietin, olenko lukenut samaa kirjaa kuin tekstin laatinut kustannustoimittaja. Toki nämäkin lauseet kuvaavat kirjaa, mutta Fatiman taivalta enemmän käsitellään Martan tarinaa. Martta on Susannan isoäiti, suoraselkäinen ja vahva pohjalaisnainen, joka jää Peräseinäjoelle ja pitää huolta niin lapsistaan kuin lapsenlapsistaankin. Susanna on lapsenlapsista rakkain ja lapsista rakkaimmaksi nousee poika Tapio, joka palaa kotiin Ruotsin retkensä ja siihen sisältyneen vankilareissun jälkeen ja perustaa menestyvän rakennusfirman. Susanna hoitelee firman henkilöstöasioita ja hänelle eno on tärkeämpi kuin oma isä, Olli, joka Martan miehen tavoin on selkärangaton juoppo.
Fatimasta tämä:
Bagdadissa ei pysynyt hengissä, jos ei osannut pelätä oikeita asioita, olla varuillaan oikeaan aikaan.
"Mitä sinä pelkäät?" puhuttelija kysyi.
Vastaus kesti tulkkauksineen ja lisäkysymyksineen yli tunnin. Fatima luetteli pelkonsa. Vieraaksi muuttunut mies ja miehen suku, aseistetut miehet, jotka tahtoivat Tariqin takaisin joukkoihinsa ja katsoivat aivan liian pitkään Fatiman vanhinta tytärtä; toinen asejoukko, se joka tappoi Fatiman ystävän ja naapurin.s.56
Fatiman lisäksi varjoiksi jää koko joukko muita henkilöitä, kuten Susannan poikaystävä Shakir, joka Fatiman tavoin on herättänyt kummastusta Pohjanmaalla. Susanna hankkii myös lapsen yksinhuollettavakseen, ostaa siemenen mieheltä, jonka tapaa kahvilassa. Osa Martan lapsistakin sivuutetaan keveästi kuvaten. He jäävät täydentämään kertomusta, jonka päähenkilöitä ovat Tapio, Susanna ja ennenkaikkea Martta. Yksi päähenkilö on pohjalaisuus, se komeus ja uho, josta rehdiksi kuvattu Tapiokaan ei eroon pääse ja joka oikeuttaa vahvoille henkilöille lain ulkopuolelle jäävät teot oikeudenmukaisuuden edistämiseksi.
He ajaisivat letkassa Peräseinjoelle, hitaasti, ikkunat auki, luut ulkona. Saisivat katsoa, Pimiälammen Ilmarit ja muut jotka olivat olleet niin olevinaan. Mikäs oli Ilmarin ollessa, kun isällä oli isot pellot ja avarat navetat.
Martti oli Mersunsa ansainnut. Se oli fiininäppinen mies, mutta niin vain hoiti hommansa rakennuksilla. s.248
Susannakin palaa takaisin, kuten kirjan houkutteleva otsikkokin lupaa. Hänkin tuntee Peräseinäjoen kotipaikakseen, kuten Tapio, joka väittää kodin tuntuvan jo Ikaalisten jälkeen, vaikka muutama mäki ja puska on vielä ajettavana .Susannan myötä pohjalaisuus kuitenkin laajenee ja ystävystyminen Fatiman kanssa enteilee avarampaa mielenmaisemaa, vaikka lähtökohtana oliskin suru.
Onneksi oli Fatima. Heillä oli yhteinen keittiö ja sama suru, vaikka omat ikävät. Fatimalla Tariq, Susannalla mumma ja Tapio.
Ollia Susanna ei ollut surrut, vaikka vihakin oli jo laantunut. Sen tilalla oli tyhjyys, varmuus siitä, että tuolle ihmiselle olin aina vaiva, en koskaan rakas. s. 349
Kirja on hyvin kirjoitettu ja kieli nautittavaa, kuten toimittajalta sopii odottaakin. Henkilöitä oli mielestäni turhan paljon. Väistämättä suuri osa jäi haamuiksi. Martan tarinassa salaisuuksineen olisi ollut melkein romaanin ainekset, vaikka vahvan pohjalaisen naisen tarinoita onkin jo riittämiin.Onkohan minussa oli lukijana jotain vikaa, kun en innostunut kuin Helsingin Sanomien arvioija. Pohjalaisuus romaanin keskiössä ei enää vedä; olen kai lukenut aiheesta liikaa. En olisi ikinä osannut kuvitella lukevani kirjaa, jossa tapahtumapaikkana on Peräseinäjoki! Nämä henkilökohtaiset vastaanottovaikeudet poistuivat kirjan puolivälin jälkeen ja lopun luin mielenkiinnolla. Kannenkin ymmärtämisen kanssa meni kauan. Etsin pohjalaismaisemaa palmunoksilta. Kauanko siihen menee tämän tekstin lukijalta?
