Olli Jalonen: Poikakirja

 

Näin minä opin maailmasta, että kaiken oppii ja silloin voi vaikka läpi harmaan kiven.

Poikakirjan kertoja on alakoulua käyvä poika, joka tarkkailee kaikkea ympärillään oppiakseen, miten maailma toimii ja miten siellä pärjää. Koulussa opettaja pitää tiukkaa kuria ja vaatii oppilailta menestystä ja isänmaallisuutta. Jollen olisi kirjan takakannesta lukenut kirjan kertovan 1960-luvusta, olisin väittänyt kuvausta 1940-luvun kansakouluksi. Opettaja valmentaa kertojaa ja Pekkaa koulujen välisiin kilpailuihin. Kertojan lajina on lauseenjäsennys. Sijamuodot ja lauseenosat pitää nimetä suomeksi, äidinkielellä, sanoo opettaja. Pekan lajina on nyrkkeily ja hänelle  pärjäämisen oppi on selvää.

Ei kun lyö vaan ja muistaa suojata. Ei se satu kun lyö vaan ja aina kovempaa. Ei siinä muuta konstia ole kun muistaa vaan ettei suutu ja innostu vaan vihaa vaan.

Kodin opit ovat toisenlaiset kuin opettajan. Niitä ei välttämättä aina sanota ääneen, vaikka poika onkin valmis painamaan opit mieleensä. Perheen elättää pääosin isä, vaikka äitikin käy ajoittain työssä. Isosiskoja on kolme: kaksoset ja esikoinen. Heidän murheistaan osa tihkuu kaveripiirin kautta kertojan tietoisuuteen ennen kuin isä kertoo koko asian. Pojan havaintojen kautta kerrottuna lukija tajuaa siskon huolen vielä karumpana. Äidin suurin murhe on Pieni, kertojaa nuorempi lapsi, joka ei kehity, vaikka havaitsee ja muistaa asioita muita paremmin, vaan käpertyy itseensä.

Tärkeitä oppeja ja kokeiluja tarjoaa myös kaveripiiri, jossa pitää pärjätä. Elefantiksi nimetty, pulska poika joutuu ryhmän pahoinpitelemäksi eikä opettajalle puhuminen auta, koska kantelupukki ei saa olla. Koulu on senkin takia pelottava paikka, ja lukukauden mitta tuntuu elokuussa loputtomalta.

Mutta kuitenkaan mikään päivä ei ole edellistä pahempi vaikka elokuun lopussa näkee yhdessä ainoassa viikossa pimeän harppomisen.

Vakituisen opettajan tilalle tullut opettaja ei saavuta oppilaiden arvostusta, eikä lopulta johtajaopettajakaan voi sietää opettajan mukanaan tuomia uusia ajatuksia ja säveliä. Hänen opetuksensakin on erilaista kuin edellisen opettajan.

Mietin koko matkan kotiin näytänkö koepaperia edes, enkä sitten näytä. Joudun sen asian ajattelemaan koska siinä on vastakkain miehen rehellisyys ja mikä on oikein, ja vielä kolmantena pyöränä mikä oikein on totta koska ei kai aika voi totuutta syödä.

Jalonen kuvaa erinomaisen onnistuneesti keskenkasvuisen pojan maailmaa. Vaikka omien kokemusten arvaa olevan taustalla, ei tästä kirjasta tule suoraan autofiktion sivumakua.Salaisuus on kaiketi kiireettömyydessä ja tarkkuudessa, jolla hän kuvaa ympäristöä ja ihmisten välisiä suhteita ja jännitteitä. Saatan haistaa kertojan kanssa tekeytymässä olevan viilin hajun ja pelkään hänen kanssaan omatekoisen pommin vaikutuksia ja kiinnijäämistä.

Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden tarvitse niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.

Se ei ole nurkassa eikä keskellä. Siinä on enemmän omaa kuin muitten määräämää mutta enemmän siinä on muitten vuoksi.

