Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta

Henna Helmi Heinonen

Pala omaa taivasta
Tammi 2018
548 sivua

En mitenkään suostu käsittämään, etten ole bongannut yhtään arviota tästä kirjasta valtakunnallisessa mediassa. Olisi tämä kirja toki sellaisen huomion ansainnut. Pidin kirjasta ja elin sen henkilöiden, kolmen erilaisen naisen kanssa lukemisen aikana niin, että välillä heidän murheensa ja huolensa sekoittuivat omiini. Naisten romaani tämä on ja kertoo naisista, jotka ovat vahvoja tai löytävät vahvuutensa, kukin omalla tavallaan.

Minulle läheisimmäksi ja vahvimmaksi naiseksi nousee Ansku, lähihoitaja, joka ainaisessa rahapulassa elää Isossakyrössä. Hän haaveilee häistä Harrin kanssa, vaikka mies on vähän juoppo, saamaton ja mustasukkainen. Hän vihaa juoppoa ja väkivaltaista isäänsä ja anoppiaan ja haaveilee lähtemisestä - pois.

Mihin se on itse syyllinen? Mikä sille on tullut annettuna, kiveen hakattuna, jota se ei voinut muuttaa? Jos Ansku on menneisyytensä uhri, kaiken kokemansa kasvattama, ehkä sitä on isseekin. s.516

Samassa Helka kääntyy häneen niin liki että hän erottaa sen ihohuokoset.
"Moon sanonu Harrille, että ryhtyy tilalliseksi", se tiuskaisee niin kuin ennustaisi tulevaa. "Jaakko tarttoo apua ja son Harrille passeli homma."
Anskun silmiä alkaa kirvellä. Äkkiä hän näkee sen kaiken. Elinikä tässä talossa. On kuolemanhiljaista niin kuin kaikissa taloissa täälläpäin. Vanhan talon nurkat narisevat kevättuulessa ja toisesta huoneesta kuuluu vaimeaa lapsen kuorsausta, lapsenlapsi varmaan, lapsenlapsenlapsi ehkä. Hän harmaapäisenä ja polvet sonnankannosta tohjona, säästäen ruokarahasta salaa uuteen työhaalariin. Elinikä tässä kunnassa, sikalaan sidottuna, eläviin olentoihin, jotka eivät tunne sairaspäiviä tai -lomia. Joskus harvoin lomittaja, joka päivä varhain ylös ja myöhään vielä sikalalle. Elämä yhden tien varressa, työ, koti ja turmio. s.37

Turpa kiinni, Harri mutisee, antaa sanojen kirskua hampaitten välissä kuin pikkukivet. "Menen kun jaksan."
Ansku inhoaa näitä hetkiä, kun tuntuu kuin olisi vankina. Jos vielä sanoo, se suuttuu. Jos menee vaan pois ja antaa olla, se ei ehkä mene ollenkaan (töihin) ja hänen vikansa se on kuitenkin. Hän on vankina kahdessa vankilassa, jotka ovat jotenkin toistensa sisällä. Kun yhdestä pääsee ulos, toinen tulee vastaan, eikä taistelu kannata. s.69

Anskun oma tila käy ahtaaksi monenlaisten ulkoapäin tulevian paineiden keskellä. Ei hän voi jättää Pohjanmaata, koska äiti tarvitsee häntä. Eikä hän voi jättää työtäänkään, koska on avioliiton myötä sidottu sikalan velkoihin - ja äiti jäisi yksin.

Ja se on se oikea syy, miksei hän voi ikinä lopettaa tätä työtä, vaikka Harri haluaisi. Jos hän alkaa tilalliseksi, kuka äiteestä huolehtii? Käy siellä kotipalvelu, niin kuin hän nyt, joku toinen ihminen hänen vaatteissaan, hänen puhelimensa kaulassaan. Antavat lääkkeet, vievät vessaan, katsovat makuuhaavat ja kysyvät, mikä päivä tänään on. Jos sen tietää, se  riittää niille niin kuin hänelle muiden luona. Kukaan ei sitä peittele eikä varmista, että se saa nähdä Kauniit ja rohkeat. Ei ehdi. Ei ehdi, kun on taas kolme uutta kotiutettu ja lounasaika pukkaa päälle, että yliajalla mennään jo tässä kohteessa. Kaatumishälytys kun paukkaa vielä päälle jostain osoitteesta, niin jää äitee käymättä kokonaan, eikä se näe koko päivänä ketään.s.127

Joanna on kauppatieteen maisteri ja kotiäiti, joka pitää säntillisesti huolta kodistaan, kunnostaan lapsistaan , teini-ikäisestä Stellasta ja nuoremmasta Aleksista sekä miehestään Petristä, vaikka tietää tämän olevan uskoton. Hänelle tärkeintä on se, että kaikki näyttää hyvälle.