En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi 2018
377 sivua
Kansikuva: Maisemakuva lakeudelta: Jaakko Vähämäki
Kannen suunnittelu:Emmi Kyytsönen
Takakannen tekstiä: Susannan matka työläisperheestä Pohjanmaalta Helsinkiin ja juristiksi on ollut pidempi kuin kilometrit antavat ymmärtää. Vielä pidempi on ollut irakilaisen Fatiman taival Pasilan poliisitalon pihalle ja lopulta Susannan olohuoneen lattialle.
Kirjan luetteuani mietin, olenko lukenut samaa kirjaa kuin tekstin laatinut kustannustoimittaja. Toki nämäkin lauseet kuvaavat kirjaa, mutta Fatiman taivalta enemmän käsitellään Martan tarinaa. Martta on Susannan isoäiti, suoraselkäinen ja vahva pohjalaisnainen, joka jää Peräseinäjoelle ja pitää huolta niin lapsistaan kuin lapsenlapsistaankin. Susanna on lapsenlapsista rakkain ja lapsista rakkaimmaksi nousee poika Tapio, joka palaa kotiin Ruotsin retkensä ja siihen sisältyneen vankilareissun jälkeen ja perustaa menestyvän rakennusfirman. Susanna hoitelee firman henkilöstöasioita ja hänelle eno on tärkeämpi kuin oma isä, Olli, joka Martan miehen tavoin on selkärangaton juoppo.
Fatimasta tämä:
Bagdadissa ei pysynyt hengissä, jos ei osannut pelätä oikeita asioita, olla varuillaan oikeaan aikaan.
"Mitä sinä pelkäät?" puhuttelija kysyi.
Vastaus kesti tulkkauksineen ja lisäkysymyksineen yli tunnin. Fatima luetteli pelkonsa. Vieraaksi muuttunut mies ja miehen suku, aseistetut miehet, jotka tahtoivat Tariqin takaisin joukkoihinsa ja katsoivat aivan liian pitkään Fatiman vanhinta tytärtä; toinen asejoukko, se joka tappoi Fatiman ystävän ja naapurin.s.56
Fatiman lisäksi varjoiksi jää koko joukko muita henkilöitä, kuten Susannan poikaystävä Shakir, joka Fatiman tavoin on herättänyt kummastusta Pohjanmaalla. Susanna hankkii myös lapsen yksinhuollettavakseen, ostaa siemenen mieheltä, jonka tapaa kahvilassa. Osa Martan lapsistakin sivuutetaan keveästi kuvaten. He jäävät täydentämään kertomusta, jonka päähenkilöitä ovat Tapio, Susanna ja ennenkaikkea Martta. Yksi päähenkilö on pohjalaisuus, se komeus ja uho, josta rehdiksi kuvattu Tapiokaan ei eroon pääse ja joka oikeuttaa vahvoille henkilöille lain ulkopuolelle jäävät teot oikeudenmukaisuuden edistämiseksi.
He ajaisivat letkassa Peräseinjoelle, hitaasti, ikkunat auki, luut ulkona. Saisivat katsoa, Pimiälammen Ilmarit ja muut jotka olivat olleet niin olevinaan. Mikäs oli Ilmarin ollessa, kun isällä oli isot pellot ja avarat navetat.
Martti oli Mersunsa ansainnut. Se oli fiininäppinen mies, mutta niin vain hoiti hommansa rakennuksilla. s.248
Susannakin palaa takaisin, kuten kirjan houkutteleva otsikkokin lupaa. Hänkin tuntee Peräseinäjoen kotipaikakseen, kuten Tapio, joka väittää kodin tuntuvan jo Ikaalisten jälkeen, vaikka muutama mäki ja puska on vielä ajettavana .Susannan myötä pohjalaisuus kuitenkin laajenee ja ystävystyminen Fatiman kanssa enteilee avarampaa mielenmaisemaa, vaikka lähtökohtana oliskin suru.
Onneksi oli Fatima. Heillä oli yhteinen keittiö ja sama suru, vaikka omat ikävät. Fatimalla Tariq, Susannalla mumma ja Tapio.