Olli Jalonen: Poikakirja, Otava 2010. - 256 sivua

Pirkko Soininen: Signe

 

Tässä on biofiktio, joka on löytänyt oikeat kehykset ja oikean tekijän. Pirkko Soininen kertoo valokuvaaja Signe Branderin elämäntarinaa kuolinvuoteelta taaksepäin. Signe Brander makaa sodan alkaessa 1942 Nikkilän sairaalassa. Hänellä on vatsakipuja ja hän tietää kuolevansa. Siellä hän muistelee mennyttä, työtään Helsingin valokuvaajana, ateljeekuvaajan aikojaan Savonlinnassa, oppi-isiään ja sukupuolittunutta ammattikuntaansa, jonne hän raivaa naisenmentävän aukon. 

Soininen on tavoittanut työstään ylpeän naisen sielunelämää tavalla, joka ei nosta kuvattavaa jalustalle, mutta ei myöskään kiistä hänen merkitystään. Signe itse epäilee ajoittain työnsä merkitystä etenkin tuossa tilanteessa, jossa mielipuolinen sota pyyhkäisee maan yli, vaikka kansa on vielä haavoilla edellisen sodan jäljiltä. Sairaanhoitaja ja muistot antavat kuitenkin vahvistuksen sille, että kuvilla, joita hän on ottanut, on merkitystä ihmisille, joita hän on kuvannut tai heidän läheisilleen. Helläkätisen sairaanhoitajan äiti oli pesijätär, jonka Signe oli kuvannut lapsineen kesäpäivänä rannassa.

Kerronta etenee välillä nykyajassa, kivuissa, voimattomuudessa ja sodassa, mutta muistoissa palataan menneeseen, ihastumisiin, elämään äidin kanssa kahden, äidin paheksuntaan itsenäisen uran valinnasta. Pääpaino on kuitenkin työssä. Signe tuntee olevansa mukana jokaisessa ottamassaan kuvassa - hän on niissä näkijänä. Mielestäni tätä voi soveltaa laajemminkin. On merkitystä sillä, mitä näkee ja miten sen näkee. Kirjailija kertoo täydentäneensä mielikuvituksellaan faktojen aukkoja. Tästä tuli oiva kokonaisuus.

Kuuntelin kirjan, mutta en usko sen siitä juurikaan kärsineen, koska lukija oli hyvä. Vaikka olen tiennyt Pirkko Soinisen osaavaksi kirjailijaksi ja elämänkerturiksi. en ole aiemmin perhetynyt hänen tuotantoonsa. Nyt löysin aarteen, joka vihjaa tulevista iloista.

Pirkko Soininen: Signe. Bazar, 2024. -Äänikirja. Lukija Karoliina Kudjoi. Kesto 5 h 15 min

Samatha Harvey: Kiertoradalla

 

Kaksi kosmonauttia, Roman ja Anton sekä neljä astronauttia Nell, Chie, Shaun ja Pietro kiertävät yhden vuorokauden aikana 16 kertaa maan ympäri. He elävät avaruudessa kapselinsa sisällä, hoitavat päivitttäiset askareensa, kelluvat ja uivat painottomassa tilassa toistensa luo ja taas poispäin. He näkevät kaukana maapallon, joka näyttäytyy kauniina äiti maana. paikkana, josta he ovat lähteneet ja jossa heidän läheisensä jatkavat elämäänsä.

Ja mitä hyötyä on sanoista? He ovat ihmisiä, joilla on jumalallinen näkökulma, ja se on yhtä lailla siunaus ja kirous.

Japanilainen Chie saa tietää äitinsä kuolleen ja hän tietää myös, ettei pääse hautajaisiin. Anton on viimein päätynyt vaimonsa kanssa ratkaisuun, jota he ovat molemmat pitkään jo pohtineet, mutta nyt on tullut aika luovuttaa, lakata yrittämästä ja erota. Inhimilliset ongelmat saavat uuden säväyksen, jonka tekee etäisyys kaikesta siitä, mikä on tärkeää maan päällä. Avaruudessa ajanlaskukin muuttuu ja poliittiset kuohunnat, diktatuurit ja sodat tuntuvat silmänräpäyksiltä. Etäisyys auttaa näkemään selvemmin sen, mikä on olennaista tai välttämätöntä

Kun maata ilmestyy jälleen näkyviin, sitä ajattelee, että niin joo - aivan kuin olisi herännyt unesta - kunnes on niin täynnä unia, ettei löydä tietä ulos eikä mieleen tule edes yrittää.. Sitä vain kelluu ja kieppuu ja lentää yli sadan kilometrin syvyydellä unen sisällä.

