Kari Hotakainen: Helmi

Hänestä tuntui, että häneltä oltiin viemässä pois jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan omistanut. 

Toni ja Mira löytävät sienimetsästä harhailemasta vanhan naisen, joka ei muista nimeään eikä osoitettaan. He vievät naisen kotiinsa, soittavat hätäkeskukseen ja tarjoavat yösijan lastenhuoneessa, jolle ei koskaan ole tullut käyttöä. Siitä alkaa hotakaismainen pyöritys, jossa mukaan tulevat huumeet ja mielikuvitukselliset käänteet. Päähuomio on kuitenkin ihmisissä, heidän ongelmissaan ja selviytymisyrityksissään.

Vaikka Tonin ammatti näyttelijänä, joka imitoi eläimien ääntelyä ei ole menestystarina, on lapsettomuus kuitenkin pariskunnan suurin ongelma. Helmi ei sure lapsettomuuttaan tai naimattomuuttaan, sillä hän on saanut elämänsä aikana riittävästi pitää huolta vallattomista nuorukaisista rockbändissä, jonka mukana kiersi Eurooppaa.

Muutaman kerran Helmi oli joutunut maksamaan edustamiensa rocknuorukaisten särkemiä televisioita sekä muuta irtaismistoa, ja selittämään yhden jos toisenkin hotellin johdolle, että rockbisneksen turbulenssi rasitti nuoria miehiä niin suunnattomasti, että joskus heidän oli purettava ahdistuksensa syyttömiin huonekaluihin.

Helmin murhe on muistin heikkeneminen ja siitä johtuvat pelot. Hänellä on riittävästi rahaa toimeentuloon, mutta ystäviä löytyy vain naapurin uskovaisesta Ailasta, joka pitää huolta miehestään Oskarista. Oskari on vielä heikommassa kunnossa kuin Helmi, sillä muistin lisäksi hänen liikuntakykynsä on hiipunut. Helmin ja hänet löytäneen pariskunnan välille syntyy kuitenkin side, joka antaa toivoa ja tuo vähitellen myös uusia ratkaisuja.

Pääasia on, että saan elämäni takaisin, kaikki muistot ja totuudet. Ihmisellä sanotaan olevan vain yksi elämä, se ei pidä paikkaansa, ihmisellä on monta elämää, jos yhden unohtaa, alkaa elää toista, jos toinen jää taakse, kolmas aukeaa edessä. Siinä kohtaa Helmin ajatuksia aukesi ovi, ja entinen elämä astui sisään.

Helmi on kirjan päähenkilö ja Hotakainen kohtelee häntä kauniisti. Pidän siitä, että muistisairaat ihmisen kuvataan kokonaisina ihmisinä eikä vain harhailevina ja huolenpitoa vaativina olentoina. Helmi menneisyyksineen, suunnitelmineen ja rahoineen on täysi toimija, vaikkei häneltä oikeinkirjoitus enää suju. Helmin varassa tämäkin kirja toimii.

En etsinyt kirjaa intohimoisesti käsiini, koska sen julkisuus Pirkka-kirjana kääntyi kirjaa vastaan. En ehkä innostunutkaan tästä lukiessani niin paljon kuin olen jostain muusta Hotakaisen kirjoittamasta kirjasta riehaantunut. Lukeminen oli kuitenkin helppoa, oivallukset ja rinnastukset virkistivät. Kyllä kirja kannatti kirjoittaa ja lukea.

Kari Hotakainen: Helmi. Siltala, 2024. -Kannen kuvat Mika Tuominen. - 294 sivua

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

 

Mitä vanhemmiksi tulemme ja mitä enemmän kokemusta saamme, sitä nopeammin aika kuluu. Sen sijaan lapsille kaikki on uutta, ja siksi kesä tuntuu ikuisuudelta ja päivällinen vanhojen sukulaisten kanssa kokonaiselta ihmisiältä.