Hän teki kaiken niin kuin Stella ennusti. Miksi ei olisi tehnyt? Hän pitää rutiineista. Ne ovat järkeviä....Joanna voi luottaa siihen, että naapurit hoitavat pihansa autotiensä ja muistavat liputtaa oikeina päivinä. s.114

Tuo usko joka Petrillä on omaan ylivertaisuuteensa, sai joskus hänessä heräämään palon Petriin. Halu olla aina toista parempi, usko omaan mieheyteen, veti häntä puoleensa. Petri ei vain halunnut voittaa vaan hän voitti. Se teki hänestä jonkinlaisen miehen perikuvan, jossa kaikki oli kohdallaan ja Joanna ajatteli, että Petrin kanssa hän tietää mitä saa. Hän osaa ennakoida Petrin, koska Petri on miehen arkkityyppi, vastaa kaikkia ihanteita ja kaikkia velvoitteita niin hyvässä kuin pahassa. s.152

Lapset näkevät äidin, joka tietää, missä ovat kaonneet tavarat, ja vastaa haukkuihin, jos murot ovat lopussa. Petri näkee vaimon, joka on seissyt hänen vierellään niin pitkään, että on siihen jähmettynyt.
Joanna itse näkee naisen, joka kestää kaiken. s. 208

Pitkään Joanna uskoo valintansa kestävyyteen. Hän jopa viestittelee puhumattomalle teini-ikäiselle tyttärelleen huoneen sulkeutuneen oven läpi puhelimella, kun yhteys ei muuten toimi. Hän ei halua muuttua ennekuin on pakko, kun taas Ansku on ahdingonkin keskellä itsenäinen toimija.

Kun Joanna ei keksi enää muuta tekemistä, hän ottaa kaapista vehnäjauhoja ja vääntää uunin päälle. Jos aamulla tuoksuu tuoreilta sämpylöiltä, kaikilla on varmasti parempi mieli. s.227

Pääkaupunkiseudulla asuu myös Laura, joka etsii omaa onneaan rahasta. Hänen maailmaansa kuuluvat pitkät työpäivät ja rakastelut ilman rakkautta, veli tekemässä uraa jossain kaukana ja äiti maailmanympärysmatkalla. Isää hän ei tunnekaan, sillä tämä on poistunut kuvioista jo vuosia sitten. Ihan vaivihkaa ja suhteellisen myöhään käy ilmi, että isä on kotoisin Afrikasta. Tämä oli mielestäni hiukan epämääräistä, varsinkin kun samalla vihjataan rasisimiin, jota Laura on kohdannut. Se olisi voinut olla määräävämpi tekijä - tai sitten jäädä kokonaan pois. Laura punnitsee omia arvojaan lähdettyään Pohjanmaalle Anskun häihin. Hän on jo myynyt start up-yrityksensä ja saanut siitä niin paljon rahaa, että pystyy elämään riippumatonta elämää. Häissä Laura tapaa Jaakon, sikalan toisen osakkaan ja lempeän maalaismiehen.

Laura naurahtaa ääneen verratessaan uutta kotiaan Isoonkyröön, kerrostalossa on ehkä enemmän elämää kuin koko pienessä kunnassa. Helsingistä Isokyrö on sadasosa. Ei ole taloja tehty graniitista vaan puusta, ja silti siellä mennyt kestää paremmin kuin Helsingissä. Isossakyrössä ei ole raitiovaunuja tai edes bussiverkostoa, ei kontakteja, palaveritiloja tai hubeja, vaan siellä viljellään maata ja peruspalveluja, jalostetaan maan hedelmistä ruokaa ja juomaa suurempiin tarpeisiin, ja silti siellä eletään. Eletään hyvin, paremmin kuin Laura osaa.

Ajatus Suomen ääripäistä on väsyttävä, kuin aivopähkinä, jonka ratkaisemista Laura lykkää taas kerran tulevaisuuteen. Jäädäkö vai lähteä? Kummasta lähteä, kumpaan jäädä? s.355

"Jos ei ilmastointi pelaa, elikot kuoloo metaanikaasuihin. Samas menee rahatkin. Mutta johan se taas tästä. Pankki ottaa omansa, jos ei muuten ratkea."
Lauraa pyyhkäisee jokin kylmä. Paljonko hän lupasikaan sijoittaa Lassin uuteen liidiin? "Sanoitko sä, että ne kuolee?"
Jaakko ei ole kuulevinaan. "Et oo ehtiny kertoo siitä matkasta kunnolla. Millaasta oli?"
Laura aukoo suutaan, muttei saa sanoja ulos. Äkkiä hän tajuaa sen, minkä on tiennyt koko ajan. Tilillä se miljoona ei tunnu miltään, vaan pelkästään sen tavoittelulla on merkitystä: taistelulla, yrittämisellä, hetkillä joina melkein saavuttaa haluamansa, ensin näkee sen ja sitten koskettaa, lopulta saa omakseen. Ylämäillä on merkitystä ja viimeisillä askelilla huipulle. Huipun jälkeen, kun tavoite on sylissä tai laukun pohjalla, on vain alamäkeä.
Sitä Laura ei halua, ei alamäkeä vaan nousua. s. 390

