Jalonen Riitta : Omat kuvat

 Voiko kirjailija jäädä eläkkeelle ja lopettaa kirjoittamisen? Christer Kihlman teki niin aikoinaan ja kertoi myöhemmin katuvansa päätöstään enemmän kuin mitään muuta. Nyt Riitta Jalonen ilmoittaa, että hänen neljästoista romaaninsa on hänen viimeisensä. Hurja päätös ja ilmoitus. Kuulin tämän ennakkoon YLE:n Luomiskertomus-ohjelmassa ja uteliaisuuteni heräsi. Omat kuvat -kirjassa päähenkilönä on kirjailija itse, hänen tapansa kirjoittaa ja elää. Riitta Jalonen selittää itseään omien kokemustensa ja kirjoittamiensa kirjojen kautta.

Jos kykenisin kertomaan syyn, miksi kirjoitan, minulla ei olisi tarvetta raivata sanoilla tietä umpihankeen. Mieli on aikanaan sysännyt syyt pois näkyviltä mutta samalla rakentanut salaa ilmaisun tarpeen: kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko.

Hajanaiset muistikuvat ja hauraan herkät tunnelmakuvat kertovat kirjailijan elämän tärkeistä asioista: sairauksista, jotka ovat kääntäneet elämän suuntaa lapsesta asti, pikkuveljestä, joka on otettu pois, siirretty muualle, isän kuolemasta ja aviopuolisosta. Mannin Taikavuori-kirjan maisema on lohtumaisema myös nuorelle Riitta Jaloselle, jonka päämäärätietoinen toipuminen tapahtuu Sveitsissä.

Kävellessäni ylös kohti Taikavuoren parantolaa jalat eivät kuitenkaan tahdo jaksaa, viivyttelen ja pysähtelen. Tarvitsisin jonkun työntämään minua tästä eteenpäin. Haluan päästä perille, enkä kuitenkaan halua. Taikavuoren kaikki lauseet on levitetty matkan varrelle, eikä minulla ole voimaa lukea niitä uudelleen ja varmistaa, että ne ovat olemassa tässä maisemassa.

Kirjailija elää myös kirjojensa päähenkilöiden kautta tai oikeastaan he kaikki elävät hänessä. Toinen päähenkilö on jo idullaan, vaikkei toinen ole vielä päästänyt irti. Edelleen hän luettelee heidät nimeltä. Tärkeimmäksi nousee Janet Frame, uusseelantilainen kirjailija, josta Jalonen on kertonut romaanissaan Kirkkaus.

Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin oleellisen väistämistä. Joskus on ollut vaikeaa synnyttää toden päälle peitetarinaa, jonka läpi lukijalla olisi mahdollisuus nähdä.

Fiktiiviset ihmiset eivät paina mitään, he ovat samankaltaisia kuin ajatukset, fyysisesti kevyitä mutta joskus hyvin raskaita kantaa.

Kun lukee Riitta Jalosen työtavasta, lisääntyy ymmärrys lopettamispäätöstä kohtaan. Hän kirjoittaa muistikirjoja, joiden käsiala vaihtelee päähenkilön mukaan ja vasta sitten -karsimisen jälkeen - vie tekstin tietokoneelle ja printtaa - edelleen työstettäväksi. Huolellinen vaikkakin kuluttava työtapa näkyy kielen viimeistelyssä ja sanomisen  tiheydessä. Välillä tuntui kuin olisin lukenut mietelausekokoelmaa. Tämä vaatii myös lukijalta enemmän, sillä juoni ei kannattele eikä vedä seuraavaan lukuun. Koska kirjailija puhuu paljon kirjoittamisesta ja oivallukset ovat tuoreita ja omaperäisiä, säilyy  ainakin kirjoittavan lukijan kiinnostus.

Ei Jalonen kysy kirjassaan lupaa lopettaa, vaan kertoo tehdystä päätöksestä, jolla on vahvat perusteet. En ole elänyt kirjailijan elämää ja olen kirjoittanut aktiivisemmin vasta eläköidyttäni. Ehkä tämä kirja kuitenkin vakuutti minutkin ja ymmärsin sanojen painoa.

Olen liian tiheä; minua pitäisi harventaa, mutta kirjoittaminen ei sitä tee. Se rehevöittää niin, että pelkään kasvavani umpeen. Pitkäksi aikaa paikalleen jääneet kuvat suurenevat ääriensä yli, sieltä sanat hitaasti tippuvat. Kun olen luullut kaiken loppuvan, sanat ovat törmänneet minuun.

Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi, 2022. Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen. 163 sivua

Hämäläinen Pilvi: Cinderella

 Kun kirjailija on julkisuuden henkilö ja kirja on esikoinen, tartun teokseen varovasti ja epäröiden. Niin nytkin, kun Pilvi Hämäläinen, jonka olin tottunut näkemään TV:n hupailujen sanavalmiina esiintyjänä, kirjoitti romaanin. Turhaan epäilin. Hän osaa myös kirjoittaa.

Päähenkilöitä on kolme: mummo Sirkka, hänen tyttärensä Siru sekä tyttärentytär Jade. Kirja kertoo siitä, kuinka huono-osaisuus siirtyy sukupolvelta toiselle ja kuinka häpeää peitellään. Siitä huolimatta häpeä on kaikkien näkyvillä. Sirkka-mummo kantaa häpeää omasta juomisestaan, ja varoo kilisyttämästä kassiaan bussiin astuessaan. 

