Vigdis Hjorth: Toisto

 

Miksi kirjoitan minä kun tarkoitan sinä?

Näin kysyy norjalainen kirjailija Vigdis Hjorth kolmannen suomennetun kirjansa Toisto ensimmäisellä sivulla ja jatkaa tämän jälkeen kerrontaa ensimmäisessä persoonassa. Hän kertoo ilmiselvästi itsestään, vaikka minäkertoja on hädin tuskin 16-vuotias eikä peittele omakohtaisuutta. Sitä hän ei ole tehnyt aiemminkaan, sillä muutamat hänen kirjoistaan ovat nostattaneet kohun nimenomaan romaanin suhteesta todelliseen elämään ja yhä eläviin, läheisiin.

Pienen romaanin alku on hyvin samaistuttava ja ymmärrettävä. Kertojan äiti on ylihuolehtiva ja hermostunut ja pitää tytärtään kontrollissa, jota isä yrittää hiukan lievittää. Äiti ei hyväksy tyttären irtiottoja, vaan tiukkaa tarkoin, tuleeko ystävien tapaamiseen poikia, haistelee alkoholit ja tupakantuoksut ja pitää tiukat kotiintuloajat. Ehkä tämä oli vielä 1970-luvulla Norjassa mahdollista, vaikka yleensä kai sielläkin kuri oli löyhempää. Tytär haluaa elää normaalia nuoren elämää, tutustua poikiin ja seksuaalisuuteensa, mutta äidin ja ilmitulon pelko hallitsevat häntäkin.

Hän (äiti) pelkäsi orastavaa pelottomuuttani ja luultavasti myös kadehti sitä, ja pian saikin tuta että pelon ja kateuden yhdistelmä oli räjähdysaltis.

Tytär etenee vääjäämättä kohti  äidin mielestä "pahinta mahdollista". Hän kirjoittaa asiasta päiväkirjaan, mistä tulee ratkaiseva käänne romaaniin ja samalla vihje kirjoittajan mahdollisuuksista tulevaisuudessa.

Mutta kuvitelmani aiheuttama kauhistus opetti minulle jotain ratkaisevaa: kuvittelemalla voi olla suurempi merkitys kuin todellisuudella, merkitys voi olla aidompi.

En ole elämäkerroista  enkä varsinkaan autofiktioista erityisen innostunut. Olen aina löytävinäni niistä selittelyn sävyä, myötätunnon tai anteeksiannon kerjäämistä. Tämän kirjan alkupuolella olin kuitenkin varauksetta nuoren tytön puolella. Käännekohdan jälkeen vanha tympääntyminen pääsi minussa valloilleen enkä oikein edes ymmärtänyt kertojan sanomaa. En silti kadu, että luin kirjan, sillä hyvin kuusikymppinen kirjailija sanoitti teinitytön elämää. Saattaa kuitenkin olla, ettei tämä riitä, jotta jatkaisin tällaisten tunnustusten parissa. 

Vigdis Hjorth: Toisto. - S&S, 2024. - Norjankielinen alkuteos: Gjentakelsen 2023. -Suom. Katriina Huttunen. - Kansi: Elina Warsta. - 158 sivua

DIMEX - Pukineesta brändiksi - työvaatteen tarina

Enpä olisi uskonut lukevani yrityshistoriikkia ennen melkein kaikkia syksyn uutuuskirjoja - tai ylipäätään. Tämä työvaatteita valmistavasta yrityksestä kertova kirja oli kuitenkin mukaansatempaava , jopa jännittävä. Poimin sieltä myös ajatuksia, lainauksia, jotka voisin itse hyväksyä. 

Kyse onkin sellaisesta yrityksestä, jolla on inhimilliset kasvot, hyvät johtajat, tyytyväiset työntekijät ja asiakkaat - ainakin tämän kirjan mukaan. Lisää lähestymismahdollisuuksia tuo yrityksen tausta ja alku perheyrityksenä sekä kaikille ymmärrettävä tuote : työvaatteet. 

En ymmärrä juurikaan liike-elämästä ja paljon kirjan informaatiosta meni taatusti ohi. Kiinnitin ehkä huomiota pieniin asioihin, jotka on valittu mukaan selittämään itse asiaa. Olkoon niin - silti kiinnostuin. Ja se kiinnostus kantoi kirjan loppuun asti.