Laura ihmettelee, miten Jaakko voisi jaksaa ottaa vastaan juopuneen miehen painon, mutta samalla hän näkee Jaakosta, että tämä kyllä jaksaisi. Se, hän tajuaa, on myös yhteistä Jaakolle ja Anskulle. He eivät kanna minkä jaksavat, vaan sen minkä täytyy. s.393

Poimin helmiä kirjasta ja niitä tuli aika paljon, kuten edellä näkyy. No, ehkä tässä ja myös kirjassa olisi ollut varaa tiivistää. Toisaalta oli kuitenkin antoisaa viettää aikaa kirjan kanssa pitempään, useampia öitä ja iltapuhteita.  Henkilöt oli erotettu toisistaan myös kielen avulla. Ansku puhui ja Anskulle puhuttiin pohjalaista murretta, kuitenkin vain sen verran, että murretta taitamatonkin pysyi mukana. Kyseessä ei ole tietyn seudun murre, vaan yleisempi pohjalaispuhe. Lauran kieli on kahviloista ja tietokonemaailmasta, Joanna yrittää välillä saada viestiä perille ruotsiksi. Kirjailija on kertonut, että kustantaja vaati mukaan kolmannen päähenkilön. Luulen, että Joanna on tämä viimeksi luotu hahmo. Ansku on hahmoista vaikuttavin ja vahvin, taatusti ollut mukana alusta asti. Aika tasapaksusti kerronta etenee, kun kullekin naiselle annetaan vuorotellen oma luku. Tämä käytäntö menee onneksi loppupuolella rikki eikä jälkikäteen jää liian kaavamaista mielikuvaa.

Olkoonkin naisten kirja, olkoonkin - taas kerran - kirja vahvoista ja vahvuutensa löytävistä naisista. Kyllä tämä kirja ansaitsee lukijoita Pohjanmaan ulkopuoleltakin.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018
304 sivua

Jos näen kirjasta hyviä arvosteluja tai paljon kuulen sitä kehuttavan, luen sitä hyvin kriittisesti valmiina löytämään virheitä tai ainakin jotain, josta en pidä. Näissä tunnelmissa aloitin tätäkin kirjaa. Kolmenkymmenen sivun jälkeen oli pakko antaa periksi ja antautua hersyvän tekstin vietäväksi. Ja se vei - ihan loppuun asti.

Nuori nainen asuu ja elää yksin Kalliossa Helsingissä, mutta on vahvasti kiinni niin vanhempiensa rahapussissa kuin halussa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Pitäisi myös saada töitä, jotta voisi katkaista napanuoran ja tulla joksikin. Kun poikaystävä katkaisee seurustelun, tuntuu sipsipussi ainoalta lohdulta.

"Minä voin saattaa sinut Kamppiin", sanoin - minähän en kantanut minkäänlaista kaunaa, minä olin hyvä tyttöystävä vielä silloinkin, kun olin entinen. s.91

Tilanne pahenee yrittämisestä huolimatta ja nainen hakeutuu äitinsä maksamaan terapiaan, vaikka sen hyödyllisyys ei heti vakuuta. Vastauksena terapeutin kysymykseen, miten on viikko mennyt, itkee nainen menetettyä rakkauttaan.

Sitten aloin puhua entisestä poikaystävästäni, jälleen kerran. En sanonut mitään uutta, mikä teki minut aiempaa vihaisemmaksi. En ollut aloittanut terapiaa eron takia mutta nykyään en enää muusta puhunutkaan. Milloin minä ehtisin käsitellä lapsuuden traumani? Vajaa tunti oli ohi hujauksessa, enkä ollut tullut sen aikana yhtään onnellisemmaksi. ss.94-95

Tilaisuuksia  tulee ja menee ja uusia miehiäkin tulee, mutta mikään ei tunnu asettuvan kohdilleen.