Agneta on huomannut elämänsä kuluvan toisin kuin hän toivoisi. Hän on hoitanut työnsä, kodin ja lapset, jotka aikuistuttuaan ottavat yhteyttä vain rahapyynnöin. Aviomies Magnus keskittyy omiin harrastuksiinsa lintubongailuun ja uintiin. Hän toivoisi Agnetan lähtevän mukaan, mutta Agneta syö mielummin juustoja viinin kanssa - ja tylsistyy kotona. Sitten hän näkee google-kääntäjän avulla tehdyn pienen ja kömpelön ilmoituksen sanomalehdessä ja päättää lähteä Provenceen hoitamaan 'isoa poikaa', koska ilmoituksessa au pairilta vaaditaan ruotsinkielentaitoa. Hän menee junalla ja katuu lähtöään jo Hampurissa, jossa hukkaa puhelimensa. Matka kuitenkin jatkuu.

Lentäminen on liian nopeaa, en pysy perässä. Sieluni jää vielä moneksi päiväksi lähtöpaikkaan, ja ruumis on ihan yksin uudessa paikassa. Kun sielu viimein on ehtinyt perille asti, ruumiin on lähdettävä paluumatkalle ja odotettava yksin kotona, kunnes sielu palaa.

Perillä odottaakin luostarissa asuva muistisairas Einar, jonka kumppani Armand on kuollut. Ilmoituksen oli laatinut naapurissa baaria pitävä Fabien yhdessä tien toisella puolella miestään hoitavan Bonnibellen kanssa, koska Einar tarvisee apua ja on ruvennut puhumaan pääasiassa ruotsia. Einarilla on poika, jonka hän on nähnyt vain lapsena, Hän tuntee huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole ollut pojan elämässä ja odottaa poikaansa Fabienin baarissa joka perjantai klo 17 tietämättä, onko poika saanut asiasta viestin tai haluaako tämä tulla isää tapaamaan.

Entä jos ei ole ikinä pyyhkinyt  lapsensa pyllyä eikä tiedä mitään hänen unistaan? Eikä edes hänen todellisesta elämästään. Mikä oli lapsesi ensimmäinen lemmikkieläin? Ei aavistustakaan. Olikohan hänellä edes lemmikkejä?

Tämä oli helposti luettava ja riemullinen kirja, jossa oli paljon vakaviakin aiheita. Einarin homous ei ollut hyväksyttyä silloin, kun hän on ollut nuori. Einarin ratkaisu on täysin vastakkainen  Agnetan tähänastiselle elämälle, jossa sovinnaisuus estää häntä elämästä sellaista elämää kuin hän itse haluaisi. Lapsen hylkääminen on niin vahva teema, että sitä vain sivutaan. Tämän kaiken Hamberg kuitenkin pystyy nivomaan hauskasti etenevään kerrontaan liikaa korostamatta. Vakaviakin tapahtumia katsotaan huumorin värittämin silmälasein. Aina olen pitänyt kirjoista, joissa itku ja nauru kulkevat rinnakkain. Tässä ilo kulkee päällimmäisenä, vahvana juonteena. Se teki hyvää kirjalle ja se on tehnyt minullekin hyvää raskaiden aiheiden ja synkkien uutisten välillä. Puhumattakaan sitten kirjan lavasteista, joiksi katson ruokien valmistuksen kuvailun ja Bonnibellen harrastuksen aistikkaiden alusvaatteiden tekijänä. Kirja on niin täynnä makuja ja tuoksuja, että itsekin pääsin pienelle Ranskan reissulle. Onneksi tällaisiakin kirjoja vielä sattuu käteen. 

Jokaisen pitää miettiä tykönään, mikä on normaalia ja tolkullista, eikä tuputtaa omia käsityksiään muille.

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta. - WSOY,2022. Samanniminen ruotsinkielinen alkuteos, 2021. - Suom. Saara Kurkela. - Päällys Kristin Lidström. - 343 sivua

Olga Tokarczuk: Empusion - Kauhua keuhkoparantolassa

 

Me katselemme heitä alhaalta päin, kuten aina, näemme heidät valtaisina pylväinä, joiden laella on jokin pieni, puhuva uloke - pää. Heidän jalkateränsä runnovat konemaisesti metsänpohjaa, katkovat pieniä kasveja, raastavat rikki sammalta ja murskaavat pikku hyönteisiä, jotka eivät ole ehtineet paeta tuhoa enteilevää tärähtelyä. Heidän mentyään sienirihmasto värisee vielä hetken aikaa karikkeen alla; tuo laajalle levittäytynyt, valtava alkuäidillinen rakenne välittää joka suuntaan tietoa siitä, missä tunkeilijat nyt ovat ja mihin he suuntaavat askeleensa.