Vaatealan yritys perustettiin Leppävirralle 1982 Kuljettajapukineen nimellä. Mallasjuoma tuli pari vuotta myöhemmin yrityksen ensimmäiseksi suureksi asiakkaaksi. Yhden perustajan, Timo Krogeruksen veli Jukka tulee 1980-luvun puolivälissä yritykseen mukaan, myöhemmin  myös Timon ja Jukan vaimot ja tyttäret. Tätä yritystä saattoi todellakin kutsua perheyritykseksi. Historiikissakin toistuu sana kotikutoinen. Se ei kuitenkaan merkitse tässä mitään negatiivista, vaan pikemminkin helppoa lähestyttävyyttä ja työntekijöiden mukaanottamista ja myös ja ennen kaikkea heidän hyvinvoinnistaan huolehtimista - huolimatta siitä, että irtisanomisiinkin on joskus jouduttu menemään. Esimerkkinä Jukka Krogeruksen teini-ikäisen tyttären pyyntö saada Levikset, joita kavereillakin oli. Isä ei niitä luvannut, koska yrityksellä meni huonosti. Vaan sitten kun meni paremmin, sai tytär kolmet!

Luin kirjaa paljolti juuri perustajaveljesten ja heidän perheidensä tarinana. Vaikka työlle on annettu paljon aikaa ja voimia, ja veljekset ovat melkein kaikkia tehtäviä ompelemista ja leikkaamista lukuunottamatta yrityksessä tehneet, ei yritys ole silti lapsen asemassa. Se on työ, josta voi myös luopua, kuten molemmat veljekset ajallaan tekivät. Sitä ennen nämä toimitus- ja markkinointijohtajat ehtivät mm. toimia työvaatteiden mannekiineina ja Timo kiersi ympäri maata taksitolpilla ottamassa mitat tuotteiden loppukäyttäjistä. Nimikin kuitenkin jo kertoo, että kirjassa kerrotaan menestystarina, joka on vaatinut työtä ja paneutumista, tinkimättömyyttä sekä uusien asioiden opettelua ja käyttöönottoa. Elämäntyöstä ja menestyvän yrityksen johtopaikasta luopuminen ei nähdäkseni kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaan kuvittelen päätöstä vaikeaksi. Sitä suuremmalla kunnioituksella suhtaudun ihmisiin, jotka siirtyvät kokonaan syrjään, jopa muuttavat toiselle paikkakunnalle, kuten Jukka Krogerus on tehnyt. Irtipäästämisen palkkiona voivat olla elämän uudet mahdollisuudet.

Olen varsin tyytyväinen, että hiukan sain laajennettua näkemystäni ja tietämystäni yritysmaailman suuntaan. Tämän kirjan avulla se onnistui.

DIMEX - Pukineesta brändiksi - työvaatteen tarina. Dimex, 2023. Kirj: Teemu Järvitie ja Pia Valkonen. - Valokuvat: Jeff McCarthy, Jyri Laitinen. Pekka Mäkinen, Kari Pekonen, Raisa Taurinka, Dimex Oy:n arkisto, kirjan henkilöiden kotialbumit, Oulaisten ja Leppävirran kunnat. - 109 sivua

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta II

 

Vaikka heti ensimmäisen osan tästä septologiasta luettuani laitoin kahteen seuraavaan käännökseen varauksen kirjastoon, en edes kuvitellut enää niistä innostuvani. Luulin, että tarinaa marraskuun 18. päivästä yhä uudelleen elettynä ja päivä päivältä kerrottuna riittää vain yhteen kirjaan. Tuo ensimmäinen kirja minut oudosti lumosi.

 Toisin kuitenkin kävi: tämä kirja vakuutti ja lumosi vielä enemmän. Kirjailija paljastaa salaisuutensa tässä teoksessa:

Ensimmäistä kertaa ajattelen: Thomas on oikeassa sanoessaan, että minun täytyy etsiä ulospääsyä yksin. Sinun yksityiskohtien tajullasi, hän sanoi. En tiedä, onko ulospääsyä olemassa, mutta tarkkailen yksityiskohtia, ruumiinosia, ihmisten yksityiskohtia.