Norjalaismies, jota suutelin Lost&Found-ravintolassa vuonna 2004, ilmoittaa yrityksensä listautuneen pörssiin. Meinasin joskus mennä käymään hänen luonaan Oslossa (hän kutsui) mutten sitten mennytkään, koska googlatessani hänet minulle selvisi, ettei mies todellisuudessa näyttänyt yhtään siltä, miltä hän näytti yökerhossa puoli neljältä . ss.255-256

Päähenkilö käyttää sujuvasti nettipalveluita, WhatsAppia, Tinderiä ym ja syö ruokia, joita ikääntynyt lihapullansyöjä ei tunne. Sipsien dippikastikkeen pitää olla tietyn merkkistä ja kahvilan kakun sopivan kosteaa. Teksti vilisee paikannimiä ja tuotemerkkejä, jotka lupaavat onnea, mutta eivät sitä takaa. Savonlahti ilkamoi häpeämättömästi päähenkilönsä yrityksillä näyttää uskottavalta, tehokkaalta ja kauniilta - aikuiselta. Vauhdikas ja sujuva kielenkäyttö minut vakuutti ja valloitti. Aikuistuminen voi olla vaikeaa, mutta siitä voi kertoa hauskasti - vaikeuksia vähättelemättä.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi
Joenjoen laulu
Gummerus 2013
305 sivua (+ 1 sivu lähdeluetteloa)

Tällainen upea kirja on mennyt minulta huomaamatta ohi! Tällaiset osaavat ja koukuttavat kirjailijan työt ovat jääneet minulta lukematta! Onneksi tähän asiaan tuli parannus livelukupiirin kautta. Varmasti luen muitakin jo vuonna 1988 kirjailijan uran aloittaneen osaajan teoksia jatkossa. Onhan vuonna 1966 syntynyt  kirjailija jo moneen kertaan tunnustettu mm. Finlandia-ehdokkuudella ja ansioitunut laajalla tuotannolla, johon kuuluu romaaneja, käsikirjoituksia ja lastenkirjoja

Joenjoen laulu on ensimmäinen osa Inariin sijoittuvasta trilogiasta. Se sisältää kolme pitkää kertomusta eri aikakausilta samalta paikalta. Erityisesti pidin ensimmäisestä, 1500 luvulle sijoittuvasta ja nykyaikaan ajoittuvasta kertomuksesta. Siinä välillä paneudutaan Lars Levi Laestadiuksen elämään. Tuokin kertomus puoltaa paikkaansa  kokonaisuudessa, sillä Laestadius toimi saamelaisten keskuudessa kansankieltä puhuvana pappina, joka yritti kitkeä kansasta viinanhimoa ja pakanauskoa.

Ensimmäinen kertomus on rakkaustarina, jossa saamelaisten uskomukset ja jumalat ovat voimakkaasti läsnä. Nuori saamelaistyttö, kylän päällikön tytär löytää haavoittuneen Pirkkalaisen, hoitaa tämän terveeksi, rakastuu ja tulee naiseksi ja raskaaksi. Tytön on valittava kylänsä ja kotinsa ja rakkautensa välillä.

Viimeinen kertomus Kertoo Sami Sakari Uddaksesta, työttömästä taparikollisesta, joka jättää etelän ahdistelijat ja lainvartijat ja palaa kotiseudulleen tuon samaisen Joenjoen puhtaitten vesien äärelle. Erityisesti tässä kertomuksessa Lapin luonto ja sen vaikutus ihmiseen kuvataan upeasti. Palautuupa päihteiden käyttäjä lähes kohtuukäyttäjäksi, selättää pelkonsa ja löytää rakkauden aiempien pettymysten tilalle.

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea ja tämän perusteella muutkin Alasalmen kirjat ansaitsevat lukemisen.

Ehkä elämä oli tässä ja nyt, eikä joskus jossain muualla. Ehkä voisin alkaa luottaa siihen, että huominenkin tulee. Tosin en enää tiennyt, oliko päivä tämä vai jo seuraava, sillä menetin mökissä ajantajuni. Ulkona oli koko ajan hämärää, mitä nyt päivällä näkyi huikeansinistä maata silmänkantamattomiin. Eikä missään näkynyt mitään ihmisen tekemää. Yöllä lumi ja tähdet valaisivat, eikä ulkona ollut niin mustaa kuin marraskuussa Etelä-Suomessa. Siellä musta nieli ihmisen. Ainakin minut se oli niellyt. ss.260-261.

Mihail Siskin: Kaunokirjoituksia

Mihail Siskin
Kaunokirjoituksia
WSOY 2016
Venäjän kielestä suomentanut Vappu Orlov
295 sivua

Yhdeksän kristallinkirkasta novellia, mainostaa kustantaja kirjan takakannessa. "Siskin on fantastisen, taianomaisen lahjakas" kuuluu etukanteen lainattu Julie Hershin ylistys Music&Literature -julkaisusta.

Minä uskoin ylistykset, vaikka eniten minua taisi houkuttaa kirjan nimi: rakastan kaunokirjoitusta, jota kohta ei kukaan enää Suomessa osaa.