Sirkan saa aina ilahtumaan, jos se saa kuulla jollain muulla menevän huonosti. Muiden epäonnistumiset lohduttavat sitä, ja siksi Jade kertookin sille aina mielellään, miten Hervantaisen Jarmo törmäsi keskellä päivää humalapäissään mopolla Salen seinään....

Vihdoinkin Sirkka kuuntelee. Virallisen kuuloiset tahot, kuten lautakunnat, virastot, ministeriöt ja kansliat ovat niitä harvoja tahoja, joita Sirkka suostuu kuuntelemaan. Sellaisille tahoille hän halusi olla mieliksi, ja sellaisten tahojen silmissä se halusi näyttäytyä vakaana ja arvokkaana.

Sirulla on ollut veli, Hannu, joka on ryypännyt ja pilannut Sirkan mielestä elämäänsä kaksin käsin. Sirkka kantaa syyllisyyttä menneistä virheistään, katuu kasvatusyrityksiensä ankaruutta, kun on pakottanut syömään riisipuuroa, vaikka poika halusi pitsaa. Sitten poika on äitiään lohduttaakseen syönyt puurot roskiksesta, jonne ehti ne heittää. Siru joutuu vielä aikuisenakin syömään palaneita pullia, koska on joskus kehunut niiden olevan normaaleja parempia. Rakkaus pilkahtelee outoina tekoina ja vaatii valheita.

 Siru on joutunut joukkoraiskauksen uhriksi ja hän on kasvattanut yksin Jadea. Hänen hahmonsa on uskomattoman yritteliäs ja valoisakin. Hän on alati valmis kuvittelemaan itsestään suuria ja pystyvänsä ties mihin, vaikka parturikoulu on jäänyt kesken ja mallinhaaveet ovat kaukana takana päin.

 Päähenkilöksi nousee teini-ikäinen Jade, joka yrittää tehdä omasta elämästään jotain muuta kuin kotona näkemästään. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä Jade on yksin, syrjitty ja kiusattu. Hän kaipaa epätoivoisesti kaveria ja sellainen tuntuu löytyvän Liisasta, joka on vasta muuttanut paikkakunnalle. Kotiolot eivät kuitenkaan edistä vaikutuksen tekemistä.

Kun äiti lopulta pääsee Jaden valhekärryjen kyytiin, se on niin mielissään, että valjastaa kärryjen eteen oikein vauhkon hevoslauman. Äiti juoksee eteiseen hakemaan korkkareita. Jadea kaduttaa, ettei hän heti paljastanut totuutta. Hän tajuaa, että äiti saattaa vielä mennä niin pitkälle, ettei Liisa tule uskomaan sanaakaan.

Sivuhenkilöitä on melkoinen liuta. Heistä tärkeimmäksi nousee Änkky-Jari, joka on opettajan poika ja lorujen taitaja: oli kerran onnimanni, onnimannista matikka, matikasta maitopyörä...Yhtälailla kuin Änkky-Jarilla, on hänen äidillään kuvaava kutsumanimi: Hienohelma-Anneli. Muitakin sivuhenkilöitä on kuvattu samalla tavlla: Säätäjä-Vitikainen, Nössö-Tuula, Lika-Anneli..Tärkeitä ovat myös lemmikit : Poppaloora-koira ja kissa Höpötiti-Miisu. Viimeistään nämä nimet paljastavat kaiken mustan huumorin, jolla koko surullinen tarina kerrotaan. Se on ehdottomasti kirjan vahvuus.

Tapahtumat pikkukylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa, ovat vauhdikkaita. Elämää kylässä hallitsevat myös tv-ohjelmat, kuten  kirjan alaotsikot paljastavat. Myös sosiaalinen media on kaikkien päähenkilöiden käytössä, joskin Jaden mielestä mummo ei ymmärrä tekemisiään facebookissa. Viimeistään pikkutunneilla Sirkka jakaa Jääkärimarssi -linkkejä useampaan kertaan. 

Ehkä kirjan tapahtumista olisi ilman kakkahuumoriakin selvitty. Se tuntui paikoin liian yliampuvalta ja tarkoitukselliselta. Onneksi kirjassa oli niin paljon muutakin ja vauhti oli niin kova, ettei tehnyt mieli hypätä kyydistä. Vaikeita asioita on helpompi lähestyä huumorin kautta, kuten kirjailija itse Helsingin Sanomien haastattelussa 21.9.2022 totesi.

Pilvi Hämäläinen: Cinderella. Otava, 2022. Kansi:Elina Warsta./Etukannen kuva-aihe Pilvi Hämäläinen. - 261 sivua

Simukka Salla: Tästä kaikki alkaa

 Olin etukäteen niin kovin innostunut tästä kirjasta, että saatuani sen käsiini, tunsin itseni hieman pettyneeksi. Voiko kirja, jonka kerronnassa on mukana kauhuelementtejä erodraaman lisäksi olla näin ohut, alle parisataa sivua? Odotin pitkää nautintoa. Nyt kun olen kirjan lukenut, tiedän, että se on juuri sopivan mittainen, siihen mahtui kaikki tarvittava niin parisuhteesta kuin vähitellen kasvavasta selittämättömän pelosta.