Ollia Susanna ei ollut surrut, vaikka vihakin oli jo laantunut. Sen tilalla oli tyhjyys, varmuus siitä, että tuolle ihmiselle olin aina vaiva, en koskaan rakas. s. 349
Kirja on hyvin kirjoitettu ja kieli nautittavaa, kuten toimittajalta sopii odottaakin. Henkilöitä oli mielestäni turhan paljon. Väistämättä suuri osa jäi haamuiksi. Martan tarinassa salaisuuksineen olisi ollut melkein romaanin ainekset, vaikka vahvan pohjalaisen naisen tarinoita onkin jo riittämiin.Onkohan minussa oli lukijana jotain vikaa, kun en innostunut kuin Helsingin Sanomien arvioija. Pohjalaisuus romaanin keskiössä ei enää vedä; olen kai lukenut aiheesta liikaa. En olisi ikinä osannut kuvitella lukevani kirjaa, jossa tapahtumapaikkana on Peräseinäjoki! Nämä henkilökohtaiset vastaanottovaikeudet poistuivat kirjan puolivälin jälkeen ja lopun luin mielenkiinnolla. Kannenkin ymmärtämisen kanssa meni kauan. Etsin pohjalaismaisemaa palmunoksilta. Kauanko siihen menee tämän tekstin lukijalta?
torstai 17. toukokuuta 2018
Lintunen Maritta. Stella
Maritta Lintunen
Stella
WSOY 2018
314 sivua
Liisa Mikkola tulee maalta kaupunkiin kirjoittajakurssille. Mielessä on kesä ja vapaus, ajatus ja haave lahjakkuudesta, runojen kirjoittamisesta. Asunnon hän saa entisen laulajattaren, tyylikkään ja määrätietoisen Sylvi Idreniuksen luona. Karismaattinen primadonna ottaa alusta alkaen nuoren tytön suojatikseen. Kun Sylvi huomaa Liisan olevan raskaana, määrätietoisuus kasvaa tiukaksi ohjaukseksi, johon avuton nuori tyttö alistuu. Hän synnyttää pojan, jolle Sylvi antaa nimen Juri ja jota nainen palvoo kuin omaa lastaan ja johdattaa lasta musiikin maailmaan. Liisa luopuu kirjoittamishaaveistaan ja kouluttautuu sairaanhoitajaksi Sylvin idean mukaan. Ennen Jurin kaksivuotispäivää Liisa tempaisee itsensä irti Sylvin ohjauksesta ja avunannosta ja rakentaa itselleen oman elämän. Yhtä aikaa tämän tarinan kanssa kerrotaan Jurin tarinaa. Juri on joutunut luopumaan murrosiässä soittoharrastuksestaan, koska äiti on myynyt pianon. Hän on valmistunut lääkäriksi ja on kihloissa laulajatar Jennin kanssa. Äiti on jo eläkkeellä, mutta hoitaa toisten eläkeläisten Karibian ristelyjä silloin tällöin, kuten nytkin, kun Juri jäljittää lapsuuden kokemuksiaan ja rakkautta.
Tiesin ja tunsin kirjailija Maritta Lintusen hänen erinomaisista novelleistaan. Musiikki on läsnä niissäkin, mutta kirjalliset ansiot ovat minut vakuuttaneet. Niinpä tiesin odottaa hyvää ja maltoin seurata alun sirpaleisuuden yli kerronnan kehittymistä sellaiseen imuun, jolloin sitä on vaan luettava ja nautittava - ja mietittävä. Taitavasti Lintunen solmii juonenpätkät yhteen ja antaa lukijalle useammanin miksi-kysymyksen pohdittavaksi. Miksi entinen laulajatar haluaa kasvattaa suojattinsa lapsesta muusikon? Miksi äiti riistää lahjakkaalta lapseltaan soittohaaveet? Mitä on lahjakkuus ja kuka saa tai rohkenee antaa omaa lahjakkuuttaan arvioitavaksi? Miten käy, jos kieltäytyy kokeilemasta siipiensä kantavuutta haaveiden toteuttamisessa? Mielestäni tarinassa on kaksi onnetonta ja yksi onnellinen loppu, mutta sen arvioi jokainen lukija kohdallaan.
