Olli Jalonen: Poikakirja

 

Näin minä opin maailmasta, että kaiken oppii ja silloin voi vaikka läpi harmaan kiven.

Poikakirjan kertoja on alakoulua käyvä poika, joka tarkkailee kaikkea ympärillään oppiakseen, miten maailma toimii ja miten siellä pärjää. Koulussa opettaja pitää tiukkaa kuria ja vaatii oppilailta menestystä ja isänmaallisuutta. Jollen olisi kirjan takakannesta lukenut kirjan kertovan 1960-luvusta, olisin väittänyt kuvausta 1940-luvun kansakouluksi. Opettaja valmentaa kertojaa ja Pekkaa koulujen välisiin kilpailuihin. Kertojan lajina on lauseenjäsennys. Sijamuodot ja lauseenosat pitää nimetä suomeksi, äidinkielellä, sanoo opettaja. Pekan lajina on nyrkkeily ja hänelle  pärjäämisen oppi on selvää.

Ei kun lyö vaan ja muistaa suojata. Ei se satu kun lyö vaan ja aina kovempaa. Ei siinä muuta konstia ole kun muistaa vaan ettei suutu ja innostu vaan vihaa vaan.

Kodin opit ovat toisenlaiset kuin opettajan. Niitä ei välttämättä aina sanota ääneen, vaikka poika onkin valmis painamaan opit mieleensä. Perheen elättää pääosin isä, vaikka äitikin käy ajoittain työssä. Isosiskoja on kolme: kaksoset ja esikoinen. Heidän murheistaan osa tihkuu kaveripiirin kautta kertojan tietoisuuteen ennen kuin isä kertoo koko asian. Pojan havaintojen kautta kerrottuna lukija tajuaa siskon huolen vielä karumpana. Äidin suurin murhe on Pieni, kertojaa nuorempi lapsi, joka ei kehity, vaikka havaitsee ja muistaa asioita muita paremmin, vaan käpertyy itseensä.

Tärkeitä oppeja ja kokeiluja tarjoaa myös kaveripiiri, jossa pitää pärjätä. Elefantiksi nimetty, pulska poika joutuu ryhmän pahoinpitelemäksi eikä opettajalle puhuminen auta, koska kantelupukki ei saa olla. Koulu on senkin takia pelottava paikka, ja lukukauden mitta tuntuu elokuussa loputtomalta.

Mutta kuitenkaan mikään päivä ei ole edellistä pahempi vaikka elokuun lopussa näkee yhdessä ainoassa viikossa pimeän harppomisen.

Vakituisen opettajan tilalle tullut opettaja ei saavuta oppilaiden arvostusta, eikä lopulta johtajaopettajakaan voi sietää opettajan mukanaan tuomia uusia ajatuksia ja säveliä. Hänen opetuksensakin on erilaista kuin edellisen opettajan.

Mietin koko matkan kotiin näytänkö koepaperia edes, enkä sitten näytä. Joudun sen asian ajattelemaan koska siinä on vastakkain miehen rehellisyys ja mikä on oikein, ja vielä kolmantena pyöränä mikä oikein on totta koska ei kai aika voi totuutta syödä.

Jalonen kuvaa erinomaisen onnistuneesti keskenkasvuisen pojan maailmaa. Vaikka omien kokemusten arvaa olevan taustalla, ei tästä kirjasta tule suoraan autofiktion sivumakua.Salaisuus on kaiketi kiireettömyydessä ja tarkkuudessa, jolla hän kuvaa ympäristöä ja ihmisten välisiä suhteita ja jännitteitä. Saatan haistaa kertojan kanssa tekeytymässä olevan viilin hajun ja pelkään hänen kanssaan omatekoisen pommin vaikutuksia ja kiinnijäämistä.

Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden tarvitse niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.

Se ei ole nurkassa eikä keskellä. Siinä on enemmän omaa kuin muitten määräämää mutta enemmän siinä on muitten vuoksi.