Kirja on kaunis, omaperäinen, haaveellinen  ja surumielinen. Se koskettaa syvältä, mutta suru ei muuta muotoaan, vaan säilyy samalla tasolla, lisääntymättä tai vähentymättä, riippumatta siitä, kenen näkökulmasta tarinaa jatketaan. Kerrankin haluan yhtyä kustantajan luonnehdintaan: Lukija pääsee osaksi avaruusaseman rutiineja, mutta ei ole koskaan yhtä vahvasti tuntenut olevansa Maan asukas. Toista kustantajan luonnehdintaa kirjan hauskuudesta en ole valmis myötäilemään. Toki kirjassa on ihmisten keskinäiseen kanssakäymiseen ja tehtäviin liittyviä huumorisanailua , mutta minulle tämä kirja jätti haikean surullisen olon.

Samatha Harvey: Kiertoradalla. - Otava, 2025.Englanninkielinen alkuteos: Orbital, 2023.- Suom. Johanna Laitila. Otavan kirjasto, 322. - 162 sivua

Petra Rautiainen: Puuntappajat

 

Petra Rautiaisen kaikki ilmestyneet kirjat olen lukenut. Hänen valitsemansa aiheet tuntuvat kiinnostavilta ja kerrontatapa on omintakeinen ja selkeä, vaikka hyppelehtii eri ajoissa ja paikoissa - kertojakin usein vaihtuu. Tässä kirjassa on kaksi kertojaa: Ulpu Leidenius,erityisesti naisille perustetun sotasairaalan johtaja 1918 ja nimetön Etsivän keskuspoliisin etsivä vuonna 1934. 

Olen perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin muut. Jotkut puhuvat varjosta. Hullujenhuoneen lääkärit traumoista. Minun varjoni on kaikkien nähtävillä., eikä kukaan katso minua kahdesti, paitsi pienet lapset. He tuijottavat.

Etsivän tehtävä on tutkia ja selvittää mahdollisia vakoojia ja kansalaissodan loppuvaiheessa ihmisten yhteyksiä yhteyksiä punaisiin ja Neuvostovenäjälle. Ulpu Leideniuksen pyrkimyksenä on auttaa kaikkia apua tarvitsevia, vaikka hänellä tiedetään olevan yhteyksiä kansallissosialisteihin. Yllättäen näyttää myös siltä, että hänen sympatiansa kohdistuvat erityisesti punapäällikkön kumppaniin, synnyttävään naiseen ja susinarttuun, jonka Leidenius ottaa kätilöoppiin. Etsivä ei voi olla varma mistään näkemästään tai todeksi kuvittelemastaan. Niin ei toki voi tehdä Ulpu Leideniuskaan eivätkä hänen auttamansa naisetkaan, mutta ainakin Ulpu Leidenius tuntee molempien osapuolien menettelytavat.

Hallitsen ja ennakoin kaiken, joka tilanteessa, aina.Mutta se ei riitä. Aina ei riitä. Se ei riitä, sillä kaaos on aina läsnä.. Epäjärjestys on aina olemassa. Mitään ei ole tehtävissä. Ainoa keino on pyrkiä toimimaan uhkaa nopeammin ja määrä tietoisemmin.

Rautiainen on perehtynyt aiheeseensa hyvin tälläkin kertaa ja luonut syrjäisessä saaressa toimivaan sairaalaan kliinisesti aidon tunnelman. Samalla tavalla hän pystyy kuvaamaan hoitotoimenpiteitä ja synnytyksen komplikaatioita. Hän pystyy myös luomaan jännitteitä, joten lukijan on melkein pakko lähteä mukaan. Kaiken tämän lisäksi hänellä on ilmiselvästi sanottavaa tälle ajalle ja lukijalle. Sitä hän ei tyrkytä, vaan piilottaa kirjan riveille. Sieltä lukija sen löytää tai ohittaa. Tämä Etsivän oivallus kertoo mielestäni jotain, jota tänä päivänä olisi syyttä ottaa huomioon.