Siskin (jonka nimessä olevia ässän hattuja en näppikseltä oikeinpäin löydä) on syntynyt 1961 Moskovassa, mutta asuu nyt Zürichissä, Sveitsissä, jonne hänet on vienyt avioituminen sveitsiläisen kääntäjänsä kanssa. Kirjallinen läpimurto oli teos Neidonhius, suomeksi ilmestynyt 2015, Siskin kirjoittaa venäjäksi ja häntä luetaan sekä Venäjällä että Euroopassa. Häntä pidetään Venäjän merkittävimpänä elävänä kirjailijana.Tämä kirja määrittelee monessa kirjoituksessa suhdetta kieleen, mikä on epäilemättä noussut merkittäväksi asiaksi vieraalla kielialueella.

Kaikkein absurdeimmasta ja harmsilaisimmasta tekstistä tulee tahtomattakin megafoni, josta voi kuulla eukkojen höpinän ennen kuin he läsähtävät katuun.
Se on vaaraton tauti, ja sen kanssa voi elää aina kuolemaan saakka. Sen syyt ovat toisaalta geneettisessä taipumuksessa, toisaalta syntymätraumassa.
Ei tarvitse kuin silmäillä kotimaani kynäilyn maineikkaan taipaleen vaiheita. Ensin oli epoletteja ja kaluunoja ja oodeja valtaistuimelle nousun johdosta. Rehkittyään yleisesti ottaen varsin lyhyen aikaa venäläinen sanataide vetäytyi eläkkeelle. Ja luettuaan vapaa-aikanaan tarpeekseen, niin että silmät aukenivat, se paisui oman tärkeytensä tunnosta ja kietoutui Gogolin päällystakkiin niin kuin toogaan. s.40

tai:
Venäläisellä sanataiteella on umpioitu arominsa, omat vain venäläisen kirjallisuuden substanssille ominaiset ainesosat. On mahdollista kääntää kertomus Leopold Bloomin ensimmäisestä ja viimeisestä  päivästä venäjän kielelle, mutta kotimaisen sanataiteen koostumus hylkii Joycen tekstiä. Sanojen veri juoksettuu."Venäläinen Odysseus" on mahdollinen vain jos sillä on "pikku ihmisen sielu", kuten Leskovin Vasurilla.
Zürichin yliopiston slaavilaisen seminaarin opiskelijat lukevat Daniil Harmsia (sanakirjan kanssa ja ihastuksen vallassa), mutta se ei ole oikea Harms. Sveitsiläinen Harms kertoo jostain aivan muusta. Meidän Harmsimme on identtinen kaksonen Andrei Platonovin kanssa. Alppien tuulet hajottavat heidän sanansa, mutta venäläisessä substanssissa ne soivat puhtaina ja kirkkaina. s. 39

tai:
Kirjallinen perintö on elävä olento. Kasvi.
Mahla kulkee runkoa pitkin oksiin. 1800-luku on venäläisen kirjallisuuden runko. Sittemmin se haarautui. Jokainen uusi kirjailijapolvi on puun lehdet, jotka syksyn tullen putoavat. Mutta jotkut versot jatkavat oksaa. Ja toisin kuin ikkunasta näkyvät lehdet, kirjailijat voivat itse valita oksansa. On tärkeää löytää se keskusoksa, joka kurkottaa ylöspäin ja jonka myötä puu kasvaa kohti taivasta.
Tsehov. Bunin. Nabokov. Sasa Sokolov.
Haluan omissa teksteissäni yhdistää länsimaisen kirjallisuuden, sen tekniset saavutukset sanataiteen alalla, venäläisen kynänkäytön inhimillisyyteen. Joyce ei rakasta päähenkilöitään, mutta venäläiset kirjailijat rakastavat. Gogolin Päällystakin Akaki Akakijevits on venäläinen päähenkilö. Häntä ei kylläkään ole mitään syytä rakastaa. s.275

Minulle ainoa keino herättää sanat eloon on kirjoittaa väärin. Minä nuuhkin tarkoin jokaista lausetta, ja jos se haiskahtaa oikeakielisyysoppaalta, pyyhin sen yli. Jos sanoo jotain oikein, silloin ei sano mitään. Koska Baabelin tornista lähtien kieli on ollut ymmärtämisen este.. Ne "oikeat", henkensä heittäneet sanat voivat merkitä mitä vain mutta eivät sitä, mitä sinä haluat sanoa, ja ne herättävät inhoa, niin kuin toisen pinttynyt hammasharja tai yleinen nainen.s.277

Nämä kieltä ja kirjallisuutta pohtivat novellit ovat mielestäni ennemminkin esseitä, vaikkakin osuvine vertauksineen hyvin helposti luettavia ja mielenkiintoisia. Ne olivat minulle kirjan parasta antia.