Olli Jalonen: Poikakirja, Otava 2010. - 256 sivua

Pirkko Soininen: Signe

 

Tässä on biofiktio, joka on löytänyt oikeat kehykset ja oikean tekijän. Pirkko Soininen kertoo valokuvaaja Signe Branderin elämäntarinaa kuolinvuoteelta taaksepäin. Signe Brander makaa sodan alkaessa 1942 Nikkilän sairaalassa. Hänellä on vatsakipuja ja hän tietää kuolevansa. Siellä hän muistelee mennyttä, työtään Helsingin valokuvaajana, ateljeekuvaajan aikojaan Savonlinnassa, oppi-isiään ja sukupuolittunutta ammattikuntaansa, jonne hän raivaa naisenmentävän aukon. 

Soininen on tavoittanut työstään ylpeän naisen sielunelämää tavalla, joka ei nosta kuvattavaa jalustalle, mutta ei myöskään kiistä hänen merkitystään. Signe itse epäilee ajoittain työnsä merkitystä etenkin tuossa tilanteessa, jossa mielipuolinen sota pyyhkäisee maan yli, vaikka kansa on vielä haavoilla edellisen sodan jäljiltä. Sairaanhoitaja ja muistot antavat kuitenkin vahvistuksen sille, että kuvilla, joita hän on ottanut, on merkitystä ihmisille, joita hän on kuvannut tai heidän läheisilleen. Helläkätisen sairaanhoitajan äiti oli pesijätär, jonka Signe oli kuvannut lapsineen kesäpäivänä rannassa.

Kerronta etenee välillä nykyajassa, kivuissa, voimattomuudessa ja sodassa, mutta muistoissa palataan menneeseen, ihastumisiin, elämään äidin kanssa kahden, äidin paheksuntaan itsenäisen uran valinnasta. Pääpaino on kuitenkin työssä. Signe tuntee olevansa mukana jokaisessa ottamassaan kuvassa - hän on niissä näkijänä. Mielestäni tätä voi soveltaa laajemminkin. On merkitystä sillä, mitä näkee ja miten sen näkee. Kirjailija kertoo täydentäneensä mielikuvituksellaan faktojen aukkoja. Tästä tuli oiva kokonaisuus.

Kuuntelin kirjan, mutta en usko sen siitä juurikaan kärsineen, koska lukija oli hyvä. Vaikka olen tiennyt Pirkko Soinisen osaavaksi kirjailijaksi ja elämänkerturiksi. en ole aiemmin perhetynyt hänen tuotantoonsa. Nyt löysin aarteen, joka vihjaa tulevista iloista.

Pirkko Soininen: Signe. Bazar, 2024. -Äänikirja. Lukija Karoliina Kudjoi. Kesto 5 h 15 min

Samatha Harvey: Kiertoradalla

 

Kaksi kosmonauttia, Roman ja Anton sekä neljä astronauttia Nell, Chie, Shaun ja Pietro kiertävät yhden vuorokauden aikana 16 kertaa maan ympäri. He elävät avaruudessa kapselinsa sisällä, hoitavat päivitttäiset askareensa, kelluvat ja uivat painottomassa tilassa toistensa luo ja taas poispäin. He näkevät kaukana maapallon, joka näyttäytyy kauniina äiti maana. paikkana, josta he ovat lähteneet ja jossa heidän läheisensä jatkavat elämäänsä.

Ja mitä hyötyä on sanoista? He ovat ihmisiä, joilla on jumalallinen näkökulma, ja se on yhtä lailla siunaus ja kirous.