Hän selitti, että minut oli helppo värvätä, koska olin syntynyt köyhissä oloissa ja koin isänmaallista sympatiaa. Nykyään tiedän, että sellaiset on helppo värvätä myös ääriliikkeisiin. Olen nähnyt sen työssäni. Viha ja kokemus siitä, että on jäänyt jostakin paitsi., saa ihmiset aloittamaan sotia.

Mielestäni Rautiaisen kirjat ovat paljon suuremman huomion arvoisia kuin miten niitä on julkisuudessa esiin nostettu. Toki esikoinen Tuhkaan piirretty maa oli Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaana ja voitti Savonia-palkinnon. Käännöksiäkin kirjoista on tehty. Hänet on huomattu hyväksi ja lukijoitakin riitttää, mutta enemmän hän mielestäni ylistystä ansaitsisi. Olen vakuuttunut tämän kirjailijan laadusta.

Petra Rautiainen: Puuntappajat. - Otava, 2025. -217 sivua.

Merete Mazzarella : Nyt kun kirjoitan tätä

 Olen usein tarttunut Mazzarellan kirjoihin ja viihtynyt hänen pohdintojensa äärellä. Tarkemmin mietittyäni olen myös usein jättänyt hänen kirjansa kesken ja ajatellut palaavani sen ääreen myöhemmin, mutta se on sitten kuitenkin jäänyt tekemättä. Pohdiskeleva kirja vaatii juonellista fiktiota paljon enemmän säilyttääkseen lukijan mielenkiinnon. Mazzarellalla on taito pitää kiinnostusta yllä. 

Nyt kun kirjoitan tätä sisältää johdannon jälkeen luvun jokaiselle kuukaudelle vuoden ajan alkaen marraskuusta 2023. Johdanto aloittaa pohdinnan vanhenemisesta, jota kirjailija on käsitellyt aiemminkin, mm. Aurinkokissan vuosi -kirjassa 2015, jolloin kirjailija täytti 70. Nyt vanheneminen on vielä ajankohtaisempaa ja todellisempaa. Kirja sisältää pohdintaa neljännestä ihmisen ikäkaudesta, jolloin ollaan riippuvaisia muista. ja oma toimintakyky on rajallinen.

Omasta näkökulmastaan ja iästään käsin Mazzarella ottaa kantaa keskustelutilaisuuksissa, lehdissä ja luennoilla kuulemiinsa asioihin ja pohtii asiaa edelleen. Hän hyväksyy antropologi Mikael Kurkialan näkemyksen toivosta: 

Toivoa ei voi odottaa saavansa tai omistavansa, vaan toivo täytyy luoda, ja ihmisellä on vastuu sen luomisesta.

Mazzarellan pohdinnat inspiroivat lukijan jatkamaan pohdintoja, usein myös muualta lukemistaan lauseista. Tuo toivon luominen jäi sinänsä arvoitukseksi itselleni tai irralliseksi kehotteeksi, mutta löydettyäni terapeutti  Janne Jääskeläisen kirjoituksen , jossa leikkiminen todetaan masennuksen vastakohdaksi,  löysin mielestäni yhden keinon luoda toivoa.(Masennus/Jääskeläinen)Paitsi vanhenemista ja nykyistä maailmantilannetta, Mazzarellan pohdinnat ja toivonkin rakentaminen liittyvät tietysti myös lukemiseen ja kirjallisuutteen sekä todistusaineistoon niiden voimasta

Ihminen häviää, hänen ruumiinsa on tomua,/hänen sukunsa sammuu,mutta kirja säilyttää hänen muistonsa/ääneenlukijan suun kautta (Kirjailijoiden kuolemattomuus, egyptiläinen papyrusteksti 3200 vuotta sitten)