Nova ja Isla ovat muutama vuosi sitten ostaneet talon maaseudulta, syrjäiseltä paikalta. Nyt heidän suhteensa on päättymässä, mutta Isla ei ota sitä uskoakseen. Molemmat naiset tekevät töitä kotona. Isla työstää väitöskirjaansa ja hän on matemaatikko. Nova on taiteilija, tekee mm. kuvituksia lastenkirjoihin ja etsauksia. Tarina kerrotaan Novan näkökulmasta. Nova tuntuu olevan herkempi ja heikompi osapuoli, Isla suhtautuu asioihin rationaalisemmin ja selittää Novan kokemat oudot asiat järkiperäisesti. Kaikenlaista outoa ilmestyy Novan maailmaan, keittiökoisia jauhopusseihin, tuleen syttyvä leivänpaahdin, kulunut matkalaukku, portaita ja vielä paljon muuta. Taitavasti Simukka rakentaa arkiympäristöön vihjeitä oudosta ja pelottavasta. Välillä lukija laittaa kaiken Novan unennäöksi tai mielenhäiriöksi, välillä mukana olevat vanhat tarut näyttävät toteutuvan.

Suljettu ovi ei myöskään enää sulkenut muuta maailmaa ulkopuolelle. Maailma huusi oven alta ja saranoiden raoista. Toisen ihmisen läsnäolo löysi pienen rakosen, joka oli jäänyt tukkimatta, ja tunkeutui sisälle.

Suljettu ovi oli syytös ilman todisteita.

Suljettu ovi oli turvapaikka ilman rauhaa.

Keskeiseksi kauhugeneraattoriksi muuttuu Islan ja Novan yhdessä hankkima talo, jonka aiempaa historiaa naiset eivät ole selvittäneet ostaessaan sen perikunnalta. Tässäkin kohtaa kirjailija tuo Novan tuntemukset lähelle lukijaa. Aikakauslehdet ja tv-ohjelmat kertovat, kuinka joku talo on heti tuntunut omalta ja taloa on käytetty myös oman minän symbolina. Novan tuntemukset ovat syvempiä.

Kun kiinteistönvälittäjä ja Isla olivat menneet syvemmälle taloon, Nova oli tarkoituksella jättäytynyt vähän jälkeen päästäkseen kuuntelemaan huoneiden hengitystä yksin. Hän oli painanut kämmenensä seinää vasten,  ja oli kuin talo olisi huoahtanut tunnistamisen merkiksi.

Sinä tulit. Minä olen odottanut sinua.

Kirjassa on läsnä myös  pandemia, tosin taustalla. Viruksen ja ydinsäteilyn uhat ovat samalla tavalla näkymättömia kuin mielen sisältä tulevat. Yhtä lailla niitäkin on vaikea käsittää ja tunnistaa.

Eihän kissan turkin silittäminen voinut olla vaaraksi, vaikka turkista olisi ollut mitattavissa järjettömän suuria säteilymääriä. Eihän uusien vaatteiden ostaminen voinut olla vaaraksi, vaikka vaatteen tuottaminen olisi kuluttanut kohtuuttomat määrät vettä. Eihän ystävän kanssa nauraminen kasvokkain voinut olla vaaraksi, vaikka jokaisen sekunnin aikana olisi hengittänyt sisäänsä valtavat määrät pieniä viruspartikkeleita. Eihän sota voinut alkaa tänään, kun ei se ollut alkanut eilenkään.

Ihminen ymmärsi kuolemanvaaran, jos aseen piippu osoitti häntä kohti. Entä silloin, kun ei ollut asetta eikä piippua eikä kättä pitelemässä?

Kun nyt kertaan lukukokemustani, huomaan edelleen halunneeni viihtyä kirjan parissa pitempään. Eikä tuo tarkoita sitä, etteikö kirja olisi tällaisenaan ollut hyvä lukukokemus. Enkä pidä suotta venytetyistä kirjoista. Kirjailija ilmeisesti hallitsee asiansa, tietää oikean sivumäärän. Onhan Simukka tehnyt jo useita maailmallakin menestyneitä nuortenkirjoja. Tässä oli kaikki olennainen ja siihen on minunkin tyytyminen. Hyvä kirja. Suosittelen.

Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa. Tammi, 2022. Kansi Sanna Mander. -167 sivua.

Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia

 

Tartuin tähän kirjaan, koska sitä käsiteltiin yhdessä lukupiirissäni. En tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään aloittaessani. Parin sivun jälkeen huokailin ja mietin, jaksanko lukea kaikkia pieniä tarinoita, joita kirja sisälsi. Onneksi silloin tuli vastaan sivun mittainen kertomus Sumusto, joka alkaa näin:

Tylsyys on tarttuvaa, varsinkin sillitehtaalla. Sitä saa sieraimensa täyteen. Ja taskut, silmät ja kynnenaluset. Purkkeihin ahdetut kalat eivät odota huomiselta liikoja. Suomukylkisten on vaikea pysyä hereillä. Kuivalla maalla oleminen pykii.

ja loppuu:

Sillin elämässä kaikki on katoavaista ja sumuista.

En tunne tehneeni vakavaa paljastusta, vaikka tähän kirjasinkin  osan tarinaa. Lehikoisen kirjaa ei voi lainauksilla tyhjentää. Kertomukset ovat sellaista vyörytystä ja ilotulitusta, että jokainen sana ja lause on luettava, pysähdyttävä välillä hengähtämään ja sitten taas jatkettava. Sillä kovin tiuhaan tahtiin ei näitä kertomuksia voi nauttia.