Tara Selter on pitänyt yhdessä miehensä kanssa antikvariaattia Ranskassa, Clairon-sous-Boisissa. Hän on juuttuunut viettämään marraskuun 18. päivää yhä uudelleen. Muut elävät päivää ensimmäistä kertaa ja vaikka Tara on kertonut miehelleen ongelmasta eikä mies kiistä vaimon kokemusta, on hän unohtanut kuulleensa Taran ongelman seuraavana päivänä. 

Ensimmäinen osa raportoi tutkimusta toistoista ja siirrettyjen esineiden mukana seuraamisesta  samanalaiseen päivään. Siinä Tara muuttaa pariskunnan talon päätyyn, koska ei halua jatkuvasti selittää miehelleen ongelmaa. Lopulta edessä on vain lähtö.

Minulla ei ole enää mitään asiaa tänne. Kävelen samoilla kaduilla, mutta minua kannattelevat ainoastaan rutiinit ja vanhat tottumukset. Minulla on aina ollut hyviä syitä olla täällä, mutta nyt tunnen itseni tarpeettomaksi.

Tässä toisessa osassa Tara luo itselleen vuodenajat ja juhlahetket matkustamalla: talven, kevään, kesän ja syksyn, pääsiäisen ja joulun.

Kukaan ei ollut kuollut eikä loukkaantunut. Aikaan oli vain tullut vika. Sanoin että olin tottunut ajatukseen. Että olin toinen. Että päässäni oli lakaistu polku, aurattu väylä, raivattu tiheikkö. Että yritin löytää tien, että halusin palata takaisin tavalliseen aikaan, mutta tarvitsin joulun jotta aika kuluisi, jotta en olisi ikuisessa marraskuun päivässä.

 Talven hän löytää Ruotsista ja Norjasta, kesän Espanjasta, pääsiäisen Cornwallista ja alkusyksyn Kölnistä - kaikki marraskuussa. Kuvauksessa on läsnä junassa, kaduilla ja hotelleissa nähtyjä ihmisiä. Vuodenajat tuntuvat iholla ja näkyvät vaatetuksen muutoksissa. Kevät tuo raparperit ja parsat, pääsiäinen karitsat. Kerronta on kirkasta, aistivoimaista ja yksityiskohtaista.

Matkustaminen vuodeaikojen perässä tuo alati samaa päivää viettävän naisen elämään päämäärän ja tarkoituksen. Vaikka hän jossain vaiheessa tajuaa sen valheelliseksi, mieleen pyrkivät yksityiskohdat ja kohdattujen ihmisten havainnointi luovat mielenkiintoa niin Taran elämään kuin tekstiinkin. (Huomaan itsekin katsovani ympäristöni pieniä asioita aiempaa tarkemmin tätä kirjaa lukiessani.) Selviytyminen päivästä toiseen marraskuun 18. päivään erilaisissa olosuhteissa antaa tähän kaikkeen syyn ja oikeutuksen.

Laukun ansiosta näytän siltä, että minulla on menoa. Olen jatkuvasti tiellä, mutta toisinaan löydän maailmasta kolkan, jossa voin istua hetken. Vedän henkeä. Pysyttelen rauhassa. 

Laukun katoamisen aiheuttama hätä tuo esiin probleeman, jota lukija on jo hiljaa ihmetellys mielessään: miten kirjakauppiaalla on varaa matkustaa koko vuoden? Koska muistiinpanoja sisältänyt muistikirjakin katoaa laukun mukana, tämä on ratkaiseva käänne.

Nyt olen aivan varma, että jatkan yhä tätä kiehtovaa tarinaa seuraavaan osaan. Kirjan lopussa oli koukku, jonka ratkeamista lukija jää kaipaamaan. Olisin kai muutenkin jatkanut. Enää ei tarvitse edes ihmetellä kirjan nimeä:

Pihalla istuessani tunnen, että aika on säiliö. Niin se on. Aika on päivä, johon voi laskeutua. Yhä uudelleen ja uudelleen. Se ei ole virta, johon voi kastautua vain kerran. Aika ei virtaa, se pysyttelee rauhassa, se on astia. Joka päivä lasken ruumiini marraskuun kahdeksanteentoista. Minä liikun, mutta reunan yli ei loisku mitään. Aika on tila. Aika on huone. 