Vanhojen ihmisten nipuuttamisesta samankaltaisiksi, vähättelystä ja mitätöimisestä kirjailija siirtyy sujuvasti nauramaan vanhuudelle ja itselleen mm. kertoessaan avioparista, joka sattui kaatumaan asunnossaan yhtäaikaa. He konttailivat etsimässä nousutukea, koska kumpaankaan ei ollut sattunut, kunnes törmäsivät ja nauroivat - itselleen, toisilleen ja tilanteelle. Edelleen hän väittää puheen vanhuksistta keskittyvän liikaa terveydenhoitoon ja fyysiseen hyvinvointiin:

meidät nähdään ruumiina eikä niinkään sieluina

"Vanheneminen on kuin vuorelle kiipeämistä. Hengästyttää hieman, mutta näköala paranee" (Ingrid Bergman)

OK boomer on nykyään "ilmaus, jolla kuitataan iäkkäämmän ihmisen puheet ja vihjataan, ettei hänen kanssaan kannata keskustella, koska hän ei tiedä mistä puhuu".

Vaikka Mazzarella lainaa Jenny Josphin runoa vuodelta 1961 rajojen ylittämisen riemusta, hän sanoo, ettei se enää juuri kosketa. En kuitenkaan malta olla sitä tähän kirjaamatta, koska se aikoinaan toimi itsellänikin riemukaarena vaikeiden hetkien yli.

Kun tulen vanhaksi minä pukeudun violettiin/ ja punaiseen hattuun joka ei rimmaa eikä sovi minulle./ Ja eläkerahoilla minä ostan brandya ja kesähansikkaat/ ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita./ Kun väsyttää istun jalkakäytävälle/ahmin kaupassa maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita/ ja kolisutan Kepilläni rauta-aitoja/korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.(Varoitus/Jenny Joseph )

Merete Mazzarella : Nyt kun kirjoitan tätä. Tammi, 2025. - Alkuteos I skrivande stund, 2025. - Suom.Raija Rintamäki. - 246 sivua

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

 

Kirjan nimi on houkuttava, mutta ehkä harhaanjohtava. Kirjan isoäiti Teklan tarina ei ole helppo eikä oikeastaan kauniskaan, vaikka näyttäytyykin ensin sellaisena tyttärentyttärelle. Isoäiti on todellakin tanssinut ja maalannut tauluja Norjan rannikolla sijaitsevassa saaressa, missä eli miehensä kanssa. Eräänä päivänä kesken tanssin hän on kuollut. Vaarikin on jo kuollut, samoin äiti Lilla, joka ei koskaan tullut toimeen oman äitinsä kanssa. Juni taas rakasti isoäitiään paljon enemmän kuin sotkuista, alkoholisoitunutta ja viime ajat vanhempiensa talossa erakkona elänyttä äitiään.

Tässähän olisi jo aineksia tarinaan, mutta oikea salaisuus näyttäytyy Junin äitinsä jäämistöstä löytämässä kuvassa, jossa isoäiti on saksalaissotilaan kanssa. Kerronta etenee vuoroin Junin ja vuoroin isoäiti Teklan vaiheita seuraten. Junin tarina alkaa stressilomasta, jonka alussa hän saa tietää olevansa raskaana. Teklakin on raskaana omassa tarinassaan eikä kumpikaan naisista ole varma, haluaako pitää lapsen.

Teklan tarina saa kirjassa pääpainon ja Juni lähtee jopa jäljittämään isoäitinsä matkaa saksalaisotilaan mukana toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan, jonka itäistä osaa neuvostoarmeija ryöstää. Kirja kertoo tarinaa siitä, mitä on olla tuomittu ja hylätty sekä kotimaassaan että uudessa maassa, jonne on suurin toivein lähtenyt. Samalla kirjan yhtenä teemana on sukupolvesta toiseen jatkunut salailu.

Kyllä ihmisen on katsottava vähän taaksepäin, jotta tietää kuka on ja mistä tulee; vain sillä tavalla voi oppia välttämään karikot. (Junin vaari)

 Kirjailija kertoo jälkisanoissa kuvitelleensa tarinan, joka saattaisi olla totta. Saksalaisten mukaan lähteneitä naisia pidettiin maanpettureina ja nimiteltiin huoriksi, hiukset leikattiin. Vastaanotto Saksassa oli ynseä. Venäläisten raakuudet ja ja väkivallan teot saksalaisia kohtaan korostuvat tarinassa. Kirjailija on selvittänyt tosiasioita kerrontansa pohjaksi ja rakentanut päälle kuvitteellisen tarinan. Vaikka välillä tuntuu siltä, että palaset loksahtelevat paikoilleen liian nopeasti ja sopivia miehiä löytyy sankarittarille turhan helposti, punoo kirjailija yllätyksiäkin matkaan. Lukija haluaa lukea tarinan loppuun.