Monet kertomuksista pohjautuvat myytteihin, taruihin tai satuihin. Kuten tarina naisen jättämästä miehestä, joka yrittää muuttua ihmissudeksi virtsaamalla juopuneen taikaringin ympärilleen. Jotain menee kuitenkin pieleen (mitä - sitä en paljasta!), mutta uudessakin ilmiasussaan hän pystyy  tekemään haittaa naisystävänsä uudelle rakkaussuhteelle. Senkään vertaa ei saa maineikas runoilija, joka yrittää uudistua, mutta muuttuu jänikseksi.

Kaikesta näennäisestä varmuudesta huolimatta hän oli alkanut kärsiä huijarisyndroomasta. Vaikka hän saarnasi yleisölleen kirkkaista sisällisistä kuvista ja rehellisyyden merkityksestä noita näkyjä kuunnellessa, hänen sisällään vallitsivat aivan toisenlaiset taajuudet. Hänessä ei ollut rahtuakaan Pohjois-Amerikan intiaanien maailmanluojajänisten vitaalista energiaa, pikemminkin hän muistutti lemmikkikaupan taskukokoista takkuturkkia, joka säikkyi jopa omaa varjoaan ja nukkui silmät auki.

Usein kertomukset naurattavat ja kirjailija onkin saanut taitavasti johdateltua päähenkilön sellaisiin tapahtumiin tai muistoihin, joita lukijallakin voisi olla. Äkkiä saattaakin huomata nauravansa omille ajatuskuluilleen. Lopua kohden sävy tummenee. Kerrontaan tulee uhkaa, kuten Sulava napa -kertomuksen helisevissä jäissä. Valkoinen :räjähdyksen jälkeen -novelli kuvaa  katastrofin ydinräjähdyksen jälkeen ja se kuvaus on kauhea.

Hän astuu sisään ja istuu lattialle, hänen hengityksensä lomittuu toisten huonetta asuttavien henkäysten kanssa. Toisten aikojen ja asukkaiden. Ja vaikka talo on sama kuin ennen valkoista, se on kuitenkin eri talo. Hän on tullut tänne kaukaa, kolmen vuosikymmenen läpi. Iltapäivällä hän sulkee silmänsä ja asuu ulos.

Ympäristönmuutos ei ole kirjan ainoa teema, vaan novelleista voi löytää myös feminististä sanomaa. Paljaimmillaan ja selkeimmillään tämä on ehkä Prinsessa Ruususen tarinassa, jossa kuningas rakastelee nukkuvan prinsessan kanssa ja nai tämän myöhemmin. Loppuosassa ruusut Aspiren (Aspirinin) johdolla ottavat vallan ja näyttävät naisille syötetyt valheet ja naisten aseman.

Aspirinilla ei ole mitään feminisyyttä vastaan - päinvastoin, mutta aivojensa kapasiteetin se haluaa arvioida itse.

Älyllä ei ole sukupuolta, eikä väri. Paitsi natisevien oppituolien todellisuudessa, jonka fabulointi on vielä kuningassatujakin ihmeellisempää...

Tekijä on kuvataiteilija ja taidekasvattaja, joka on ehtinyt julkaista kuusi runokokoelmaa ja yhden novellikokoelman. Tämä kaikki näkyy tekstissä. Välillä luin kirjan kertomuksia kuin runoa. Jokainen sana tuntuu yhtä tärkeältä, vaikka juoni sitoo kerrontaa. Tarinat voi nähdä edessään myös värikylläisinä kuvina. Minun on hetkittäin vaikea nimittää näitä novelleiksi ja olen huomaavinani, että myös muilla on samoja vaikeuksia. Tekstien pituus vaihtelee sivun mittaisesta välähdyksestä monen sivun juonelliseen kertomukseen. Kirja sisältää siis alaotsikon mukaan yökertomuksia, joidenkin arvioden mukaan iltasatuja aikuisille tai tarinoita. Oli miten oli, värikylläistä ja nautittavaa, hulvattoman hauskaa ja satuttavan synkkää luettavaa tarjoaa tämä kirja. Olen syvästi kiitollinen, että sain kirjan käsiini.

Kehyskertomus kertoo tytöstä, joka etsii kaltaistaan, itseään, salaisuutta. Luin tämän yhteenvetona ja samalla johtopäätöksenä. Siitä poimin lauseen, jonka  voisi jättää kirjan sanomaksi.

Mutta jos ei uskalla katsoa, ei näe, ja sellaista elämää hän ei halunnut.

Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia. Like, 2020. - 191 sivua.

 

Hotakainen Kari: Opetuslapsi

 Taas veti Kari Hotakainen maton jalkojeni alta . Tämä kirja pakotti ajattelemaan myös omaa elämäntapaa ja omia valintoja. Eikä se tapahtunut lirkuttelemalla eikä kauniisti puhumalla, vaan ehdottoman täsmällisillä ja kuvaavilla lauseilla, vertauksilla, jotka paljastavat parilla sanalla sen, mitä itse selittäisin viisi riviä. Myönnettäköön, että olen ihaillut Hotakaisen ilmaisua ja sanavalintoja aina 1997 ilmestyneen Ritva-lastenkirjan jälkeen. Tuosta kirjasta arkikäyttöön jäi nakkinektari (=nakkipakettiin valunutta suolalientä). Tässäkin kirjassa on vastaavia kielellisiä oivalluksia, kuten pankkitunnuksilla hankittu viherpesu. Naurattaisi jollei itkettäisi.