Tuon katkelman otin tähän alkuun vain siksi, että se muistuttaa minua niistä kiehtovista yksityiskohdista (kuten sienirihmastoista), joiden takia Tokarczuk on ollut pitkään kuulunut itsestäänselvästi lukemisteni joukkoon.

Tämä kirja käsittelee oikeastaan ihan muuta. Sitä on verrattu Thomas Mannin Taikavuoreen, koska asetelma on sama:joukko potilaita viettämässä aikaa ja hoitamassa terveyttään erityksissä muusta maailmasta. Kirja sisältää myös feministisen sanoman, joka tulee lähinnä miesten kärjekkäistä lausumista, jotka on lainattu maailmankirjallisuuden kaanonista.

Insinööriopiskelija Mieczys Wojnicz päätyy Görbersdorfin parantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan. Koska parantolassa ei ole tilaa kaikille potilaille, osa asuu Herrainpensionaatissa, jonka isäntänä toimii Wilhelm Opitz. Asukkaat odottavat parantolapaikkojen vapautumista ja viettävät ainakin ulkoisesti katsottuna varsin miellyttävää elämää pensionaatissa: syövät vahvistavia ruokia, juovat likööriä ja muuta alkoholia, jota käytetään parannuskeinona, tekevät kävelyretkiä lähiseudulle ja käyvät filosofisia keskusteluja keskenään. Mieczysillä on ollut kuitenkin lapsesta asti ongelmia syömisen kanssa. Isä on tarjonnut vahvistavaa verikeittoa, jonka syöminen edelleen muistuu ahdistavana kokemuksena mieleen.

Hyvin yksinkertaista, ajatteli Mieczys Wojnicz nieleskellen kyyneleitä, jotka sekoittuivat eläimen vereen hänen heiveröisen lapsenruumiinsa sisuksissa: miehenä oleminen tarkoittaa sitä, että jättää huomiotta kaiken ongelmallisen. Siinä koko salaisuus.

Mieczys haluaa kasvaa mieheksi tai sotilaaksi, jollaista isä on hänestä toivonut. Yhä hän raportoi tarkoin muistikirjaansa pensionaatissa syödyt illalliset, joiden reseptit ovat mutkikkaita ja toteutus vaatii aikaa ja huolellisuutta. Joidenkin ruokien tekotapa vain lisää kuvotusta, kuten valkeat nauhat, jotka osoittautuvat kalojen lisääntymisen sivutuotteeksi ja sydänkohtaukseen kuolleet kaniinit. Kuvotuksen voi haihduttaa Schwärmerei-liköörillä, joka valmistetaan paikallisesti:

 Wojnicz maisteli likööriä kiinnostuneena. Aivan niin, maku oli erilainen, makeampi ja ei niin mausteinen, ja kievarinomistajan liköörissä tuntui vahvemmin sammalen tuoksu, metsänpohjan pehmenneiden neulasten ja muurahaisten kosteus. Hän pyysi lisää ja tunsi, miten likööri levisi hänen vatsalaukkuunsa ja kävi hermojärjestelmän kimppuun.

Naiset puuttuvatkin lähes täysin niin pensionaatista kuin kirjastakin, kun lähinnä palvelijan asemassa toiminut rouva Opitzkin hirttäytyy heti kirjan alussa. He ovat mukana vain miesten keskusteluissa, eivätkä edusta mitään hyvää, vaan heitä tarkastellaan palvelijoina tai demoneina; astioina, joiden tehtävä on synnyttää. Kärjekkäitä lausuntoja naisista Tokarczuk on lainannut nimekkäiltä tutkijoilta ja kirjailijoilta, kuten Charles Darwinilta, August Strindbergiltä tai Jack Kerouacilta. 