Aina vuoteen 1989 saakka täällä oli eletty rautaesiripun takana. Nyt sitä ei enää ollut, mutta oliko elämä muuttunut paremmaksi? Olivatko ihmisten tulevaisuudenhaaveet toteutuneet Saksojen yhdistymisen jälkeen? Tunsivatko he  kuuluvansa suureen eurooppalaiseen yhteisöön ja olevansa osa yhteiskuntaa, jossa oli enemmän mahdollisuuksia ja vapauksia?

Trude Teige on norjalainen televisiotoimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut historiallisia romaaneita ja dekkareita. Tämä kirja on menestysromaani kotimaassaan. Mielestäni on hyvä, että kirjailija on kuvitellut tarinaa, sillä etenkin autofiktiot tuppaavat kaunistelemaan ja esittämään tekijänsä omia näkemyksiä tosiasioiden parantelemiseksi. Tässäkin toki tekijän arviot ovat läsnä, mutta olen taipuvainen hyväksymään hänen näkemyksensä, vaikken ole tullut montakaan asiaa itse ajatelleeksi: näin olisi ehkä voinut käydä. Hädintuskin vältetään liiallisen romantisoinnin ansat ja tarina saa siitä pikkuisen lisää uskottavuutta. Surullinen tarina , jonka luin halulla loppuun. Ensi vuonna tarinaan on luvassa jatkoa: Isoäiti hegitti aaltojen tahtiin.

Trude Teige: Isoäiti tanssii sateessa.  WSOY, 2025. - Norjankielinen alkuteos Mormor danset i regnet. 2015. -Suom. Saara Kurkela. - Päällys Ville Laihonen. Kannen kuva: In the West, France. - German soldier drinking champagne with a civilian. -309 sivua

Suvi Ratinen: Pakolainen

 

Aino Kallas luuli neuvostovaltaa Virosta paettuaan saavansa takaisin Suomen kansalaisuuden, jonka avioituessaan virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa oli menettänyt. Toisin kuitenkin kävi ja pakomatka jatkui Suomesta Ruotsiin, jossa hän menetti miehensä ja tyttärensäkin. Toinen tytär oli jo kuollut harhaluodista Virossa, poika eli perheineen Lontoossa eikä Viroon jääneen vävyn kohtalosta ollut varmuutta. 

Kallas itsekin tiedostaa eläneensä etuoikeutetussa asemassa tajutessaan samalla autiossa vuokra-asunnossaan Tukholmassa elintason romahduksen ja vanhuuden läsnäolon. Tytär Virve lapsineen asuu hänen kanssaan ja Kallas yrittää keskittyä saattamaan päiväkirjansa julkaisukuntoon. He tarvitsevat rahaa, sillä tytären palkka ei tahdo riittää ja lopulta tämäkin sairastuu. Aiempaan elintasoon nähden romahdus on suuri.

Tarvitseeko kukaan tässä maailmassa enää samppanjajäähdyttimiä?

Vanhenevan Aino Kallaksen ajatuksissa kulkee huoli asioiden järjestymisestä nykyhetkessä, vanhuuden mukanaan tuomat vaivat ja murhe lähiomaisten kohtaloista. Hän ei viihdy Ruotsissa ja tuntee yhdeksän pakolaisvuotensa aikana myös ruotsalaisten haluavan päästä hänestä eroon, samaistuu amerikkalaisen  maahanmuuttajan sanoihin:

He lähestyvät minua puoleksi empien, tarkastavat minua uteliaasti tai säälivästi, sen sijaan että kysyisivät suoraan miltä tuntuu olla ongalma (W.E.B. DuBois)

Lopulta hän uskaltaa lähteä Suomeen kustantajaansa ja maan hallitukseen luottaen, mutta huolet eivät väisty. Tieto tyttären vakavasta sairaudesta ahdistaa sielläkin ja saa muistamaan neljännen lapsen lyhyen elämän vammaisena ja myös kaikki ne kerrat, kun hän on jättänyt perheensä työn takia tai päästäkseen rakastajien luo.