Kirjan aihe on vakava. "Sijaisnarttuna" uuteen kauniiseen kotiin päässyt Maria saa lapsuudessaan aineellista hyvää, jonka kokee yhtä pahaksi kuin sijaisäiti Kirstin valmistaman ruuan. Talon lapsiin verrattuna hän on aina alakynnessä, hyvänteon kohde ja kasvatettava kuten perheeseen otettu narttukoira, johon sijaisisä Lauri häntä vertaa. Tämä isä pitää Mariaa elämänsä uutena ulottuvuutena ja mainostaa radiopodcasteissaan nöyryyttä, 

Taikasana, joka muuttaa ahneen ja kyltymättömän kiimaisen sijoittajan ajattelijaksi. Laurikin oli nöyrä jakson vaatiman ajan, 44 minuuttia. Sen jälkeen Lauri muuttui taas omaksi itsekseen, vaikkei enää edes tiennyt mikä on oma itse, kun oli niin moneksi ajan pyörteissä muuttanut.

 Marian ainoa ystävänsä Läski eli Mika Tuisku ei saa lupaa vierailla talossa likaisenharmaan olemuksensa vuoksi.

.., huokaisten nousee sijaisisä Lauri, kuka siellä nyt tähän aikaan, ja siellä on Läski, minun ei-toivottu ystäväni, nukkavieru, rupuhousu, limainen tukka päätä pitkin, seisoo eteisessä, koska eteisessä tuollaisten paikka on, häntä ei kutsuta sisään, vaan häntä kuullaan eteisessä, hän on liian lähellä jotta saisi ymmärrystä, sijaisvanhemmat pitävät kaukaisten maiden lapsista ja nuorista, joille voi antaa tukea ja lämpöä Punaisen ristin kautta.

Maria on päättänyt kostaa hyväosaisille itsensä, vakuutusyhtiöiden pettämän Läskin sekä muiden syrjäytyneiden, sosiaalitukien varassa elävien puolesta. Hän tekee tekonsa tulevaisuudenuskonsa menettäneiden takia.

Tosin en usko, että luottavainen tunne kestää edes iltaan. Mutta näin olen elänyt koko elämäni, lyhytkestoisten uskojen varassa. En ole voinut levät Jumalan kämmenellä pelkäämättä, että kohta taas luiskahdan Hänen sormiensa läpi maahan.

Koston kohteena ovat kasvattivanhemmat ja Laurin viski-iltojen kaveri, maanviljelijä Ontronen, joka on ottanut nuorista tytöistä, Mariastakin, kuvia kokoelmaansa. Merkittyään nämä, Maria ottaa panttivankeja hyväosaisten edustajista, jotka imarreltuna ja julkisuudennälän riivaamana päätyvät Marian heille kaivamaan montuun tunnustamaan elämänsä onttoutta. Mukaan lähtevät Purjehtija, Syöjä ja Näyttelijä.

Purjehtija on ollut vakuutusyhtiön lääkäri, mutta purjehtinut myöhemmin maailman ympäri sponsoreiden tuella. Syöjä on kirjoittanut ruoka-arviota lehtiin ja hän saa ravintoloissa parhaan palvelun ja parhaat annokset. Näyttelijä rakastaa itseään ja halu kertoa omasta persoonastaan ja taiteestaan koituu hänen kohtalokseen

Katsoin kirjaa lukiessani samaan aikaan Areenasta Helsinki-syndrooman panttivankidraamaa ja ihmettelin, onko tämä aihe nyt erityisesti pinnalla. Molemmat kaappaajat ovat kokeneet vääryyttä, vaikkakin draamasarjan Elias Karolla  oma kokemus on tärkeämpi. Maria on kostajana avuttomampi ja hauraampi, mutta toimii silti suunnitelman mukaan vakaasti. Hotakaisen kirja tarjoaa kuiten jännitysdraamaa enemmän pohdiskelua huono-osaisuudesta ja elämästä yleensä.

Nyt mietin, ovatko ahneus ja kateus arvoja. Vai ovatko ne paheita? Mitkä sitten ovat arvoja? Rehellisyys, aitous, isänmaallisuus, tasa-arvo? Eivät ne minusta mitään arvoja ole, vaan koruja, kauniita vaatteita, merinovillaisia. Ihmiset koristelevat niillä itseeään. Ilmoittavat ne arvoikseen. Poseeraavat. Tekevät vaikutuksen.

Vaikka nyt jälkikäteen pidänkin alkuasetelmaa epäuskottavana ja Marian, valtiotieteen ylioppilaan ja lähihoitajan, motivaatiota kaikkien syrjäytyneiden puolesta kostavana sankarina epätodennäköisenä, en lukiessani epäillyt lainkaan. Hotakaisen kerronta on hengästyttävän intensiivistä, lauseet napakan lyhyitä ja täynnä merkityksiä.  Kirja olisi  oikeastaan se olisi pitänyt saada lukea yhdellä kertaa, hotkaista ensin ja sitten sulatella ja eritellä. Hyvä, että Hotakainen malttoi luopua televisiohupailusta ja keskittyä kirjoittamiseen. Kirjasta jää jälki, visailuohjelmat tulevat ja menevät.