-Filosofisessa mielessä emme voi pitää naista täydellisenä ja tarkkarajaisena subjektina, jollainen mies luonnostaan on. Siitä seuraa, että nainen voi kehittyä ja säilyttää identiteettinsä vain miehen yhteydessä. Mies luo rajat naisen identiteetille. 

Isän toive sotilasurasta haihtuu Mieczyslawin mielestä kokonaan toisen nuoren potilaan, kaunotaiteiden ylioppilaan Thilo von Hahnin ansiosta:

- Kaikki ne epoletit ja kunniamerkit, koko merkkijärjestelmä, jonka tarkoitus on muistuttaa, miten sankarillisia tekoja sen kantaja on tehnyt ja miten tärkeä hän on ollut. Arvot, hierarkiat ja lopuksi univormun epämukavuus, univormuhan on vaatteen vastakohta, jäykkä ja epämukava. Ja mitä likaisempi sota, sitä juhlavammat univormut. Tuo koristevimma ulottuu nappeihin asti. Kuvittele nyt: nappeihin painetaan jopa valtioiden vaakunoita! Jos vähänkin vaihtaa näkökulmaa, ihan pikkuisenkin, absurdista kohti järkeä, niin univormuhan on oikeastaan mitä hämmästyttävin valeasu.

Thilosta tulee hyvin läheinen ja hänen tilansa heikkeneminen huolestuttaa Mieczyslawia. Toiset potilaat tuntuvat tietävän paremmin, mitä kylässä oikein tapahtuu ja mitkä yliluonnolliset voimat siellä vaikuttavat. Frommer varoittaa nuorta tulokasta:

Neuvoisin teitä kaikkia niin sanotusti "kutsuntaiässä" olevia nuoria miehiä lähtemään täältä. 

Tokarczuk käyttää taitavasti hyväkseen tarustoa ja mytologiaa. Jo kirjan nimi muodostuu niistä: empusa=naisdemoni+symposium= vapaiden miesten keskustelutilaisuus. Satu ja realistinen kerronta  Sleesiassa viime vuosisadan alussa toimineesta keuhkoparantolasta kietoutuvat yhteen tavalla, joka palutti itselleni mieleen ensimmäisen lukemani suomennoksen Tokarczukilta: Alku ja muut ajat. Tapani Kärkkäinen on alusta asti kääntänyt Olga Tokarczukin kirjat suomeksi. Häntä on monessa yhteydessä kiitelty ja palkittukin. Kiittelen vielä minäkin, sillä voisin kuvitella, ettei tämänkaltaisen teoksen kääntäminen erikoisine kasvinnimineen ja saksankielen sanoineen ihan vaivatonta ole kokeneellekaan kääntäjälle. Paljon lukijalle avautuu myös kääntäjän loppuhuomautuksista.

Omasta lukukokemuksestani voisin kertoa epäröineeni kirjan alkupuolella, jaksanko tällä kertaa innostua nobelistin palkinnonjälkeisestä tuotannosta. Pääsin kuitenkin noiden sienirihmastojen avulla oikeaan Tokarczukin lukumoodiin ja loppua kohden lukukokemus vain parani. Tokarczukin kirjojen antia on vaikea eritellä: tuntuu kuin hän tönisi minua kokemaan ja näkemään sellaista, mitä en muuten huomaisi: sivupolkuja ja maanalaista elämää, taruja ja yllätyksiä viehättävän aistivoimaisesti kerrottuna. Jatkan Tokarczukin tuotannon parissa niin kauan kuin suomentajakin jaksaa jatkaa.

Olga Tokarczuk: Empusion - Kauhua keuhkoparantolassa. -WSOY, 2024. - Puolankielinen alkuteos Empuzjon - Horror przyrodoleczniczy, 2022. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - Päällys: Ville Laihonen. - 368 sivua

Natalie Ginzburg: Rakas Michele

On sellaisia hetkiä, joina olen raivoissani. Ajattelen näin: "Minä olen hirveän kiva, kaunis, nuori ja kiltti, minulla on noin kaunis vauva. Tuo tyyppi saa sen suuren kunnian, että asun hänen kotonaan ja tuhlaan rahoja, joilla hän ei tee mitään. Mitä muuta mokoma paskapää muka haluaa? On sellaisia hetkiä, joina olen raivoissani ja ajattelen noin." Mara