Oli kirjassa aluan sirpaleisuuden ja ehkä lievien käynnistysvaikeuksien lisäksi ainakin yksi epäuskottava kohta. Ei kai 1980-luvulla kukaan nuori enää voi olla tietämätön ehkäisystä ja olla huomaamatta raskaaksi tuloa? Järkyttävltä tuntui myös ajatus, että Liisa kieltää itseltään muun kuin asiapitoisen tekstin lukemisen loppuiäkseen. Onko taide todella niin vaarallista?
Mutta mutta: kieli on kaunista, kerronta sujuvaa ja kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Pari irrallista oivallusta kirjaan tähän:
Tuosta ihmisestä ei ole minulle juttukumppaniksi.Aavistelen, että hän on saanut muutaman kerran näpeilleen miessuhteissa eikä avautuisi minulle edes elämänsä arkisimmista asioista saati salaisuuksista. Ehkä ei olekaan mitään "salaisuutta". Jotkut käpertyvät itseensä ja rakentavat sievän kuolinpesän ympärilleen. Pari viinilasillista tyttöporukassa viikonloppuna, kenkäostosreissu Tallinnaan tai elokuvailta kaksin kissan kanssa - se riittää monelle turvalliseksi elämänsisällöksi s. 257
- Kysyit mitä mietin. Olin pohtimassa ihmisten vaikutusta toisiinsa. Uskon, että on olemassa kahdenlaista valoa. Sellaista, mikä herättää valveille ja eloon. Ja sellaista, mikä kulkee kylmänä ja kuolettavana lävitse.
Tiina katselee minua sanattomana.
- Haasteellista on se, että ihmisen pitäisi erottaa nuo valot toisistaan, jotta hän osaisi tehdä oikeat valinnat. Ja se on vaikeaa, koska heijastajia on niin monia s. 258
Siinä on kirjan teema ja keskeinen probleema. elämässä. Ei mikään pikku juttu. Eikä sellaista kirjaa, joka käsittelee tällaisia asioita voi ohittaa ja unohtaa tuosta vain.
Stella
WSOY 2018
314 sivua
Liisa Mikkola tulee maalta kaupunkiin kirjoittajakurssille. Mielessä on kesä ja vapaus, ajatus ja haave lahjakkuudesta, runojen kirjoittamisesta. Asunnon hän saa entisen laulajattaren, tyylikkään ja määrätietoisen Sylvi Idreniuksen luona. Karismaattinen primadonna ottaa alusta alkaen nuoren tytön suojatikseen. Kun Sylvi huomaa Liisan olevan raskaana, määrätietoisuus kasvaa tiukaksi ohjaukseksi, johon avuton nuori tyttö alistuu. Hän synnyttää pojan, jolle Sylvi antaa nimen Juri ja jota nainen palvoo kuin omaa lastaan ja johdattaa lasta musiikin maailmaan. Liisa luopuu kirjoittamishaaveistaan ja kouluttautuu sairaanhoitajaksi Sylvin idean mukaan. Ennen Jurin kaksivuotispäivää Liisa tempaisee itsensä irti Sylvin ohjauksesta ja avunannosta ja rakentaa itselleen oman elämän. Yhtä aikaa tämän tarinan kanssa kerrotaan Jurin tarinaa. Juri on joutunut luopumaan murrosiässä soittoharrastuksestaan, koska äiti on myynyt pianon. Hän on valmistunut lääkäriksi ja on kihloissa laulajatar Jennin kanssa. Äiti on jo eläkkeellä, mutta hoitaa toisten eläkeläisten Karibian ristelyjä silloin tällöin, kuten nytkin, kun Juri jäljittää lapsuuden kokemuksiaan ja rakkautta.
Tiesin ja tunsin kirjailija Maritta Lintusen hänen erinomaisista novelleistaan. Musiikki on läsnä niissäkin, mutta kirjalliset ansiot ovat minut vakuuttaneet. Niinpä tiesin odottaa hyvää ja maltoin seurata alun sirpaleisuuden yli kerronnan kehittymistä sellaiseen imuun, jolloin sitä on vaan luettava ja nautittava - ja mietittävä. Taitavasti Lintunen solmii juonenpätkät yhteen ja antaa lukijalle useammanin miksi-kysymyksen pohdittavaksi. Miksi entinen laulajatar haluaa kasvattaa suojattinsa lapsesta muusikon? Miksi äiti riistää lahjakkaalta lapseltaan soittohaaveet? Mitä on lahjakkuus ja kuka saa tai rohkenee antaa omaa lahjakkuuttaan arvioitavaksi? Miten käy, jos kieltäytyy kokeilemasta siipiensä kantavuutta haaveiden toteuttamisessa? Mielestäni tarinassa on kaksi onnetonta ja yksi onnellinen loppu, mutta sen arvioi jokainen lukija kohdallaan.