Hotakainen Kari: Opetuslapsi. Siltala 2022, Kansi: Elina Warsta. 271 sivua

Oranen Raija: Iso

Minua viehättää ja huvittaa  Sedän tämä ulottuvuus, hän oli innostavuudessaan ja laaja-alaisuudessaan kuin pommi, jota ei pidellyt mikään sen jälkeen kun sytystyslanka oli palanut loppuun, haavoittavat sirpaleet vain lentelivät joka suuntaan ja pauke kantoi kauas. 

Tämä romaani Gösta Serlachiuksesta oli uudenlainen lukukokemus minulle. Suhtauduin etukäteen hieman empien: henkilö kiinnosti lähinnä taidekeräilijänä, vaikka toki tiesin uran olevan muualla. Itse olen kuitenkin useamman kerran nauttinut Mäntän taideaarteista, joiden juuret ovat Gösta Serlachiuksen Taidesäätiön kokoelmissa ja ovatpa nykyiset museot Mäntässä suvun entisiä asuinrakennuksia, konttori ja tehdasrakennus.

Yllättäen sukellus paperitehtailijan pään sisälle Raija Orasen kuvittelemana tempaisikin mukaansa. Oli kiehtovaa seurata nuoren Göstan ensiaskeleita kapitalistina ilman pääomaa Gustav-sedän opissa. Herkkävaistoinen nuori mies miellyttää tehtailijaa, joka on pettynyt poikansa rahankäyttöön ja työnvälttelyyn.

Setä ei ikinä ymmärtänyt tätä asiaa sen paremmin kuin Axelkaan. Setä vain porhalsi eteenpäin kuin vihikoira uudet lemut nenässään ja Axel nautiskeli olostaan eikä tahtonut tulla häirityksi. Heille johtajana oleminen oli jonkinlainen satama, asema, valvontatorni josta sattoi kajauttaa päätöksen, ja muiden oli sitä käskyä toteltava. Mutta sitä johtaminen ei ole. Ei oikeassa olemista, ei turvaa ja rauhaa, vaan se on auran survomista maahan, vaon suorimista, otteen keventämistä tai syventämistä, kivien ja juurakoiden väistämistä, koskeuden ja kuivuuden huolellista mittaamista, vetohevosen voimien tarkkailemista ja seisahtumiskäskyn antamista jos niin on tarpeen.

Kun naimakauppa Gustav-sedän tyttären Sissin kanssa on selvä, tulee Göstasta setänsä seuraaja ja hän saa jo nuorena vastuuta ja luottoa. Hän hankkii pankkiiripiireista ystävän Addu Snellmannin, joka antaa hänelle paitsi tukea myös arvokasta tietoa rahan liikkeistä.

- Suomessa yksikään paperitehdas ei pysty yksin olemaan tarpeeksi iso että pärjäisimme saksalaisille ja muille. Eikä Mänttä pääse nyt kasvamaan. Mutta yhdessä me olemme iso, yhdessä.

Minä ja Addu yritimme paikata pahaa vuotoa, ostimme muutamien yhtä köyhien ystävien kanssa metsiä ja koskiosuuksia vailla muuta varmuutta kuin toivo ja vekseliralli, se puuha alkoi muistuttaa erehdyttävästi Sedän valssaamista, otin tolkuttomia riskejä, ajoin monilla vaunuilla yhtä aikaa, mutta ero oli siinä, että minä tunsin tuotantoketjun ja sen vaatimukset ja tein yksityiskohtaiset suunnitelmat ja tarkat kannattavuuslaskelmat.

Göstan henkilökohtainen elämä jää pahasti työtehtävien varjoon. Lasten syntymät mainitaan, samoin vaimon ongelmat alkoholin kanssa. Vasta nuorimman pojan kuolema kärjistää tilannetta niin, että työhönsä uppoutunut tehtailija havahtuu. Hänen käsityksensä sukupuolten rooleista ja tehtävistä on tiukan mustavalkoinen - ja Sissi-vaimon kauneus ja lumoavuus on haihtunut vuosien myötä kokonaan.

Minä olin luvannut rakastaa, minä olin luvannut elättää, minä olin luvannut huolehtia asioista, ja sen minä olin tehnyt. Hänen osansa oli pitää huolta perheestä, mutta sensijaan, että hän olisi toiminut niin, hän alkoi valittaa ja riidellä ja tyhjennellä makeita viinipulloja ja niellä ties minkälaisia pillereitä niin ettei hänestä kaikin ajoin saanut minkäänlaista tolkkua.

Gösta tapaa tulevan vaimonsa Ruthin jo ennen ensimmäisen avioliiton erojärjestelyjä ja tästä suhteesta elämäkerta kertoo enemmän. Ruth oli Sissiä itsenäisempi persoona, jolla oli omia ajatuksia ja tehtäviä.

Ruth ymmärsi elämän arvon ja näki sen kehityksen. Hänelle maailma oli jatkuva ihme, jokainen kevät oli suuri riemu, jokainen ensilumi melkein sensaatio. Siinä, missä minä listasin tosiasioita ja kiloja ja tonneja ja koneita ja numeroita, Ruth näki alituisen liikkeen ja muutoksen, elämän joka sikisi ja paisui, kahahteli ja kuohui, hänelle valo oli kosketus ja pimeä turvallinen peite, ja tuoksut ja maut kuin vanhoja ja uusia ystäviä ja musiikin soinnut väkevänä porhaltava koski tai päilyvä järven pinta.