Mara on nuori tyttö, joka ottaa vauvan saatuaan yhteyttä Michelen äitiin ja jättäytyy tämän elätettäväksi, vaikkei ole ihan varmaa, että vauva on Michelen. Eikä Mara sitä salaa, mutta Michele voisi olla isä. Pojan äiti yrittää epätoivoisesti saada yhteyttä maailmalle lähteneeseen poikaansa ja päästä selville tämän nykyisestä elämästä, mutta poika vastailee lyhyesti, pyytelee joskus rahaa ja pääasiassa vaikenee. Äiti kirjoittaa pitkiä kirjeitä, lavertelee ja kertoo kotielämästä ja huolestaan, lähettää rahaa ja huolehtii tytöstä ja vauvasta, koska heillä on tuoreempi yhteys poikaan. Poika muuttaa yhä kauemmas, Englantiin ja naimisiinkin, mutta äiti ei saa kutsua häihin, vain asiakirja- ja rahapyyntöjä.

Äiti osoittaa loputonta ymmärrystä ja poika osaa sitä jo odottaa  tehdessään loputtomasti virheitä ja vääränoloisia ratkaisuja elämässään. Toki äidin kirjeistä paistaa hienoinen moite, mutta on kuin hän varoisi satuttamasta tai liikaa ohjailemasta poikaansa. Hän peittää huoltaan arkiseen jutusteluun kirjeissäänkin ja noudattaa poikansa pyyntöjä nopeasti ja pilkuntarkasti. Siskokin kirjoittaa Michelelle kaipaavia kirjeitä.

Kirjailijan nimi oli tuttu, vaikken ollut yhtään teosta häneltä ennen tätä pienoisromaania lukenut. Hän eli viimevuosisadan puolella, kuoli 75-vuotiaaan syöpään Roomassa 1991. Hänellä oli ura myös näyttelijänä ja tiettävästi hänen teoksiaan ja fasisminvastaista toimintaansa arvostettiin. Suomennoksia on ennen tätä kirjaa kolme.

Kirjan lukaisi ehkä vähän turhankin nopeasti. Aika eleettömästi, mutta paljastavasti se kertoi loputtomasta äidinrakkaudesta ja ymmärryksestä, joka toimii tarkoitustaan vastaan. Äkkinäiset juonenkäänteet tuovat raportoivaan kerrontaan humoristisiakin piirteitä. Nopeasti luettu, nopeasti myös unohdettu. Näin jouduin toteamaan, kun etsin e-kirjastosta matkalukemista ja tartuin tähän kirjaan uudestaan. Luin yli kymmenen sivua ennen kuin muistin lukeneeni jo koko kirjan paperisena. Siitä huolimatta voin suositella - muillekin äideille.

Kustantajan osuva luennehdinta kirjan takakannessa: Ginzburg tutkii keitä ja millaisia me kaikki olemme muiden silmin, muiden kuvaamina ja hajanaisten, katkelmallisten sanomistemme kautta.

Natalie Ginzburg: Rakas Michele.Aula&Co, 2024. Italiankielinen alkuteos Caro Michele, 1995. -  Suom. Elina Melender. -Kansi:Sanna-Reeta Meilahti. 176 sivua

Ann-Marie MacDonald : Linnunteitä

 

Kun tarinoita ei kerrota, me olemme vaarassa eksyä.

Tässä kirjassa kyse on tarinoista: niistä, joita ei kerrota ja niistä, jotka piirtyvät ihmisten elämänkuluksi. Mimin ja Jackin avioliitto on onnellisimmillaan, kun he muuttavat kahden lapsensa, Miken ja Madeleinen kanssa Saksasta Kanadaan. Jack on saanut uuden tukikohdan Centraliassa. Hän on lentäjän koulutuksen saanut upseeri, joka onnettomuuden takia ei ole voinut toimia lentäjänä. Hän suorittaa samalla myös salaista operaatiota entisen kouluttajansa välityksellä. Hänen on autettava tiedemies rautaesiripun takaa USA:aan. 