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta, osa 2. - Kosmos, 2024. - Tanskankielinen alkuteos Om udregning af rumfang II. - Suom.Sanna Manninen. - 175 sivua

Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut

Luin ukrainalaisen Kutznjetsovan ensimmäisen suomennetun kirjan Kysykää Mialta ja ihastuin. Oli itsestään selvää, että tartun toiseen suomennokseen. Nyt Eero Balk on käännöstyön tehnyt ja Tikapuut on saatavilla. Kysykää Mialta teoksen tavoin kirjailija vyöryttää valtavan määrän keskenään sukua olevia henkilöitä samaan taloon asumaan ja selviytymään yhdessä. Edellisessä teoksessa nuoret naiset hakivat isoäitinsä luona uutta alkua ja suuntaa elämälleen.Tässä kirjassa sukua kerääntyy Tolikin, n. 40-vuotiaan miehen taloon Espanjassa. 

Tolik on halunnut muuttaa mahdollisimman kauas äidistään ja alituisesti toisten asioihin puuttuvista sukulaisitaan: tädistä, pyörätuolilla kulkevasta isoenostaan, sisarestaan ja näiden eläimistä, joilla niilläkin on tarkoin määrätty sukulaisuussuhde keskenään: kissat ovat miniöitä ja anoppeja toinen toisilleen, vain koira Vladik on itsellinen olento. Tolik on ajatellut 4000 kilometrin riittävän omaan rauhaan, omien pelien kanssa vietettyyn aikaan ja siirtynyt uuden työnantajan palvelukseen Aurinkorannikolle. Hänen ostamassaan talossa on vielä edellisen asukkaan ristipistotöitä, Jeesuksia, Neitsyt Maria ja enkeleitä eikä Tolik ehdi niitä pois raivata, ennen kuin Putin hyökkää Ukrainaan ja sukulaiset pakenevat Harkovasta hänen luokseen turvaan.

Tolik pelkää sotaa, häpeää itseään ja pelkoaan ja samalla ahdistuu talossaan majailevasta joukosta. Tarjotessaan asuinpaikan hän ajattelee kuitenkin olevansa jollain tavoin hyödyksi eikä häpeä ole niin suuri. Täti haluaa taloon kanoja ja edessä olevaan suihkulähteeseen tomaatteja. Äiti murehtii Tolikin juoksuharrastusta ja pelkää sen laihduttavan liikaa poikaansa. Isoeno pelaa kellarikerroksessa Tolikin flipperillä. Tolik hankkii itselleen tikapuut, joita myöten pääsee huoneensa rauhaan tapaamatta sukulaisiaan.

Yksi kirjan päähenkilöistä on sota. Se on läsnä joka päivä, vaikka henkilöt ovat turvassa. Aamuisin puhelimesta tarkistetaan viimeisimmät uutiset. Tolikin työnantaja järjestää hyväntekeväisyystapahtuman ja yrittää suhtautua myötätuntoisesti sotaa paenneisiin. Hän yrittää olla ystävä myös sotaa karttelevia venäläisiä kohtaan, mutta näitä ukrainalaisten on vaikea hyväksyä. Koko ajan läsnä on hätä ja huoli tulevasta, koska kukaan ei tiedä, kuinka kauan tilanne jatkuu nykyisellään.

HAUTAAMATON HÄTÄ asettuu jonnekin tänne, sanoi Irusja painaen kätensä rinnan alle, - eikä anna hengittää.

Häpeä, murhe ja huono omatunto ovat koko ajan kerronnassa mukana. Limittäin ankean arjen ja epämiellyttävien tunteiden kanssa kukkii huumori, jota etenkin vanhemmat sukulaiset tuovat  tarinaan. Yhdessä bortskeiton kanssa lämpenee lukijakin, vaikkei kirjailija sen kummemmin vitsiä tyrkytä. Juuri tällainen ilo vakavien tunteiden rinnalla vetoaa minuun.