Oli kirjassa aluan sirpaleisuuden ja ehkä lievien käynnistysvaikeuksien lisäksi ainakin yksi epäuskottava kohta. Ei kai 1980-luvulla kukaan nuori enää voi olla tietämätön ehkäisystä ja olla huomaamatta raskaaksi tuloa? Järkyttävltä tuntui myös ajatus, että Liisa kieltää itseltään muun kuin asiapitoisen tekstin lukemisen loppuiäkseen. Onko taide todella niin vaarallista?
Mutta mutta: kieli on kaunista, kerronta sujuvaa ja kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Pari irrallista oivallusta kirjaan tähän:
Tuosta ihmisestä ei ole minulle juttukumppaniksi.Aavistelen, että hän on saanut muutaman kerran näpeilleen miessuhteissa eikä avautuisi minulle edes elämänsä arkisimmista asioista saati salaisuuksista. Ehkä ei olekaan mitään "salaisuutta". Jotkut käpertyvät itseensä ja rakentavat sievän kuolinpesän ympärilleen. Pari viinilasillista tyttöporukassa viikonloppuna, kenkäostosreissu Tallinnaan tai elokuvailta kaksin kissan kanssa - se riittää monelle turvalliseksi elämänsisällöksi s. 257
- Kysyit mitä mietin. Olin pohtimassa ihmisten vaikutusta toisiinsa. Uskon, että on olemassa kahdenlaista valoa. Sellaista, mikä herättää valveille ja eloon. Ja sellaista, mikä kulkee kylmänä ja kuolettavana lävitse.
Tiina katselee minua sanattomana.
- Haasteellista on se, että ihmisen pitäisi erottaa nuo valot toisistaan, jotta hän osaisi tehdä oikeat valinnat. Ja se on vaikeaa, koska heijastajia on niin monia s. 258
Siinä on kirjan teema ja keskeinen probleema. elämässä. Ei mikään pikku juttu. Eikä sellaista kirjaa, joka käsittelee tällaisia asioita voi ohittaa ja unohtaa tuosta vain.
keskiviikko 25. huhtikuuta 2018
Roy Arundhati: Joutavuuksien jumala
Arundhati Roy
Joutavuuksien jumala
Otava 1997
384 sivua
Alkuteos .The God of Small Things 1997
Suom. Hanna Tarkka
Päällyksen suunnittelu: The Senate
Päällyksen valokuva: Sanjeev Saith
Oli tämä kirja toisenkin lukemisen arvoinen. Olen lukenut sen pian ilmestymisen jälkeen eli n. 20 vuotta sitten. Aloittaessani en muistanut juuri mitään kirjasta, tiesin vain lukeneeni, koska sitä oli käsitelty lukupiirissä. Ylimalkainen kommenttikin löytyi hyvästä, kuvailevasta kielestä. Melko nopeasti luin sen nyt, sillä kirjaa on helppo lukea, lauseet lyhyitä ja joskus vajaitakin ilman verbiä. Ei se häiritse.
Kirjan päähenkilöitä ovat erimunaiset kaksoset, Ethan ja Rahel, joiden äiti Ammu jättää lasten isän ja muuttaa takaisin kotiinsa, josta vain muutamaa vuotta aiemmin oli yrittänyt maailmalle.
Ethalla oli vinot, uniset silmät, ja uusien etuhampaiden reunat olivat vielä rosoiset. Rahelin uudet hampaat odottelivat kuin sanat kynässä. Kaikkia hämmästytti, että kahdeksantoista minuutin ikäero sai aikaan niin suuren eron etuhampaiden aikataulussa. s. 53
Kotona asuu Ammun täti, aikoinaan luostarissakin elänyt Baby Kochamma,
Baby Kochamma oli elänyt elämänsä takaperin. Nuorena naisena hän oli luopunut aineen maailmasta mutta nyt vanhana hän otti sen täysin rinnoin omakseen. Hän syleili sitä ja se otti hänet vastaan avosylin. s. 36
Vaikka enää ei nähnyt joelle, Ayemenemin talolla oli joen taju niin kuin simpukalla säilyy meren taju.