 Se mikä näyttää menestykseltä yhteiskunnassa ja tehtailijana, ei tuo kokonaista onnea. Terveys alkaa reistailla huolimatta hyvästä hoidosta, sillä työnteosta Gösta Serlachius ei malta hellittää kehotuksista huolimatta. Pojistaan tehtailija odottaa työlleen jatkajaa. Vanhin poika Erik täyttääkin odotukset, mutta nuorempi ei jaksa kiinnostua opinnoista, vaan enemmänkin rahankäytöstä.Göstan maailmaa ja liiketoimia ravistelevat myös sodat ja uuden maailman aatteet, ja hänen näkemyksensä ovat selkeästi koneita käynnissä pitävän tehtailijan ajatuksia.

Aikaisemmin olivat työmiehet olleet uutteria, puhtautta rakastavia ja esivallalle uskollisia, avuliaita ja syntyjään viisaita, lauhkeita, kaikin puolin kunniallisia.

---Minun silmäni näkivät nyt synkeästi mulkoilevia, röyhkeitä ja riitaisia miehiä jotka halusivat kaikkea, ja ennen muuta he halusivat riitaa, johon heitä yllyttivät koulutetut agitaattorit.

Gösta Serlachius hankkii tuttavia niin taiteilijoista kuin valtiomiehistä. Hän on Axel Gallenin ja Emil Wikströmin tuttava ja työllistäjä. Hän organisoi valkoisen armeijan toimintaa ja Mannerheim myöntää hänelle everstiluutnantin arvonimen. Aluksi Gösta näkee Risto Rytin saamattomana epäröijänä, mutta ymmärtää myöhemmin miehen pohdintaa paremmin ja Rytin pariskunnasta tulee Ruthin ja Göstan vakituisia vieraita.

Yhtä uutta minulle oli huomata, että Ryti ei pitänyt kiirettä omien kantojensa esittelyssä. Minulla oli aina ollut selkeänä tiedossa se päämäärä ja maali johon tähtäsin, se tulos jota tavoittelin, mutta Ryti pysytteli jotenkin etäämpänä, hän pohti asioita vuosia eteenpäin, hän tarkasteli kehitystä sen omien lakien valossa ja arvioi, miten mikäkin toimenpide mahdollisesti vaikuttaisi noiden lakien toimintaan.

Rytin kanssa seurustellessa minä opin kuuntelemaan, minä otin mallia hänestä. Ryti keskittyi aian huolellisesti siihen mitä toisella tai toisilla oli mielessään. ja ikäänkuin piirteli mielessään kartan, kokonaiskuvan, ja sen hän sitten lopulta esitti, kokonaisen tilanteen ja tiet jotka kartalla erottuivat.

Olihan tämä aika huikea matka tehtailijan mukana kirjailjan mielikuvituksen siivittämänä. Kirjassa oli tunnettuja, oikeasti eläneitä ihmisiä, joiden suhteita Gösta Serlachiukseen en ole pätevä arvioimaan. Oranen on saanut kritiikkiä lähteiden suruttomasta käytöstä niitä mainitsematta. Lähdeluettelo on lyhyt ja mukana on kolme Orasen kirjoittamaa romaania. Serlachiuksen elämä osuu moneen Suomen historian käännekohtaan ja historialliset tapahtumat näyttäytyvät paperinjalostusteollisuuden ja kaupan näkökulmasta. Mielenkiintoista luettavaa ovat tehtailijan ajatukset Saksasta ja saksalaisista, joita pannaan myös osin Mannerheimin piikkiin.

Me elimme edelleen kuin sodassa. Kaikesta oli pula. Bensiiniä ei saanut, autot kulkivat puukaasun voimalla. Koko kansa oli varuillaan, se söi aamiaiseksi epävarmuutta, päivälliseksi pelkoa ja illalliseksi kauhua.

Ja töpöviiksi karjui ja hänen joukkonsa karjuivat, eurooppalainen sivistys oli joutunut nuorallatanssijan asemaan.

Epätavalliseksi lukukokemuksen minulle teki se, että olin pienen empimisen jälkeen tavattoman innoissani kirjan tapahtumien mukana, mutta loppua kohden mielenkiintoni herpaantui. Aloin odottaa loppua, mutta jatkoin silti aina Göstan lähtöön asti. Paljon jäi mieleen, tuttuja paikkoja ja nähtyjä taideteoksia mainittiin. Paljon meni varmasti ohikin. Mielenkiintoinen elämä ja ihminen, kiintoisa kirja.

Olen aina rakastanut lähtöjä, laivaan astumista ja hyttiin asettumista tai junaan nousemista ja ensimmäistä kurkkausta makuuosaston ikkunasta ulos kohti menneisyyttä, juuri hetkeä ennen tulevaa.

Raija Oranen: Iso. Otava, 2022. Kannen suunnittelu Timo Numminen. Kannen kuvat Museovirasto, Wikimedia Commons ja Shutterstock  - 474 sivua

O'Farrell Maggie: Varoitus tukalasta helteestä

Kuvitelkaa itsenne hänen saappaisiinsa, poliisi oli sanonut Grettalle, ja miettikää sitten: minne hän menisi? Ajatelkaa olevanne hänen päänsä sisällä. Mies oli taputtanut päälakeaan kuin näyttääkseen missä pää sijaitsi. Mutta totuus on, että vaikka Gretta on elänyt Robertin rinnalla kolmisenkymmentä vuotta , vaikka he viettävät nykyään koko valveillaoloaikansa yhdessä, Gretta ei pysty asettumaan Robertin saappaisiin yhtään sen paremmin kuin itse Englannin kuningattaren.