..hän tunsi syyllisyyttä, että oli itse aiheuttanut lapsensa vammautumisen, koska oli keskittynyt enemmän tekeillä olevaan kirjaan, antanut parhaat voimansa sanoilleen ja lauseilleen.

Suuri rakkaus Eino Leinoon on melkein ollut hajottaa perheen ja nyt hän pohtii, kuinka avoimesti uskaltaa asiasta kertoa. Oskar on kuollut, Eino Leino on kuollut ja pronssipatsaana ylistetty. Julkinen paljastaminen kuitenkin arveluttaa:

...ruumiin myyminenhän on ikivanha ammatti ja niin kai sielunkin, sitä saa repiä itsestään riekaleita ja tyrkyttää niitä toreilla tuntemattomille ihmisille kolikoita vastaan.

Suvi Ratinen vie lukijan hyvin lähelle Aino Kallasta, melkein pääsee pään sisään, ajatuksiin, huoliin ja pelkoihin. Sodan jälkeinen yhteiskunta ja poliittinen varovaisuus ovat kirjassa läsnä. Kirjassa oli paljon sellaista, jota en ollut tiennyt tai tullut ajatelleeksi.  Kerronnan lyhyet lauseet ja kappaleet  tekevät sisäisen monologin aidon oloiseksi ja  helpoksi lukea. Kappaleet saattavat alkaa pienellä kirjaimella ja kerronta hyppelehtiä asiasta toiseen, mutta se sopii tähän tyyliin. Tuolla tavallahan ajatus etenee: pysähtyy hetkeksi pidempään johonkin ja kulkee taas toiseen asiaan.

En ole koskaan ollut varsin innostunut Aino Kallaksesta tai hänen tuotannostaan. Olen vierastanut yläluokkaista kirjailijaa, mutta tämä kirja esittelee toisenlaisen Aino Kallaksen. Itsetietoisuus ja varmuus omasta merkityksestä kirjallisella kentällä ovat tässäkin kirjassa läsnä, mutta vaikeuksien läpi kerrottuna asenne vaikuttaa hyvältä tai ainakin hyväksyttävältä. Tämä kirja pystyi paljon enempään kuin elämäkerta. Romaanin perusteella minunkin on  muutettava varautunutta suhtaumistani biofiktioon.  Nautin lukuhetkistä ja vielä luettuanikin kirja pyörii mielessä. 

Hän ei suostu ajattelemaan, että olisi elänyt väärin, on vain elänyt, on elänyt läpi sen mikä on osunut kohdalle ja mikä on vetänyt puoleensa.

Suvi Ratinen: Pakolainen, Otava 2025, Kansi Piia Aho.- 328 sivua 

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Jossakin tulevassa ajassa joku löytää minulle maalattujen väärien kasvojen alta sen, mitä muuta olen ollut. Joku löytää laulusta toiset, kätketyt, kuiskimasta rivien välistä ja niistä minun ääneni. Sillä minulla on lopultakin hallussani noituudesta väkevin: sanat joilla kertoa tästä kaikesta.

Emmi Itäranta on antanut Louhelle sanat, joilla kertoa Sammon tarina uudestaan. Elias Lönnrot on päässyt mukaan hänkin, historiallisena henkilönä ja Kalevalan tekijänä. Sen, minkä Lönnrot kuvasi Kalevan väen ja Väinämöisen sankaritarinana, kertoo Itäranta Louhen näkökulmasta, Pohjolan hallitsijan tarinana. Ja kuinka upeasti hän sen tekeekään!  Emmi Itäranta vangitsee kielellään. Miten muuten voi selittää tutun tarinan vetovoimaa Lumenlaulaja -kirjassa? 

Laulu lepäsi minussa, liikahteli verkkaan, tiukensi otettaan. Tunsin loitsun langan purkautuvan jälleen uudelta solmulta, huojuvan vapaana.