Lainehinnan, tulvehdinnan, kalojenuiskentelun taju. s. 45
Lasten isoäiti Mammachi on perustanut säilyketehtaan Paradisen, joka takaa elannon paremmin kuin isoisän virka hyönteistutkijana. Siitä huolimatta hän on naisena toisarvoinen ja kastijako määrittää niin tämän perheen asemaa ja kontakteja kuin muiden kanssa.
.Ammulta puuttui oikeus tulla kuulluksi, se joku kumma lokustandi.
"Kiitos tämän ihanan sovinistisen yhteiskunnan", Ammu sanoi.
" Se mikä on sinun on minun ja mikä on minun on sekin minun" Chacko sanoi. s.76
"Tästä on puhuttu ennenkin", hän sanoi. "Te ette saa mennä hänen mökilleen. Siitä tulee pelkkää harmia."
Jättämällä miehen nimen mainitsematta hän tunsi vetäneensä tämän jotenkin mukaan sen sinisen ristipistoiltapäivän pörröiseen kodikkuuteen ja manariiniradion lauluun. Jättämällä miehen nimen mainitsematta hän tajusi tehneensä sopimuksen unensa ja maailman välillä. Ja että sopimuksen kätilöitä olisivat hänen sahanpuruilla kuorrutetut erimunaiset kaksosensa.
Hän tiesi, kuka se oli - tappion jumala, joutavuuksien jumala. Totta kai hän tiesi. s.256
Äitinsä rakastamat kaksoset yrittävät kasvaa ja oppia elämässä tarvittavia toimintamalleja.
... (jotta he voisivat b)olla valmiita olemaan valmiita olemaan valmiita). s.238
Äidin veli Chacko nousee perheen pääksi. Hän on opiskellut Oxfordissa ja tavannut siellä vaimonsa Margaretin, joka on jättänyt miehen pian tyttären Sophie Molin syntymän jälkeen toisen miehen takia. Kirjan tapahtumat kietoutuvat äidin ja nyt noin kymmenvuotiaan tyttären Intiaan paluuseen. He tulevat sinne Chackon kutsumana. Margaretin toinen mies on kuollut ja Chacko haluaa nähdä ex-vaimonsa ja tyttärensä. Lohdutukseksi, surusta toipumiseen tarkoitettu matka muuttuu uudeksi tragediaksi, joka kääntää niin kaksosten, heidän äitinsä kuin koko suvun historian toiseen suuntaan.
Me olemme sotavankeja , Chacko sanoi. "Meidän unelmamme on kuohittu. Emme kuulu minnekään. Me ajelehdimme myrskyisillä merillä ilman ankkuria. Ehkä meitä ei koskaan päästetä maihin. Meidän suruissamme ei ole koskaan tarpeeksi murhetta. Eikä ilomme ole koskaan kyllin riemukasta. Tai unelmamme kyllin suuri. Tai elämämme kyllin tärkeä. Jotta se merkitsisi jotain. " ss. 71-72
Pari kohtausta on jäänyt mieleeni edelliseltä lukukerralta. Toinen liittyy romaanin käännekohtaan, lukuun Joutavuuksien jumala, jossa kaksoset valmistautuvat muuttamaan joen toisella puolella olevaan taloon. Toinen kohtauksista on vaikuttava kuvaus Ethanista elokuvateatterin aulassa yksin makeiskioskia pitävän miehen armoilla.
Kun olen miettinyt tätä kirjaa uudelleen, kasvaa sen merkitys suuremmaksi ja huomaan sen jääneen monen muunkin lukijan mieleen. Lieneekö se yksi suurista tarinoista, joita kirjassa esitetään Intiaan tulleille turisteille?
Suuret tarinat ovat niitä, jotka kerran kuultuaan haluaa kuulla aina uudelleen. Niihin pääsee sisään mistä kohdasta tahansa ja aina olo tuntuu kotoisalta. Ne eivät huijaa kauhulla tai yllätyksillä. Eivätkä hämmästytä ennennäkemättömällä. Ne ovat yhtä tuttuja kuin oma koti. Tai rakastetun ihon tuoksu. Sen tietää, miten ne päättyvät, mutta niitä kuuntelee kuin ei tietäisi. Samalla tavalla kuin että vaikka tietää joskus kuolevansa, niin silti elää kuin ei kuolisi. Suurissa tarinoissa tietää, kuka elää, kuka kuolee, kuka löytää rakkauden ja kuka ei. Ja silti tahtoo aina tietää uuelleen.