Japanilainen Chie saa tietää äitinsä kuolleen ja hän tietää myös, ettei pääse hautajaisiin. Anton on viimein päätynyt vaimonsa kanssa ratkaisuun, jota he ovat molemmat pitkään jo pohtineet, mutta nyt on tullut aika luovuttaa, lakata yrittämästä ja erota. Inhimilliset ongelmat saavat uuden säväyksen, jonka tekee etäisyys kaikesta siitä, mikä on tärkeää maan päällä. Avaruudessa ajanlaskukin muuttuu ja poliittiset kuohunnat, diktatuurit ja sodat tuntuvat silmänräpäyksiltä. Etäisyys auttaa näkemään selvemmin sen, mikä on olennaista tai välttämätöntä

Kun maata ilmestyy jälleen näkyviin, sitä ajattelee, että niin joo - aivan kuin olisi herännyt unesta - kunnes on niin täynnä unia, ettei löydä tietä ulos eikä mieleen tule edes yrittää.. Sitä vain kelluu ja kieppuu ja lentää yli sadan kilometrin syvyydellä unen sisällä.

Kirja on kaunis, omaperäinen, haaveellinen  ja surumielinen. Se koskettaa syvältä, mutta suru ei muuta muotoaan, vaan säilyy samalla tasolla, lisääntymättä tai vähentymättä, riippumatta siitä, kenen näkökulmasta tarinaa jatketaan. Kerrankin haluan yhtyä kustantajan luonnehdintaan: Lukija pääsee osaksi avaruusaseman rutiineja, mutta ei ole koskaan yhtä vahvasti tuntenut olevansa Maan asukas. Toista kustantajan luonnehdintaa kirjan hauskuudesta en ole valmis myötäilemään. Toki kirjassa on ihmisten keskinäiseen kanssakäymiseen ja tehtäviin liittyviä huumorisanailua , mutta minulle tämä kirja jätti haikean surullisen olon.

Samatha Harvey: Kiertoradalla. - Otava, 2025.Englanninkielinen alkuteos: Orbital, 2023.- Suom. Johanna Laitila. Otavan kirjasto, 322. - 162 sivua

Petra Rautiainen: Puuntappajat

 

Petra Rautiaisen kaikki ilmestyneet kirjat olen lukenut. Hänen valitsemansa aiheet tuntuvat kiinnostavilta ja kerrontatapa on omintakeinen ja selkeä, vaikka hyppelehtii eri ajoissa ja paikoissa - kertojakin usein vaihtuu. Tässä kirjassa on kaksi kertojaa: Ulpu Leidenius,erityisesti naisille perustetun sotasairaalan johtaja 1918 ja nimetön Etsivän keskuspoliisin etsivä vuonna 1934. 

Olen perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin muut. Jotkut puhuvat varjosta. Hullujenhuoneen lääkärit traumoista. Minun varjoni on kaikkien nähtävillä., eikä kukaan katso minua kahdesti, paitsi pienet lapset. He tuijottavat.

Etsivän tehtävä on tutkia ja selvittää mahdollisia vakoojia ja kansalaissodan loppuvaiheessa ihmisten yhteyksiä yhteyksiä punaisiin ja Neuvostovenäjälle. Ulpu Leideniuksen pyrkimyksenä on auttaa kaikkia apua tarvitsevia, vaikka hänellä tiedetään olevan yhteyksiä kansallissosialisteihin. Yllättäen näyttää myös siltä, että hänen sympatiansa kohdistuvat erityisesti punapäällikkön kumppaniin, synnyttävään naiseen ja susinarttuun, jonka Leidenius ottaa kätilöoppiin. Etsivä ei voi olla varma mistään näkemästään tai todeksi kuvittelemastaan. Niin ei toki voi tehdä Ulpu Leideniuskaan eivätkä hänen auttamansa naisetkaan, mutta ainakin Ulpu Leidenius tuntee molempien osapuolien menettelytavat.

Hallitsen ja ennakoin kaiken, joka tilanteessa, aina.Mutta se ei riitä. Aina ei riitä. Se ei riitä, sillä kaaos on aina läsnä.. Epäjärjestys on aina olemassa. Mitään ei ole tehtävissä. Ainoa keino on pyrkiä toimimaan uhkaa nopeammin ja määrä tietoisemmin.