Toinen vahva teema on synnyinmaan ja erityisesti neuvostojärjestelmän kritiikki. Käy ilmi, että kirjoittajan äiti on ollut koulun rehtori, järjestelmälle uskollinen, mutta järjestelmältä sittemmin potkut saanut. Äitinsä nuoruuden päiväkirjaa kirjoittaja arvioi näin:

Sivuilta läikähtelee harkitsematon nuori varmuus, että elämä antaa enemmän kuin pyydätkään.
Ei mitään jälkiä siitä pelosta, joka kahlitsi maata. Ikäänkuin ilmiantoja, leirejä ja pidätyksiä, jonoja, kurjuutta ei olisi ollutkaan. s. 26

Kirjoittaja joutuu pois äitinsä johtamasta koulusta, koska äiti ei halua pojalleen erityisasemaa. Toinen koulu on pettymys pasifistiksi tunnustautuneelle.

Täällä sotilaskouluttajan tunnilla vallitsi järjestys, niin kuin Punaisella torilla paraatin aikana, kaikki jopa istuivat selkä suorana ja menivät taululle juhlavin askelin, nilkkaa ojentaen. Kalasnikoveja purettiin ja koottiin side silmillä, sekunttikellon rivakkaan tahtiin. Nuoret miehet, tytöistä nyt puhumattakaan, silmäilivät majuriaan rakastunein katsein. Ja ylipäänsä tuota luokkaa, joka biologian tunnilla oli riehunut ja tärvellyt raskaana olevan biologian opettajan tunnin, oli sotilasvalmennuksen tunnilla vaikea tuntea entisekseen. s.93

Novellissa Nabokovin musteläikkä tekijä/kokija kertoo uusrikkaan venäläisen, entisen opiskelutoverinsa oppaana toimimisesta Sveitsissä. Toinen on rikas, mutta arvostelee sveitsiläisten toimia ja tekoja. Oppaana toimiva "minä" tarvitsee kipeästi rahat, jotka rikas Kovaljov on valmis tuhlaamaan.

Halusin vielä puhua Kovaljovista, siitä, mistä hän oli sen kaiken saanut. Tulee tä'ne säkillinen rahaa mukanaan. Ja siitä varisee minullekin jotain. Minä saan rehellisellä lakeijan työllä hänen löyhkäävää rahaansa. Ja se minun pitää tehdä arvokkaasti! s. 170

Vaan sitten tuli novelli, joka on mielestäni kaukana kristallinkirkkaudesta: Sokea soittoniekka. Novellissa on kyse rakkaudesta, kertoja vaihtuu tämän tästä ja mukana on minulle käsittämättömiä sivujuonteita. En pysynyt mukana ollenkaan.

Lopussa on suomentajan selventävä puheenvuoro Siskinin tarinat. Minusta on loistava ratkaisu, että tämä on vasta lopussa eli lukija saa ensin muodostaa oman käsityksensä novelleista ja tekstiin paneutunut suomentaja sanoo sanansa vasta sitten. Vappu Orlovin sanat ovat kyllä paikallaan ja selvensivät ainakin minulle kirjailijan päämääriä ja etenkin tuon kirkastumattoman novellin sisältöä.

Lopuksi novellista Häly tyyntyy filosofinen pohdinta:

Minähän näet tiesin kaiken paitsi aikaa. Ja sitä en voinutkaan tietää. Sitä ei kerta kaikkiaan vielä ollut. Oli vain tulevaisuus sekä ei niin kovin todellinen nykyisyys, joka muistutti pitkäksi venähtänyttä esipuhetta.
Aika on sitä kun katsoo peiliin ja ihmettelee: Mistä tulivat nuo vieraat harmaat hiukset? Mistä tuo vieras ryppyinen nahka?
Ja aina vain jatkuvat ne kolme päivää ennen ylösnousemusta. Eikä Emmauksesta ole tietoakaan. s.91

Pitäisikö minun tutustua paremmin venäläiseen nykykirjallisuuteen tai Siskiniin? Vai saanko palata Gogoliin?

Lundberg Sofia: Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg
Punainen osoitekirja
Alkuteos:Den röda adressboken
Suom. Tuula Kojo
Otava 2018
317 sivua

Doris Alm on 96-vuotias sitkeä nainen, joka haluaa elää itsenäistä elämää loppuun asti. Hänen ainoa omaisensa on New Yorkissa perheensä kanssa asuva sisaren tyttärentytär Jenny, johon hän pitää yhteyttä Skypen välityksellä kerran viikossa.Doriksella riittää muisteltavaa  ja pöydällä makaava punainen osoitekirja palauttaa mieleen elämän varrelta ihmisiä, vaikka useimmat nimet onkin jo yliviivattu ja perässä lukee : kuollut. Köyhästä perheestä lähtöisin oleva Doris joutuu jo 13-vuotiaana piiaksi Tukholmaan, sitten mannekiiniksi Pariisiin. Toista maailmansotaa hän pakenee siskonsa kanssa Amerikaan, josta palaa rakastettunsa perässä Eurooppaan ja  haaksirikon koettuaan Englannin kautta takaisin Tukholmaan. Matkan varrella tyttö oppii selviytymään, mutta saa myös niin monta kolhua, ettei elämää voi helpoksi kutsua. Eikä ole yksin kuoleminenkaan helppoa.