Juuri se on niissä salaperäistä ja taianomaista. s. 265
Otava 1997
384 sivua
Alkuteos .The God of Small Things 1997
Suom. Hanna Tarkka
Päällyksen suunnittelu: The Senate
Päällyksen valokuva: Sanjeev Saith
Oli tämä kirja toisenkin lukemisen arvoinen. Olen lukenut sen pian ilmestymisen jälkeen eli n. 20 vuotta sitten. Aloittaessani en muistanut juuri mitään kirjasta, tiesin vain lukeneeni, koska sitä oli käsitelty lukupiirissä. Ylimalkainen kommenttikin löytyi hyvästä, kuvailevasta kielestä. Melko nopeasti luin sen nyt, sillä kirjaa on helppo lukea, lauseet lyhyitä ja joskus vajaitakin ilman verbiä. Ei se häiritse.
Kirjan päähenkilöitä ovat erimunaiset kaksoset, Ethan ja Rahel, joiden äiti Ammu jättää lasten isän ja muuttaa takaisin kotiinsa, josta vain muutamaa vuotta aiemmin oli yrittänyt maailmalle.
Ethalla oli vinot, uniset silmät, ja uusien etuhampaiden reunat olivat vielä rosoiset. Rahelin uudet hampaat odottelivat kuin sanat kynässä. Kaikkia hämmästytti, että kahdeksantoista minuutin ikäero sai aikaan niin suuren eron etuhampaiden aikataulussa. s. 53
Baby Kochamma oli elänyt elämänsä takaperin. Nuorena naisena hän oli luopunut aineen maailmasta mutta nyt vanhana hän otti sen täysin rinnoin omakseen. Hän syleili sitä ja se otti hänet vastaan avosylin. s. 36
Vaikka enää ei nähnyt joelle, Ayemenemin talolla oli joen taju niin kuin simpukalla säilyy meren taju.
Lainehinnan, tulvehdinnan, kalojenuiskentelun taju. s. 45
Lasten isoäiti Mammachi on perustanut säilyketehtaan Paradisen, joka takaa elannon paremmin kuin isoisän virka hyönteistutkijana. Siitä huolimatta hän on naisena toisarvoinen ja kastijako määrittää niin tämän perheen asemaa ja kontakteja kuin muiden kanssa.
.Ammulta puuttui oikeus tulla kuulluksi, se joku kumma lokustandi.
"Kiitos tämän ihanan sovinistisen yhteiskunnan", Ammu sanoi.
" Se mikä on sinun on minun ja mikä on minun on sekin minun" Chacko sanoi. s.76
"Tästä on puhuttu ennenkin", hän sanoi. "Te ette saa mennä hänen mökilleen. Siitä tulee pelkkää harmia."
Jättämällä miehen nimen mainitsematta hän tunsi vetäneensä tämän jotenkin mukaan sen sinisen ristipistoiltapäivän pörröiseen kodikkuuteen ja manariiniradion lauluun. Jättämällä miehen nimen mainitsematta hän tajusi tehneensä sopimuksen unensa ja maailman välillä. Ja että sopimuksen kätilöitä olisivat hänen sahanpuruilla kuorrutetut erimunaiset kaksosensa.
Hän tiesi, kuka se oli - tappion jumala, joutavuuksien jumala. Totta kai hän tiesi. s.256
Äitinsä rakastamat kaksoset yrittävät kasvaa ja oppia elämässä tarvittavia toimintamalleja.
... (jotta he voisivat b)olla valmiita olemaan valmiita olemaan valmiita). s.238
Äidin veli Chacko nousee perheen pääksi. Hän on opiskellut Oxfordissa ja tavannut siellä vaimonsa Margaretin, joka on jättänyt miehen pian tyttären Sophie Molin syntymän jälkeen toisen miehen takia. Kirjan tapahtumat kietoutuvat äidin ja nyt noin kymmenvuotiaan tyttären Intiaan paluuseen. He tulevat sinne Chackon kutsumana. Margaretin toinen mies on kuollut ja Chacko haluaa nähdä ex-vaimonsa ja tyttärensä. Lohdutukseksi, surusta toipumiseen tarkoitettu matka muuttuu uudeksi tragediaksi, joka kääntää niin kaksosten, heidän äitinsä kuin koko suvun historian toiseen suuntaan.