Kun mies yllättäen katoaa vuosikymmenten avioliiton jälkeen mitään ilmoittamatta, on edessä katastrofi , joka koskettaa vaimon lisäksi koko perhettä. Gretta oli kuvitellut tuntevansa miehensä, mutta kaikki näyttää katoamisen jälkeen toiselta kuin avioparin yhteiselämässä aiemmin.

Grettan kannalta heidän avioliitossaan on suurelta osin kyse puhumisesta: Gretta puhuu mielellään, Robert kuuntelee mielellään. Ilman Robertia Grettalla ei ole ketään kenelle osoittaa huomautuksensa, havaintonsa, lakkaamattomat kommenttinsa elämästä ylipäätään.

Isän katoaminen vaatii jo aikuistuneiden lapsien saapumista äitinsä luokse tätä auttamaan ja selvittämään mysteeriä. Lisäapujakin tulee paikalle, sillä irlantilaiset osaavat suhtautua katstrofeihin, vaikka asuisivatkin Lontoossa ja vuoden 1976 helleaalto koettelisi kaupunkia.

Irlantilaiset ovat hyviä kriisitilanteissa, Michael Francis ajattelee irrottaessaan tuorekelmua voileipätarjottimesta, jonka hänen tätinsä Bridie on jättänyt keittiöön. He tietävät mitä tehdä, millaisia perinteitä noudattaa; he tuovat ruokaa, vuokia, piirakoita, he kaatavat kaikille teetä. He tietävät, kuinka huonoista uutisista puhutaan: mutisten, päätä pudistellen, murre murheellisten tavujen ympärille kääntyen.

Michel Francis on itse ajanut itsensä avioeron partaalle omantunnontuskissaan, mutta ei muillakaan sisaruksilla elämä ole sujunut kitkattomasti. Vaikeinta tuntuu olleen Grettan ja Robertin nuorimmalla lapsella, joka ei koskaan ole oppinut kunnolla lukemaan. Itse oivalsin vasta Aoifen vaikeuksien kuvauksesta, mitä kaikkea ihminen menettää ja kuinka vaikeaa on elää, jos ei osaa lukea.

Mutta sitten, kaikken yllätykseksi, koulu ei sujunut Aoifelta ollenkaan hyvin. Hän tuli iltapäivisin kotiin kasvot nyreinä ja ilmeettöminä, mustetahraisina. Jos Gretta kysyi kenen kanssa Aoife oli leikkinyt välitunnilla, hän mulkaisi äitiään eikä sanonut mitään. .....

Aoife oli muuttunut melkein yhdessä yössä "vaikeasta" ja "nerosta""huolenaiheeksi". Hänen kynänpäänsä syötti kirjainjonoa ulos käsittämättömänä, hämähäkkimäisenä tuherruksena.  Hän  käytti umpimähkään milloin mitäkin kättä - hänellä ei näyttänyt olevan mitään käsitystä siitä, että hänen kuuluisi suosia toista toisen kustannuksella. Hän kirjoitti ässät takaperin, teet ylösalaisin. Sanojen väliset aukot puuttuivat tai osuivat satunnaisiin paikkoihin, keskelle tavua.

Tartuin tähän kirjaan luettuani saman tekijän uusimman, Hamnetin. Ihan yhtä paljon en innostunut tästä. Tosin lukemisolosuhteetkin olivat huonot: pääsin lukemaan vain joskus öisin ja välillä oli pitkiäkin aikoja, etten lainkaan tarttunut kirjaan. Siitä huolimatta pääsin joka kerta uudestaan kiinni juoneen, vaikka sitä kerrottiin eri perheenjäsenten näkökulmista.. Kirjailija osaa siis hommansa, kaappaa lukijan mukaansa ja tarjoaa aina vain uutta oivallettavaa siitä, miten vähän loppujen lopuksi tuntee ja tietää edes läheisistä ihmisistä. Eniten kosketti Aoifen tarina, mutta sen ohessa O'Farrell paljastaa ihmissuhteista ja paljastaa kuvattavistaan piirteitä, joista nämä itsekään eivät olleet tietoisia. Jokainen joutuu kohtaamaan itsessään sen, mitä ei halunnut tietää tai minkä oli unohtanut jo.

Kirja sivuaa monia ajankohtaisia teemoja. Vuoden 1976 kesän jälkeen on koettu  useampikin helleaalto Englannissa ja muualla. Huoli lukutaidosta on noussut toistuvasti esiin ja viime viikolla vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää lukutunteineen.  Toistan kyllä itseäni, mutta olen edelleen, tämänkin kirjan jälkeen sitä mieltä, että Maggie O'Farrell kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tekstien parissa viihdyn. Uskon monen muunkin niin tekevän.

Maggie O'Farrell : Varoitus tukalasta helteestä. Schildts&Söderströms, 2014. Englanninkielinen alkuteos Instructions for Heathwave. Suom. Maija Kauhanen. Kansi: Nina Leino. 287 sivua