Vaimo huolehtii kodista ja lapsista, viettää aikaansa muiden upseerinrouvien kanssa. Rakkaus kukoistaa ja Mimi huolehtii itsestään, perheestään ja sosiaalisesta kanssakäymisestä kaikkien 1950-luvun amerikkalaisten oppien mukaan.

Näinä aikoina, kun tyttö viimeisimpien ennusteiden mukaan voi elää satavuotiaaksi, hänellä on oikeastaan vain suunnitelmia vain neljäksikymmeneksi ensimmäiseksi vuodeksi....(Chatelaine, heinäkuu 1962)

Mimin pitää saada ottaa vastuu, muuten hän ei selviydy.

Perhe hitsautuu yhteen tiiviisti juuri jatkuvan muuttamisen takia. Vaikka uudessa asemapaikassa on oltava sosiaalinen ja solmittava uusia kontakteja, käyttäydyttävä kuin kaikki olisi helppoa, on kuitenkin itse vastuussa pärjäämisestään ja jokaisella on vain oma menneisyytensä ja omat vahvuutensa käytettävänään.

Kun muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin vain tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni. Ilman kotipaikkaa ihmisen juuriksi kasvavat ajan halki hiljalleen vyöryvät tapahtumat. Tarinat sulautuvat toisiinsa.

Lapset joutuvat sopeutumaan aina uusiin kouluihin. Madeleinelle se tulee uudessa asemapaikassa vaikeaksi, sillä opettaja käskee muutaman pikkutytön jäämään aina voimisteluharjoituksiin koulun jälkeen, vaikka koulumenestys ei olekaan huono. Vanhemmille harjoituksista ei saa kertoa ja lapset tottelevat opettajaa, keksivät omat pakokeinonsa ja yrittävät elää kavereilta ja  aikuisilta saamansa tiedon varassa

Synkät jälki-istunnot eivät ikimaailmassa saa koskettaa sitä aurinkoista maailmaa, jossa isä oli pieni.

Kuulua johonkin tai olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään - keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt - on jo ajatuksena tukahduttava.

Kirjassa eletään Kuuban kriisin aikoja ja ydinsodan pelko on yhtä vahvasti läsnä lasten ja aikuisten mielissä kuin sodanpelko nykyisinkin. Se pulpahtelee välillä keskusteluissakin esille, kun tulokkaat tutustuvat uusiin naapureihinsa. Heihin kuuluu myös iso ja epäsovinnainen Froelichin perhe. Käy myös ilmi, että perheenpää Henry Froelich on ollut keskitysleirillä.

"Ai sinä pidit Ikesta?" (Eisenhower)

"Hän varoitti liiasta sotateollisuudesta. Me pakotamme venäläiset pysymään mukana. Ihmiset rikastuvat niillä teollisuudenaloilla ja heillä alkaa olla poliittista vaikutusvaltaa."

Verkkaisen ja onnellisen alun jälkeen kirja muuttu jännityskertomukseksi. Tapahtuu murha ja sattuma johdattaa ihmiset sellaisiin asemiin ja asetelmiin, että totuutta on hyvin vaikea kertoa, vaikka se pelastaisi syyttömiä kärsimykseltä. Kirjailija pystyy hyvin asettumaan 9-vuotiaan Madeleinen ajatusmaailmaan ja lukijalle nousee pala kurkkuun, kun hän seuraa tytön pohdintaa siitä, mikä on oikein ja väärin

.Joistakin tarinoista ei saa ikinä tarpeekseen. Tarina on joka kerta sama - mutta itse ei olekaan. Silläkin lailla voi oppia ymmärtämään aikaa.