Rautiainen on perehtynyt aiheeseensa hyvin tälläkin kertaa ja luonut syrjäisessä saaressa toimivaan sairaalaan kliinisesti aidon tunnelman. Samalla tavalla hän pystyy kuvaamaan hoitotoimenpiteitä ja synnytyksen komplikaatioita. Hän pystyy myös luomaan jännitteitä, joten lukijan on melkein pakko lähteä mukaan. Kaiken tämän lisäksi hänellä on ilmiselvästi sanottavaa tälle ajalle ja lukijalle. Sitä hän ei tyrkytä, vaan piilottaa kirjan riveille. Sieltä lukija sen löytää tai ohittaa. Tämä Etsivän oivallus kertoo mielestäni jotain, jota tänä päivänä olisi syyttä ottaa huomioon.

Hän selitti, että minut oli helppo värvätä, koska olin syntynyt köyhissä oloissa ja koin isänmaallista sympatiaa. Nykyään tiedän, että sellaiset on helppo värvätä myös ääriliikkeisiin. Olen nähnyt sen työssäni. Viha ja kokemus siitä, että on jäänyt jostakin paitsi., saa ihmiset aloittamaan sotia.

Mielestäni Rautiaisen kirjat ovat paljon suuremman huomion arvoisia kuin miten niitä on julkisuudessa esiin nostettu. Toki esikoinen Tuhkaan piirretty maa oli Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaana ja voitti Savonia-palkinnon. Käännöksiäkin kirjoista on tehty. Hänet on huomattu hyväksi ja lukijoitakin riitttää, mutta enemmän hän mielestäni ylistystä ansaitsisi. Olen vakuuttunut tämän kirjailijan laadusta.

Petra Rautiainen: Puuntappajat. - Otava, 2025. -217 sivua.

Merete Mazzarella : Nyt kun kirjoitan tätä

 Olen usein tarttunut Mazzarellan kirjoihin ja viihtynyt hänen pohdintojensa äärellä. Tarkemmin mietittyäni olen myös usein jättänyt hänen kirjansa kesken ja ajatellut palaavani sen ääreen myöhemmin, mutta se on sitten kuitenkin jäänyt tekemättä. Pohdiskeleva kirja vaatii juonellista fiktiota paljon enemmän säilyttääkseen lukijan mielenkiinnon. Mazzarellalla on taito pitää kiinnostusta yllä. 

Nyt kun kirjoitan tätä sisältää johdannon jälkeen luvun jokaiselle kuukaudelle vuoden ajan alkaen marraskuusta 2023. Johdanto aloittaa pohdinnan vanhenemisesta, jota kirjailija on käsitellyt aiemminkin, mm. Aurinkokissan vuosi -kirjassa 2015, jolloin kirjailija täytti 70. Nyt vanheneminen on vielä ajankohtaisempaa ja todellisempaa. Kirja sisältää pohdintaa neljännestä ihmisen ikäkaudesta, jolloin ollaan riippuvaisia muista. ja oma toimintakyky on rajallinen.

Omasta näkökulmastaan ja iästään käsin Mazzarella ottaa kantaa keskustelutilaisuuksissa, lehdissä ja luennoilla kuulemiinsa asioihin ja pohtii asiaa edelleen. Hän hyväksyy antropologi Mikael Kurkialan näkemyksen toivosta: 

Toivoa ei voi odottaa saavansa tai omistavansa, vaan toivo täytyy luoda, ja ihmisellä on vastuu sen luomisesta.

Mazzarellan pohdinnat inspiroivat lukijan jatkamaan pohdintoja, usein myös muualta lukemistaan lauseista. Tuo toivon luominen jäi sinänsä arvoitukseksi itselleni tai irralliseksi kehotteeksi, mutta löydettyäni terapeutti  Janne Jääskeläisen kirjoituksen , jossa leikkiminen todetaan masennuksen vastakohdaksi,  löysin mielestäni yhden keinon luoda toivoa.(Masennus/Jääskeläinen)Paitsi vanhenemista ja nykyistä maailmantilannetta, Mazzarellan pohdinnat ja toivonkin rakentaminen liittyvät tietysti myös lukemiseen ja kirjallisuutteen sekä todistusaineistoon niiden voimasta