Kirjoittaja on 1974 syntynyt ruotsalainen toimittaja, jonka esikoisromaani on myynyt hyvin  Ruotsissa. Kirja on valloittamassa nyt lukijoita muualtakin, kertoo kustantaja.

Minua ärsytti kirjan kannen mainoslause Vuoden koskettavin. Luin myös kommentteja itkettävyydestä ja terästäydyin olemaan kriittinen. Löysin kritiikilleni paikkaa, koska tapahtumavyöry oli niin huikea, ettei syventymiseen jäänyt juuri tilaa. Kerronta oli vetävää, mutta ehkä  Doriksen  vaiheet rupesivat tuntumaan liian hurjilta ja mahdottomilta. Hyvinkin traumaattisista kokemuksista toivutaan noin vain ja aloitetaan taas uutta vaihetta elämässä. Kyllä minullekin tuli tippa silmään sivulla 168, kun ruotsalaissisarukset ovat omaa kieltään puhuen saaneet suruunsa uponneen, Amerikan siirtolaisen elpymään. Ja lopussa, tietysti. Itkeminen tekee välillä hyvää, tottakai.

Oli kirjalla ansionsakin. Erityisesti vanhan ihmisen näkökulma häntä hoitaviin kotiavustajiin ja sairaanhoitohenkilökuntaan kävisi mielestäni puheenvuoroksi sosiaalipalveluja suunniteltaessa. Kirja oli taitavasti ja ammattimaisesti kirjoitettu, hienosti rakennettu. Vaan oliko siinä jotakin liian laskelmoitua, liikaa dramatiikkaa ja tunteiden tökkimistä?

Tätä voi suositella syysiltojen rentouttaviin tuokioihin helppolukuisuuden ja tunteisiin vetoavan sisällön vuoksi

Starnone Domenico: Solmut

Domenicuo Starnone

Solmut
WSOY 2018
Italiankielinen alkuteos Lacci
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Päällys Matti Ruokonen
191 sivua

Ensin ajattelin, että kirja on pelkkä avioliittodraama. Etten jaksaisi lukea alun petetyn aviovaimon purkauksia yhtään enempää. Onneksi sain suosituksen jatkaa. Nimittäin oikeasti ja varsinaisesti kirja alkaa vasta aviovaimon purkauksen jälkeen, kun pettäjäpuoliso saa puheenvuoron liki 30 vuotta myöhemmin. Vielä kolmaskin, yllätyksellinen, näkökulma draamaan tulee. Kirja tuli lähelle, kirjan henkilöt tulivat lähelle puutteineen ja vahvuuksineen.

Asetelma on klassinen. Mies muuttaa nuoremman naisen luo Roomaan ja jättää vaimonsa ja 8-12- vuotiaat lapsensa, tytön ja pojan Napoliin. Vaimo on hoitanut lapsia, kotia ja taannut miehensä hyvinvoinnin. Nyt hän jää taloudellisesti heikkoon asemaan, eikä lasten kasvatus isän äkillisen katoamisen jälkeen ole helppoa.

On olemassa etäisyys, jota ei mitata kilometreissä, ei ehkä edes valovuosissa: se on muutosten mukanaan tuoma etäisyys. Loitonnuin vaimostani ja lapsistani ja seurasin intohimojani: uutta naista, jota rakastin, ja uusia innostavia töitä, joita pukkasi näennäisen tasaiseen tahtiin ja jotka toivat minulle toinen toisensa perään pientä henkilökohtaista menestystä. Lidia piti minusta, kaikki pitivät minusta. Ja sillä välin tihenevä sumu peitti alleen menneisyyden, jossa olin tuntenut itseni kömpelöksi ja saamattomaksi. s.106

Millaiset jäljet välirikko jättää tilanteen eri osapuoliin, siitä kirja kertoo. Kirjailija on kirjoittanut tätä kirjaa ennen jo tusinan kirjoja ja häntä pidetään yhtenä Italian nykykirjallisuuden tunnetuimpanan nimenä. Hän siis osaa asiansa. Pitääkö vielä tämäkin mainita: puoliso on kääntäjä Anita Raja, jonka taas epäillään olevan Elena Ferrante - salanimen takana..