Tämän kirjan aikaperspektiivi ulottuu 1960-luvun alusta 1970-luvun lopulle. Lukijalle paljastetaanMcCarthyn perheen myöhempiä vaiheita, Madeleinen ammatti ja rakastumisia, Jackin ja Mimin vanhenemista yhdessä. Olin hiukan yllättynyt, ettei kirja loppunut rikosromaanin tavoin kaiken paljastumiseen, mutta näin tarina muistuttaa enemmän elämää, jota sitäkään ei saa pysäytettyä huippukohtaansa vaan muistot peittyvät ja haalenevat, tulee uusia tarinoita ja vanhat unohtuvat. Ja lopullinen paljastuminen tapahtuukin vasta näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Jälkeenpäin, kun hän on kirjan kanssa omassa sängyssä, television lumo tuntuu kaukaiselta verrattuna sivulta alkavaan matkaan. Kun voisikin olla kirjassa. Pääsisi kuviin, luiskahtaisi sivujen väliseen rakoon, asuisi siellä missä silmä sanoihin osuessaan sytyttää hehkuun kokonaisen savun ja vaaran, värien ja tyynen ilon maailman. Sitä matkaa kukaan ei voi keskeyttää vaihtamalla kanavaa. Se on kestävää lumoa.

Olen uppoutunut tähän tarinaan kuin Madeleine lapsena kirjoihinsa. Vaikka poimin tähänkin paljon lainauksia, olisin niitä enemmänkin halunnut muistiin kirjata. Niitä putoili sieltä täältä, vaikka hetkittäin luin kirjaa ahmien ja yöni valvoen. Kirjoittaja-näyttelijä ei ole suureen maailmanmaineeseen kohonnut, vaikka taidot on tunnustettu ja käännöksiäkin tehty. Madeleinen tarina muistuttaa jonkinverran kirjailijan omia elämänvaiheita, mutta autofiktiona tätä ei onneksi ole mainostettu. Minä poimin pidemmille lomareissuilleni kirjastojen poistohyllyistä aarteita kuvitellen, että maltan niistä lukemisen jälkeen luopua. Tämä oli yksi niistä, lomalukeminen, joka vei mennessään ja kohotti lomatunnelmia.

Ann-Marie MacDonald : Linnuntietä. - Tammi, 2003. - Englanninkielinen alkuteos The Way the Crow Flies. - Suom. Kaijamari Sivill. - Tammen keltainen kirjasto; 361. -846 sivua.

Sissi Kuntsi: Klo 17.23

 

En tiedä, mihin kaikkeen sinussa rakastuin. Mutta ensimmäisen kerran elämässäni saatoin levätä kaikkineni toisen vierellä. Sinä kosketit minua jostain syvältä, minne kukaan ennen sinua ei ollut yltänyt.

Kun kirjan kirjoittaja tapaa edellä puhutellun suuren rakkautensa deittisovelluksen kautta, on molemmilla takana jo avioliitto ja menneisyys. Miehen osalta menneisyys on sinetöity perusteellisesti, sillä matkalta saatu hermostoon vaikuttava sairaus aiheuttaa valtavat kivut, joihin lääkityskään ei aina pure. Takana on perhe-elämä ja johtavassa asemassa tehty työura. Edessä on kymmenen vuoden rakkaustarina ennen kuolemaa.

Nainen, joka kirjoittaa salanimellä, on työterveyslääkäri, joka tiettyyn pisteeseen asti pystyy myös ymmärtämään ja auttamaan rakastaan tämän kivuissa. Hän ymmärtää myös miehen halun kuolla pois jatkuvasta kärsimyksestä ja tietää, ettei voi siinä miestään avustaa.

"Toivon, että kuolisit", sanoin.

Räntäsade oli lakannut. Ikkunaverhon välistä pilkotti aamuauringon kirkastama maailma.

"Rakas, tuo on kauneinta mitä olet ikinä sanonut minulle."

Sissi Kuntsi kirjoittaa nimimerkkinsä takaa kauniisti ja koskettavasti. Hän kertoo tarpeeksi, jotta lukija tietää ja tuntee rakkauden todelliseksi ja aistii koko ajan myös kuoleman mahdollisuuden ja läheisyyden. Kirjoittaja yrittää sopeutua miehensä toiveeseen ja samalla olla osallistumatta siihen. Kirjan alusta asti on kuitenkin selvää, mitä on tapahtunut. Kirja kokonaisuudessaan selittää tähän syitä. Samalla se on mielestäni myös puolustus eutanasialle; kuolemisen tapa on niin rankka. Kirjassa annetaan myös sanoja surulle ja ikävälle, jotka naisen on pakko elää läpi miehen ratkaisun kunnioittamisen lisäksi.