Ihminen häviää, hänen ruumiinsa on tomua,/hänen sukunsa sammuu,mutta kirja säilyttää hänen muistonsa/ääneenlukijan suun kautta (Kirjailijoiden kuolemattomuus, egyptiläinen papyrusteksti 3200 vuotta sitten)

Vanhojen ihmisten nipuuttamisesta samankaltaisiksi, vähättelystä ja mitätöimisestä kirjailija siirtyy sujuvasti nauramaan vanhuudelle ja itselleen mm. kertoessaan avioparista, joka sattui kaatumaan asunnossaan yhtäaikaa. He konttailivat etsimässä nousutukea, koska kumpaankaan ei ollut sattunut, kunnes törmäsivät ja nauroivat - itselleen, toisilleen ja tilanteelle. Edelleen hän väittää puheen vanhuksistta keskittyvän liikaa terveydenhoitoon ja fyysiseen hyvinvointiin:

meidät nähdään ruumiina eikä niinkään sieluina

"Vanheneminen on kuin vuorelle kiipeämistä. Hengästyttää hieman, mutta näköala paranee" (Ingrid Bergman)

OK boomer on nykyään "ilmaus, jolla kuitataan iäkkäämmän ihmisen puheet ja vihjataan, ettei hänen kanssaan kannata keskustella, koska hän ei tiedä mistä puhuu".

Vaikka Mazzarella lainaa Jenny Josphin runoa vuodelta 1961 rajojen ylittämisen riemusta, hän sanoo, ettei se enää juuri kosketa. En kuitenkaan malta olla sitä tähän kirjaamatta, koska se aikoinaan toimi itsellänikin riemukaarena vaikeiden hetkien yli.

Kun tulen vanhaksi minä pukeudun violettiin/ ja punaiseen hattuun joka ei rimmaa eikä sovi minulle./ Ja eläkerahoilla minä ostan brandya ja kesähansikkaat/ ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita./ Kun väsyttää istun jalkakäytävälle/ahmin kaupassa maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita/ ja kolisutan Kepilläni rauta-aitoja/korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.(Varoitus/Jenny Joseph )

Merete Mazzarella : Nyt kun kirjoitan tätä. Tammi, 2025. - Alkuteos I skrivande stund, 2025. - Suom.Raija Rintamäki. - 246 sivua

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

 

Kirjan nimi on houkuttava, mutta ehkä harhaanjohtava. Kirjan isoäiti Teklan tarina ei ole helppo eikä oikeastaan kauniskaan, vaikka näyttäytyykin ensin sellaisena tyttärentyttärelle. Isoäiti on todellakin tanssinut ja maalannut tauluja Norjan rannikolla sijaitsevassa saaressa, missä eli miehensä kanssa. Eräänä päivänä kesken tanssin hän on kuollut. Vaarikin on jo kuollut, samoin äiti Lilla, joka ei koskaan tullut toimeen oman äitinsä kanssa. Juni taas rakasti isoäitiään paljon enemmän kuin sotkuista, alkoholisoitunutta ja viime ajat vanhempiensa talossa erakkona elänyttä äitiään.

Tässähän olisi jo aineksia tarinaan, mutta oikea salaisuus näyttäytyy Junin äitinsä jäämistöstä löytämässä kuvassa, jossa isoäiti on saksalaissotilaan kanssa. Kerronta etenee vuoroin Junin ja vuoroin isoäiti Teklan vaiheita seuraten. Junin tarina alkaa stressilomasta, jonka alussa hän saa tietää olevansa raskaana. Teklakin on raskaana omassa tarinassaan eikä kumpikaan naisista ole varma, haluaako pitää lapsen.

Teklan tarina saa kirjassa pääpainon ja Juni lähtee jopa jäljittämään isoäitinsä matkaa saksalaisotilaan mukana toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan, jonka itäistä osaa neuvostoarmeija ryöstää. Kirja kertoo tarinaa siitä, mitä on olla tuomittu ja hylätty sekä kotimaassaan että uudessa maassa, jonne on suurin toivein lähtenyt. Samalla kirjan yhtenä teemana on sukupolvesta toiseen jatkunut salailu.