Heistä kahdesta vain äiti oli keskittynyt raha-asioihin. Hän on laittanut sivuun rahaa, kartuttanut säästöjä, heistä kahdesta hän halusi ostaaa tämän asunnon. Hän on aina painottanut meille joka ikisen kolikon tärkeyttä, hänen rakkautensa meihin lapsiin sai rahan muoon. Eikä hän koskaan haalinut rahaa itselleen saati isälle, vaan taatakseen meille kahdelle mukavan nykyisyyden ja turvallisen tulevaisuuden. s.171

En tiedä,voiko sanoa, että välirikosta selvitään, vaikka lapset kasvavat aikuiseksi ja alkavat elää omaa elämäänsä. Kolhuja ainakin jää. Nimi viittaa tietysti avioliiton solmuihin, mutta sillä on konkreettinen lähtökohta isän ja pojan samanlaisessa tavassa solmia kengännauhat. Näihin solmuihin kannattaa paneutua.

Lönnroth Heleena: Matka halki satumaan

Heleena Lönnroth
Matka halki satumaan - Miten minusta tuli dekkarikirjailija
di Porri 2018
232 sivua
Kannen kuva Seppälän Valokuvaamo
Takakannen kuva Kuvasto 2018

En ehkä olisi tarttunut kirjaan, jollen olisi muutamia kertoja tavannut kirjoittajaa ja jutellut hänen kanssaan. Ammatti ja osin koulutuskin on sama - paitsi että Heleena Lönnroth on tehnyt paljon muutakin kuin kirjastonhoitajan hommia. Toki hän on niissäkin ollut, kirjastotoimenjohtajana monessa vastuullisessa paikassa, kuten Seinäjoella, Pyhtäällä ja Kotkassa, mutta myös kansalaisopiston rehtorina, koulutussuunnittelijana ym. ym. Hän mainitsee muuttajan geenistä, joka vaatii uusia kokemuksia ja ympäristöjä. Hieno oivallus! Miten paljon enemmän vaatii alati uusiin paikkoihin hakeminen, sopeutuminen, uusien ajatuksien esittäminen ja muutosvastarinnan (epämiellyttävä sana ihan omasta sanavarastosta) murtaminen kuin samassa työpaikassa pysyminen, mikä kuitenkin kunnallisella puolella yleensä palkitaan. Miten paljon enemmän se antaa!

Kirjan alaotsikon mukaisesti kirja kertoo siitä, miten kirjoittajasta tuli dekkarikirjailija. Oikeastaan dekkarien kirjoittaminen Mauri Sariolan käyttämien juonikaavojen ohjailemana oli vain yksi juonne tässä kirjassa, vaikka tuotanto käsittääkin 30 teosta, aluksi Kustannus Mäkelän kustantamana, sittemmin itse perustetussa di Porri kustantamossa..Vauhti vuodesta 1992 alkaen on ollut melkoinen, varsinkin kun samaan aikaan on viime vuosia lukuunottamatta hoidettu vaativa leipätyö, lapset, talojen kunnostuksia, muuttoja, maalaamista ja kuvataidenäyttelyjä ym.

Rehellisen oloisesti Heleena Lönnroth kirjoittaa myös henkilökohtaisista menetyksistään ja tappioistaan, rahavaikeuksista ja niita seuranneesta häpeästä, mutta myös iloista ja onnettaren potkuista. Hän ei valita eikä nyyhkytä, vaan katsoo eteenpäin. Voisi sanoa että muuttajan geenin lisäksi hänellä on myös selviytyjän geeni, joka estää jäämästä paikoilleen, "tuleen makaamaan".

Tahtomattani peilaan omia elämänvaiheitani suunnilleen samanikäisen kirjoittajan vaiheisiin. Ehkä yhteenveto tässä iässä olisi monelle paikallaan, vaikkei kirjailijan statusta olisi hankkinutakaan. Lönnroth summaa kirjan etuliepeessä tähän tapaan.

Mikä oli pahinta?
Pahinta olivat Tenon lepopaikan pitkän velkojenmaksun aiheuttama köyhyys ja häpeä
.
Mikä oli parasta?
Lapset.
Heidän synnyttyään minun ei koskaan tarvinnut miettiä "elämän tarkoitusta". 

Mikä oli bonusta?
Maalaaminen. Vielä yksi kyinen pelto, joka on kynnettävänä.

Kirjan nimi on tullut lapsuudessa pelatusta Emil Noreliuksen kuvittamasta ja riimittelemästä noppapelistä, Matka halki satumaan, Resan genom sagoland, 1942. Sattuva oivallus ja osuva nimi, mielestäni. Kuulemme/luemme Lönnrothista vielä.