Me olemme sotavankeja , Chacko sanoi. "Meidän unelmamme on kuohittu. Emme kuulu minnekään. Me ajelehdimme myrskyisillä merillä ilman ankkuria. Ehkä meitä ei koskaan päästetä maihin. Meidän suruissamme ei ole koskaan tarpeeksi murhetta. Eikä ilomme ole koskaan kyllin riemukasta. Tai unelmamme kyllin suuri. Tai elämämme kyllin tärkeä. Jotta se merkitsisi jotain. " ss. 71-72
Pari kohtausta on jäänyt mieleeni edelliseltä lukukerralta. Toinen liittyy romaanin käännekohtaan, lukuun Joutavuuksien jumala, jossa kaksoset valmistautuvat muuttamaan joen toisella puolella olevaan taloon. Toinen kohtauksista on vaikuttava kuvaus Ethanista elokuvateatterin aulassa yksin makeiskioskia pitävän miehen armoilla.
Kun olen miettinyt tätä kirjaa uudelleen, kasvaa sen merkitys suuremmaksi ja huomaan sen jääneen monen muunkin lukijan mieleen. Lieneekö se yksi suurista tarinoista, joita kirjassa esitetään Intiaan tulleille turisteille?
Suuret tarinat ovat niitä, jotka kerran kuultuaan haluaa kuulla aina uudelleen. Niihin pääsee sisään mistä kohdasta tahansa ja aina olo tuntuu kotoisalta. Ne eivät huijaa kauhulla tai yllätyksillä. Eivätkä hämmästytä ennennäkemättömällä. Ne ovat yhtä tuttuja kuin oma koti. Tai rakastetun ihon tuoksu. Sen tietää, miten ne päättyvät, mutta niitä kuuntelee kuin ei tietäisi. Samalla tavalla kuin että vaikka tietää joskus kuolevansa, niin silti elää kuin ei kuolisi. Suurissa tarinoissa tietää, kuka elää, kuka kuolee, kuka löytää rakkauden ja kuka ei. Ja silti tahtoo aina tietää uuelleen.
Juuri se on niissä salaperäistä ja taianomaista. s. 265
perjantai 13. huhtikuuta 2018
Lindgren, Minna: Vihainen leski
Minna Lindgren
Vihainen leski
Teos 2018
246 sivua
Minä niin halusin pitää tästä kirjasta.Olen lukenut vanhainkoti Ehtoolehdosta kertovia kirjoja, pitänyt niistä ja nauttinut osuvista oivalluksista , joita huumorin varjolla heitettiin. Odotin jotain samaa.
No, onhan Ullis-leski ronski ja raikas tyyppi. Hän on hoitanut 11 vuotta miestään Ollia ja miehen viimein kuoltua Ulla-Riitta päättää 74-vuotiaana aloittaa elämän. Nyt hänellä on vapaus, jota hän kaipasi lasten, Susannan ja Markon ollessa pieniä tai Ollia hoitaessaan. Vapautensa hän täyttää muutamilla ystävillä, Pikellä, Hellulla ja tämän isoveljellä Valtosella. Vapauteen kuuluvat myös kieliopinnot, hotjooga, some ja kosteat lounaat ravintola Ikivihreässä. Lapset eivät ymmärrä moista elämää, vaan yrittävät saada vallatonta leskeä järjestykseen ja samalla vartioivat perintöään.
Hauskimpia kohtauksia kirjassa ovat lasten yritykset panna äitiään palvelutaloon ja hulvattomat leikit lastenlasten kanssa. Vähiten pidin versaalilla painetuista lesken ajatuksista kesken kerronna, joissa Ullis antaa kiukkunsa vyöryä kirosanojen säestämänä. En olisi ikinä uskonut, että annan kiroilun tekstissä häiritä itseäni, mutta nyt annoin! En pitänyt siitä tykityksestä. Enkä myöskään pitänyt asetelmasta lapset vastaan äiti, vaikka tottakai se voi olla niin totta ja siitä saa paljon romaaniaainesta irti.
Lähdin etsimään kirjasta iloluontoista vastausta lesken vapaudenkaipuuseen. En oikein sitä löytänyt, ja romanttinen juonnekin jää päälleliimatuksi. Koko lukemisen ajan odotin huikeaa elämystä. Jonkinlainen oivallus tuli kyllä kirjan loppupuolella, mutta siihen mennessä olin jo tympiintynyt. Kesken en kuitenkaan kirjaa jättänyt. Olin utelias.
Kirja on myyntitilastojen kärjessä, joten mielipiteeni ei menestystä heilauta. Enemmän odotin, vähän sain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)