Kyllä ihmisen on katsottava vähän taaksepäin, jotta tietää kuka on ja mistä tulee; vain sillä tavalla voi oppia välttämään karikot. (Junin vaari)

 Kirjailija kertoo jälkisanoissa kuvitelleensa tarinan, joka saattaisi olla totta. Saksalaisten mukaan lähteneitä naisia pidettiin maanpettureina ja nimiteltiin huoriksi, hiukset leikattiin. Vastaanotto Saksassa oli ynseä. Venäläisten raakuudet ja ja väkivallan teot saksalaisia kohtaan korostuvat tarinassa. Kirjailija on selvittänyt tosiasioita kerrontansa pohjaksi ja rakentanut päälle kuvitteellisen tarinan. Vaikka välillä tuntuu siltä, että palaset loksahtelevat paikoilleen liian nopeasti ja sopivia miehiä löytyy sankarittarille turhan helposti, punoo kirjailija yllätyksiäkin matkaan. Lukija haluaa lukea tarinan loppuun.

Aina vuoteen 1989 saakka täällä oli eletty rautaesiripun takana. Nyt sitä ei enää ollut, mutta oliko elämä muuttunut paremmaksi? Olivatko ihmisten tulevaisuudenhaaveet toteutuneet Saksojen yhdistymisen jälkeen? Tunsivatko he  kuuluvansa suureen eurooppalaiseen yhteisöön ja olevansa osa yhteiskuntaa, jossa oli enemmän mahdollisuuksia ja vapauksia?

Trude Teige on norjalainen televisiotoimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut historiallisia romaaneita ja dekkareita. Tämä kirja on menestysromaani kotimaassaan. Mielestäni on hyvä, että kirjailija on kuvitellut tarinaa, sillä etenkin autofiktiot tuppaavat kaunistelemaan ja esittämään tekijänsä omia näkemyksiä tosiasioiden parantelemiseksi. Tässäkin toki tekijän arviot ovat läsnä, mutta olen taipuvainen hyväksymään hänen näkemyksensä, vaikken ole tullut montakaan asiaa itse ajatelleeksi: näin olisi ehkä voinut käydä. Hädintuskin vältetään liiallisen romantisoinnin ansat ja tarina saa siitä pikkuisen lisää uskottavuutta. Surullinen tarina , jonka luin halulla loppuun. Ensi vuonna tarinaan on luvassa jatkoa: Isoäiti hegitti aaltojen tahtiin.

Trude Teige: Isoäiti tanssii sateessa.  WSOY, 2025. - Norjankielinen alkuteos Mormor danset i regnet. 2015. -Suom. Saara Kurkela. - Päällys Ville Laihonen. Kannen kuva: In the West, France. - German soldier drinking champagne with a civilian. -309 sivua

Suvi Ratinen: Pakolainen

 

Aino Kallas luuli neuvostovaltaa Virosta paettuaan saavansa takaisin Suomen kansalaisuuden, jonka avioituessaan virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa oli menettänyt. Toisin kuitenkin kävi ja pakomatka jatkui Suomesta Ruotsiin, jossa hän menetti miehensä ja tyttärensäkin. Toinen tytär oli jo kuollut harhaluodista Virossa, poika eli perheineen Lontoossa eikä Viroon jääneen vävyn kohtalosta ollut varmuutta. 

Kallas itsekin tiedostaa eläneensä etuoikeutetussa asemassa tajutessaan samalla autiossa vuokra-asunnossaan Tukholmassa elintason romahduksen ja vanhuuden läsnäolon. Tytär Virve lapsineen asuu hänen kanssaan ja Kallas yrittää keskittyä saattamaan päiväkirjansa julkaisukuntoon. He tarvitsevat rahaa, sillä tytären palkka ei tahdo riittää ja lopulta tämäkin sairastuu. Aiempaan elintasoon nähden romahdus on suuri.