Pidin kirjasta. Ikään kuin hämätäkseen kirjailija on otsikoinut luvut kansakoulumaiseen ainekirjoitustapaan:Kalaretki, Häpeä, Wifi, Röh-röh.... Tarina kuitenkin etenee ja syvenee ja lukija pysyy helposti mukana. Jostain syystä en kuitenkaan innostunut tästä niin paljon kuin edellisestä suomennoksesta. Ehkä se toi sodan liian lähelle, vaikka juuri siinä on myös sen merkitys.

Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut. Aula & Co, 2024. Ukrainankielinen alkuteos 2023. Suom. Eero Balk. Kansi Laura Noponen. - 203 sivua

Se on täytetty

 

Hiukan kavahdin raamatullista nimeä, kun tämä kirja otettiin yhdessä lukupiirissäni käsiteltäväksi. Suotta kavahdin, sillä nimi viittaa täytettyyn mäyrään, joka on liitetty neljään kirjan tarinaan. Neljä kirjailijaa on kirjoittanut muutaman kymmenen sivun mittaisen jännityskertomuksen, joissa kaikissa on mäyrä, välillä pääosassa, välillä juonen käänteiden ohjaksissa. Kannen perusteella lukija tietää odottaa rikoksia. Niitä tuleekin, parissa kertomuksessa runsaastikin.

Virpi Hämeen-Anttilan Sukulaissieluissa mäyrä pääsee kertomuksen toisen päähenkilön, tunnollisen Ilkka Kalervo Paanasen eli Pantsun ystäväksi. Se on kuulunut lakkautetun koulun eläinkokoelmaan, jolle ei uudesta koulusta tilaa löydy. Pantsu menettää samassa rytäkässä työpaikkansa talonmiehenä, mutta saa kokoelman kotiinsa ja pian uuden työpaikan yövartijana liikkeessä, jossa hänen vaimonsa Riitta on töissä. Riitta ei pidä mäyrästä, mutta Pantsun kanssa täytetty eläin tulee hyvin toimeen. Varsinaista rikosta on turha odottaa, draamaa kyllä.

Ansu Kivekkään tarina Säpinää alkoi sellaisella vyörytyksellä, että vanhempi lukija oli pudota kokonaan kärryiltä. Henri eli Henkka herää krapulassa ja muistinsa menettäneenä kaverinsa luona ja toteaa varsin pian kaverin vainaaksi. Mielessä herää epäilys: Olenko minä tappanut miehen? Mäyrä tulee vähän vaivihkaa tarinaan mukaan, mutta tuo mukaan runsaasti uusia rikoksia ja käänteitä.

Pauliina Susi kuvaa Talvipesässä päähenkilönsä kautta heikoissa varoissa elävää yksityisyrittäjää, joka siivoaa tuskaisen siivotonta vanhuksen mökkiä miehen tyttären pyynnöstä. Mäyrä on vanhuksen kodissa tärkellä paikalla ja tärkeässä asemassa niin miehen elämässä kuin kertomuksessakin. Susi  malttaa kuvata tarkoin miehen asunnon sotkuja ja siivousyrityksiä, joita mies torpedoi. Samoin pienyrittäjän taloudellinen ahdinko tulee lukijalle selväksi: nainen on puun ja kuoren välissä, mutta yrittää pärjätä mäyrääkin apunaan käyttäen, vaikka ensin sitä inhoaakin yhtä paljon kuin miestä.

Tiina Raevaaran tarina on scifiä ja se sijoittuu lähitulevaisuuteen. Mäyräsalaliitossa täytetty eläin on päässyt jo nimeen, vaikkei ihan heti tekstistä löydykään. Tämä oli mielestäni vaikuttavin kertomus ja se tuo taas mieleen kokoelman nimen viittauksen Raamattuun. Synkkä kuva tulevaisuudesta kääntyy viimein toivon puolelle. Mäyrä on keskeisessä osassa, mutta välillä ihan piilossakin. Keskeisissä käänteissä se pääsee mukaan. Se on toiminnan motivaatio.