"Kuolema tuoksuu muhevalle mullalle, joka ei ole hauta. Se on yhtaikaa hedelmällinen ja kuollut", sinä kuvailit. "Se on pehmeää, juoksevaa hunajaa, kuljen sen läpi, se myötäilee minua. Sitten olenkin itse hunajaa, muotoni muuttuu, ei ole enää reunoja."

En oikein pysty itsellenikään selittämään, miksi kirja lähti mukaani kirjastosta. Olin juuri päättänyt, etten halua enää lukea mitään kuolemasta ja niin vain selailuni syveni lukemiseen. Kaunis kirja, tärkeä kirja. Moni muukin voisi tämän lukea.

Iltaa kohti nousee raju tuuli. Kun aurinko on juuri laskemassa, menen seisomaan rantaveteen. Otan pussista tuhkaa kämmenelleni. Se on vaaleanharmaata, karheaa, seassa on luunsiruja. En ehdi heittää tuhkia, kun tuuli pyyhkäisee ne kädeltäni mereen. Hetken ne kelluvat pinnalla ja sitten hitaasti vajoavat pohjaa kohti.

Kunnes tuuli käy eikä sinua enää ole.

Sissi Kuntsi: Klo 17.23. -Tammi 2024. - Kansi Eevaliina Rusanen, valokuva Karoliina Norontaus.- 187 sivua

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

 Kirkko on brändännyt toivon tehokkaasti, mutta minä en usko korkeampiin voimiin, en kenenkään jakelemiin taivaspaikkoihin. Silti välillä mietin, pystytkö kuulemaan minut, isä.

Tytär on ollut 7-vuotias, kun isä on tehnyt itsemurhan. Perhe, isän lisäksi äiti ja isoveli asuivat vanhalla kansakoululla. Isä on sarjakuvapiirtäjä ja huilisti, joka kärsii esiintymisjännityksestä. Äiti kirjoittaa kirjaa eivätkä perheen tulot riitä talon ostosta tulleen velkataakan maksuun.

Kirjan teksti on osoitettu kuolleelle isälle, jota kirjoittaja puhuttelee, kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan aikuisuudesta käsin, oman perheensä ja työnsä keskeltä. . Hän kantaa mukanaan lapsuuden traumojen lisäksi omia erehdyksiään ja yrittää selvittää, mikä johtuu mistäkin.

Älä mene, ajattelin, mutta en huutanut hänen peräänsä. En ole ikinä huutanut kenenkään perään, isä. En ole ikinä huutanut kenenkään perään, isä. En uskalla näyttää, että tarvitsen muita. Niin säästyn häpeältä, jos huutooni ei vastata. Olen varma, että huutooni ei vastata.

Kuollut isä saa jälkikäteen kannettavakseen syyllisyyttä, jota kertoja ei lapsena ymmärtänyt itseltään poistaa. Kertoja sälyttää taakkaan huolia ja karvaita pettymyksiä, nuoruuden epäonnistuneita seksikokeiluja ja ensimmäisen avioliiton väkivaltaisen narsistin kanssa. 

Huolet yrittävät hiipiä mieleeni, niin kuin aina silloin, kun unohdan pelätä.

Kuitenkin kertoja yrittää ymmärtää selitystä hakiessaan. Hän hahmottaa tarkoin isänsä perhetaustan ja lapsuuden tilanteen. Kerronta on vivahteikasta ja rehellisen oloista, ja kertoja tuntuu koko ajan olevan vereslihalla. Selittelyn makua en kirjasta löydä, vaikka usein autofiktioista sen aistin. Toimittajataustainen kirjoittaja osaa kertoa työntämättä teokseen liikaa, mutta hän taitaa myös yksityiskohtien kuvauksen ja lukija saa elävät maailmat eteensä - ennen ja nytkyajassa.

Olen tutkinut myös Tiina Pystysen, Venla Pystysen äidin, Leskikuningattaren muistelmat(1993) ja tiesin taustat tälle kirjalle. Siitä huolimatta kerronta oli uutta ja jotenkin raikasta, puhdistavaa. Jos se puhdisti lukijan, toivoakseni sama vaikutus ulottui tekijään.

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa. WSOY, 2022. - 234 sivua