Tarvitseeko kukaan tässä maailmassa enää samppanjajäähdyttimiä?

Vanhenevan Aino Kallaksen ajatuksissa kulkee huoli asioiden järjestymisestä nykyhetkessä, vanhuuden mukanaan tuomat vaivat ja murhe lähiomaisten kohtaloista. Hän ei viihdy Ruotsissa ja tuntee yhdeksän pakolaisvuotensa aikana myös ruotsalaisten haluavan päästä hänestä eroon, samaistuu amerikkalaisen  maahanmuuttajan sanoihin:

He lähestyvät minua puoleksi empien, tarkastavat minua uteliaasti tai säälivästi, sen sijaan että kysyisivät suoraan miltä tuntuu olla ongalma (W.E.B. DuBois)

Lopulta hän uskaltaa lähteä Suomeen kustantajaansa ja maan hallitukseen luottaen, mutta huolet eivät väisty. Tieto tyttären vakavasta sairaudesta ahdistaa sielläkin ja saa muistamaan neljännen lapsen lyhyen elämän vammaisena ja myös kaikki ne kerrat, kun hän on jättänyt perheensä työn takia tai päästäkseen rakastajien luo.

..hän tunsi syyllisyyttä, että oli itse aiheuttanut lapsensa vammautumisen, koska oli keskittynyt enemmän tekeillä olevaan kirjaan, antanut parhaat voimansa sanoilleen ja lauseilleen.

Suuri rakkaus Eino Leinoon on melkein ollut hajottaa perheen ja nyt hän pohtii, kuinka avoimesti uskaltaa asiasta kertoa. Oskar on kuollut, Eino Leino on kuollut ja pronssipatsaana ylistetty. Julkinen paljastaminen kuitenkin arveluttaa:

...ruumiin myyminenhän on ikivanha ammatti ja niin kai sielunkin, sitä saa repiä itsestään riekaleita ja tyrkyttää niitä toreilla tuntemattomille ihmisille kolikoita vastaan.

Suvi Ratinen vie lukijan hyvin lähelle Aino Kallasta, melkein pääsee pään sisään, ajatuksiin, huoliin ja pelkoihin. Sodan jälkeinen yhteiskunta ja poliittinen varovaisuus ovat kirjassa läsnä. Kirjassa oli paljon sellaista, jota en ollut tiennyt tai tullut ajatelleeksi.  Kerronnan lyhyet lauseet ja kappaleet  tekevät sisäisen monologin aidon oloiseksi ja  helpoksi lukea. Kappaleet saattavat alkaa pienellä kirjaimella ja kerronta hyppelehtiä asiasta toiseen, mutta se sopii tähän tyyliin. Tuolla tavallahan ajatus etenee: pysähtyy hetkeksi pidempään johonkin ja kulkee taas toiseen asiaan.

En ole koskaan ollut varsin innostunut Aino Kallaksesta tai hänen tuotannostaan. Olen vierastanut yläluokkaista kirjailijaa, mutta tämä kirja esittelee toisenlaisen Aino Kallaksen. Itsetietoisuus ja varmuus omasta merkityksestä kirjallisella kentällä ovat tässäkin kirjassa läsnä, mutta vaikeuksien läpi kerrottuna asenne vaikuttaa hyvältä tai ainakin hyväksyttävältä. Tämä kirja pystyi paljon enempään kuin elämäkerta. Romaanin perusteella minunkin on  muutettava varautunutta suhtaumistani biofiktioon.  Nautin lukuhetkistä ja vielä luettuanikin kirja pyörii mielessä. 

Hän ei suostu ajattelemaan, että olisi elänyt väärin, on vain elänyt, on elänyt läpi sen mikä on osunut kohdalle ja mikä on vetänyt puoleensa.

Suvi Ratinen: Pakolainen, Otava 2025, Kansi Piia Aho.- 328 sivua