Kirjailijat osaavat kaikki hommansa, jännitystä riittää ja tarinat pysyvät koossa eikä mäyräkään tipu matkasta. Eipä ihme, sillä kaikki ovat tunnettuja kirjoittajia, ja erityisesti jännityksen luojina palkittujakin. Yhdessä he muudostavat Vaaralliset naiset- ryhmän ja käyvät esittämässä tarinoitaan Aikuisten satutunneilla. Mainio idea, hyvä kirja!

Se on täytetty. Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Pauliina Susi, Tiina Raevaara. Crime Time, 2024. - 298 sivua.

Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva

 Ehkä tämä on yritys ymmärtää, ojentaa sana ja toivoa,

että kirjaimista tulee kohtaaminen.

Pitkään Kristiina Wallinin runokokoelma on kulkenut mukanani, ollut "luennassa", kesken lukemisen. Olen palannut siihen silloin tällöin proosan keskeltä, tarinoiden takaa hengähtämään ja lainaillut surutta pätkiä. merkitykselliseksi itselleni kokemiani. Olen lähettänyt lainauksia ystävilleni, joiden olen kuvitellut juuri noita sanoja kaipaavan. Tai jos omat sanani eivät ole riittäneet tai en ole osannut oikein sanoa. Wallin osaa.

On kerrostuva kuva: kaikki ne joiden sanoja vaalin kuin lämpöä.

Kyllä minä tiesin, ettei tämä kirjailija mene helpoimman kautta eikä päästä lukijaakaan helpolla. Päädyin kuitenkin yrittämään -taas kerran- ja kun riittävän kauan kahlasin Ilmaan uurtuvan sanoissa ja kirjaimissa, pääsin mielestäni jyvälle, tavoitin ajatuksen ja toisenkin. Sillä siitähän tässä on kysymys: sanoista ja kirjaimista, niiden merkityksistä ja tehtävistä.  Olen lukiessani antanut itselleni anteeksi paljon puutteellista ymmärrystäni ja poiminut sen, mikä on tuntunut minulle tärkeältä.

Tässä juhlassa kirjoitamme sanoja

jotka eivät sulje pois

                                             kipua

                                             surua

määrittelemätöntä tai keskeneräistä.

Sanojen takana on luonto: linnut ja simpukat, hyönteiset, maa, metsä ja vesi. Mutta vaikka kuinka kauniina ja merkityksellisenä se avartuukin kirjoittajalle ja lukijalle, on alati läsnä myös huoli sen rapistumisesta ja katoamisesta - pelastusyrityksestä huolimatta.

Entä jos kirjoitus on sovitustehtävä? Hakkuuaukion tai ilmakehän ylitse ulottuva rukous? Piirrän sormella kirjaimia hiekkaan, multaan ja mutaan, piirrän kallion pintaan ja sammalikkoon:

:tiheää kirjoitusta maankuoren ornamentit kuin hellyys,

Proosarunot saavat välillä tiukemman muodon, tyhjiä rivejä, sulkumerkkejä ja välimerkkejä merkityksen korostamiseksi tai huudahdukseksi. Paikoin alaviitteetkin kantavat runoa (päinpainautuvan läpiruumiillisen hiljaisuustiheän äännössyvänteen). Jotkut runot puhuvat meistä, toisissa on läsnä vain minä. Kolmas persoona, muinainen ihminen ja sinä tulevat runoihin mukaan vähitellen ja ovat pian yhä enemmän läsnä. Kuitenkin Wallin puhuu yhteydestä toinen toisiimme, yhteisestä tehtävästä, joka tekee yksilöiden elämästä merkityksellistä.

...

ja niin me vanhenemme,

kasvamme hitaasti maata kohti maan sisään

meistä tulee rihmastohämärää ja muraa

eikä sitä ajatusta voi enää ohittaa, ihan pian

olemme hienojakoista hiesua

mutta me kannattelemme toisiamme

sanojen väliin repeävien railojen ylitse (kipeänkin läpi, siitäkin läpi)

ja me kannattelemme toivoa...

Nyt on edessä luopuminen, runokokoelman palauttaminen kirjastoon. Vaan maltanko tehdä sitä? Voinko jatkaa ilman näitä sanoja, rivejä ja merkityksiä? En tiedä. Ehkä palaan niiden luo.

Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva. Tammi, 2024. Kansi Marko Taina. - 83 sivua

Alena Mornštajnová: Hana

 

Auto pysähtyi raatihuoneen eteen, ja siitä nousi hahmoja pitkissä sotilastakeissaan ja litteissä lakeissaan. Hana näki jo kaukaa, kuinka hahmot odottivat tervetulokomiteaa, mutta kukaan kaupunginvaltuutetuista ei tullut torille. Vain pääoven luona lepatti yksinäinen lippu, jonka ristin hakaset oli ommeltu väärinpäin.

Saksalaisia sotilaita ei ensin oteta Meziříčín kaupungissa ilolla vastaan, mutta juutalaisväestölle ja valloitusta jo tänne asti paenneita heidän tulonsa merkitsee  sellaisten uhkien toteutumista, joita ei voinut ikinä kuvitella käyvän toteen. Heihin kuuluu Hana ja hänen äitinsä Elsa sekä nuorempi sisar Rosa. Äiti on ensin ajatellut lähtevänsä Englantiin, meren taakse veljensä luo, mutta Hana piilottaa alaikäisen Rosan henkilöpaperit välttyäkseen lähtemästä. Hana haluaa viipyä Jaroslavin, armeijan palveluksessa olevan rakastettunsa luona.

Vaan romaani alkaa ajasta paljon tuon kaiken jälkeen - yhtä traagisesti. Teini-ikäinen Mira menettää lavantautiepidemiassa 1950-luvulla vanhempansa ja sisarensa. Hänelle jää vain Hana-täti, Rosa-äidin sisko, joka on omituinen vanhuksen tavoin käyttäytyvä, mustiin pukeutunut ja omissa oloissaan leivänmurut taskussa laiha nainen, joka pakenee ympäröivää elämää.  Kun Mira muuttaa hänen luokseen, täti huokailee kuin onnettomuuden painamana. Syynkin hän kertoo.

Täti oli hetken vaiti, kunnes sanoi: "Koska nyt en enää voi kuolla."

Onneksi Mira löytää poikaystävän, Gustan, joka uskaltaa olla eri mieltä muiden kanssa ja ajatella omilla aivoillaan. Mira on elänyt tunteiden vietävänä, äidin opetusten mukaan, mutta jäätyään yksin umpimielisen Hana-tädin luo asumaan, Gustan seura tuntuu pelastukselta ja mielipiteet avaavat uusia ovia Mirankin maailmankuvaan.

"Meidän täytyy tietää menneisyydestä niin paljon kuin mahdollista, jotta emme toistaisi samoja virheitä. Yksittäiset tapaukset ovat aina jotenkin yhteydessä toisiinsa, riippuvaisia toisistaan, ja ne johtavat uusiin tapahtumiin. Vain näitä yhteyksiä ymmärtämällä ihmiskunta voi mennä eteenpäin."(Gusta)

Omankin asuinkaupunkinsa historiaa kirjailija käsittelee näiden naisten ja heidän kohtaloidensa kautta kolmannen valtakunnan leviämisesta aina neuvostomiehityksen aikoihin asti. En ole koskaan halunnut mässäillä holokaustiin keskittyvällä kirjallisuudella, mutta tämä kirja kertoo tarinan tavallisten pienten ihmisten näkökulmasta ja se tekee siitä aidonoloisen. Kirjaa oli helppo lukea, kieli oli sujuvaa ja tarina runsaine henkilöineen kulki vaivattomasti. Vain useasti päälle puettuja sukkahousuja 1950-luvulla jäin ihmettelemään, kun ei niitä vielä Suomessa juurikaan tuolloin käytetty. Tämä oiva lukuromaani tuntuu jotenkin ajankohtaiselta nytkin; emmehän mekään halua uskoa pahojen asioiden tulevan mahdolliseksi ja toteutuvan.

Vierailijoiden (pakolaisten) tilanne oli Rosalle  jotain, joka tapahtui vain muille, kuten sairaus tai liikenneonnettomuus, jotain, mitä ei koskaan tulisi tapahtumaan hänelle tai hänen läheisilleen.

Alena Mornštajnová:Hana. Kairaamo, 2023. - Tsekinkielinen alkuteos: Hana 2017. Kääntänyt: Susanna Räty. Kansi: Risto Viitanen. - 350 sivua