Siitä on jo vuosia, kun presidentti Niinistö haastatteli Paul Austeria Akateemisessa kirjakaupassa. Viime kesänä Auster kuoli ja silloin kirjailija tulee enemmän ajankohtaiseksi kuin koskaan. Minäkin päätin lukea niitä hänen kirjojaan, joita en ole tullut aiemmin lukeneeksi. Tämä on yksi niistä, Sattumuksia Brooklynissä.
Entinen henkivakuutusasiamies Nathan on eronnut vaimostaan, sairastaa syöpää ja vaeltaa päivästä toiseen etsimässä parempaa oloa ja elämää. Hän kirjaa päivien sattumuksia ja tapaamisia aikansa kuluksi muistiin Ihmiselämän mielettömyyden kirjaa varten. Kuvioihin tulee mukaan siskonpoika Tom, josta piti tulla kirjallisuuden professori, mutta elämä lipsautti hänet Harryn antikvariaattiin apulaiseksi. Harrylla on oma menneisyys, johon sisältyy vankilatuomiokin. Kun mukaan sekoitetaan vielä edellisten vaimoja, tyttöystäviä, lapsia ja uusia ihastuksia ja rakastumisia, on Austerin keitos valmis.
...Voi luoja, tuumin itsekseni, millaisia sekopäitä me olemme. Miten kirjava joukko sekopäitä ja rimpuilijoita. Miten tyrmääviä esimerkkejä ihmisen vajavaisuudesta. Isä ja tytär, joka ei halua olla enää missään tekemisessä hänen kanssaan. Veli joka ei ole nähnyt saati kuullut sisarestaan kolmeen vuoteen. Ja pikkutyttö, joka on karannut kotoaan, eikä suostu puhumaan.
Austerin keitos on nautittava: käänteet seuraavat toisiaan ja henkilöiden mielenliikkeet kieputtavat kirjan asetelmat uuteen uskoon tämän tästä, aivan kuten Nathanin eläkepäivinään kirjoittama kirja lupaa.
Kirjoittamiseen eivät päde säännöt, Tom sanoi. Katsopa tarkemmin runoilijoiden ja kirjailijoiden elämänkulkuja, niin näet edessäsi silkan kaaoksen, loputtomien poikkeuksien sekasotkun. Koska kirjoittaminen on tavallaan sairaus, hän jatkoi, ikään kuin tulehdustauti tai flunssa, se saattaa iskeä kehen tahansa ja milloin tahansa. Nuoriin ja vanhoihin, vahvoihin ja heikkoihin, juoppoihin ja raittiisiin, tervejärkisiin ja hulluihin.
Auster osaa kirjoittaa ja tarina pysyy hyvin kasassa hurjista juonenkäänteistä huolimatta. Lukijalla on hauskaakin välillä ja sitten tunnelma taas kääntyy surun ja huolen puolelle. Auster suhtautuu henkilöihinsä myötätuntoisesti ja kirjasta huokuu ymmärrys ja rakkaus. Tekisi mieli nimetä tämä selviämistarinaksi, mutta sana on liian yksiselitteinen ja kulunut. Hyvä olo oli kirjaa lukiessa ja vielä sittenkin kun se loppui.
Kirjassa on vahvasti läsnä kirjallisuus, Tomin opintojen ja Harryn ammatin kautta. Ainakin tästä lukijasta tuntuu hyvältä lukea ylistystä tarinoiden voimasta ja sanojen merkityksestä. Yksi liikuttava tarina kerrotaan Kafkan viime päiviltä, kun hän lohduttaa päivittäin tytölle lukemillaan kirjeillä nukkensa kadottanutta, tuntematonta tyttöä - hyvällä lopuutuloksella:
"Siinä vaiheessa tyttö ei tietenkään enää ikävöi nukkea. Kafka on antanut tilalle jotain muuta, ja kun nuo kolme viikkoa päättyvät, kirjeet ovat hälventäneet tytön onnettomuuden. Hänellä on tarina, ja kun ihmisellä on onni elää tarinassa, mielikuvitusmaailmassa, tämän maailman tuskat katoavat. Sillä niin kauan kuin tarina jatkuu, todellisuutta ei ole."
Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa. Gummerus, 2008. 3.painos. Alkuteos: The Brooklyn Follies, 2005. Suom. Erkki Jukarainen. - Keltainen kirjasto, 389, 363 sivua