Kerronta alkaa Louhen lapsuudesta, ajasta, jolloin Pohjolan hallitsija kulki vielä Lauha-nimisenä sisarustensa keskellä, Hän näki äitinsä kuoleman ja kirveenkantajien tuhot, joita joutui pakenemaan muiden Pohjolan asukkaiden kanssa Metsänpeittoon vuosiksi. Kunnes tulee aika kostaa - ja kunnes taas toiset kostavat heille. Kierrettä on vaikea saada katkeamaan. Ymmärrys tulee aina myöhässä, tässä  siskon, Leimun sanoin: 

"En vain näe kostossa mieltä. Se tuo pelkkää surua. Kostonhalu on vienyt minulta kaikki, joita olen rakastanut." 

Tarinassa on tutut käänteet ja elementit, tuttuja henkilöitäkin, kuten Sammon takojana Ilmarinen, Lemminkäinen ja hänen äitinsä sekä tietysti Väinämöinen. Itäranta on kuvitellut lisääkin: Pohjolan hallitsijan liiton kutoja Niilon kanssa ja tyttärien rakkaustarinat. Hurjia ovat kuvaukset muuttumisista loitsuhahmoiksi: kuinka karva puskee ranteista tai kynnet kasvavat haukan kynsiksi. Tarinassa elävät kuolleetkin.

Olen kuullut heidän hiljaisuutensa, kun he odottavat pimeää, eivät itsensä vuoksi vaan siksi,  että se kasvattaa heidät elävien mielissä suuremmiksi kuin he todella ovat., 

Aluksi olin vähän pyörällä päästäni suuren henkilömäärän vuoksi. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä niin vahvaan, traagiseen ja upeaan maailmaan Itäranta johdattaa lukijat. Tämä on upea teos, joka vaikuttaa kielellään ja antaa kokonaan uuden kuvituksen Sammon tarinaan. Oli todella jo aika kuvitella tämä naisnäkökulmasta! 

. Emmi Itäranta: Lumenlaulaja. Teos, 2025. - Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen. - 406 sivua

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

 

Yö laskeutui räystäitä pitkin, Laina esitteli pirtanauhojaan., langat kiertyivät toistensa ympäri, lomittuivat, kaikki toistui samanlaisena. Liisa sormeili nauhaa pitkään, ehkä itselleenkin voisi kutoa uuden. Sellaisen, jossa päivät seuraisivat toisiaan samankaltaisina. Kietoisi vain uuden vyön arkihameen päälle, ehkä mikään ei muuttuisikaan.

Tässä kirjassa eletään arkea, joka jatkuu samanlaisena päivästä toiseen, kunnes ei enää jatkukaan. Isänsä kuoleman jälkeen Liisa kokee velvollisuudekseen pitää huolta talosta, koska veli on kuollut. Kumppanikseen hän halajaa Kallea, vaikkei äiti miehestä pidäkään. Avioliitto ja lasten saaminen ovat kuitenkin onnellista aikaa. Sitten tulee puute ja Kalle lähtee lisäansiota hankkimaan Amerikkaan, kuten moni muukin 1920-luvulla. Liisa odottaa miestään ja tämän lasta. Samalla hän kuuntelee äidin moitteita ja yrittää pitää perintötaloa isän toiveiden mukaan kunnossa  häpeää vältellen.

Vuosi oli ollut päiviään pidempi.

Liisan tarinan lisäksi sivutaan hänen itsellisen elämän valinneen sisarensa tarinaa ompelimon johtajana sekä naapureiden edesottamuksia, joista etenkin hylätyn vauvan kasvatettavakseen ottaneen Lainan tuntemuksia kuvataan lyhyesti mutta osuvasti.

Hän kantoi vilttiin kapaloitua lasta, hänellä oli tehtävänsä maailmassa, hän oli elossa eikä vain olemassa. 

Paula Nivukoski on jo tässä esikoisessaan löytänyt oman kielensä ja siitä lukija nauttii. Repliikeissä putkahtelee eteläpohjalaista murretta, mutta kerronnan lauseet ovat tavattoman kauniita ja ilmaisuvoimaisia. Lukublogissa sanotaan Nivukosken toisesta kirjasta Mainingin varjo, että se on täynnä kauniita lauseita. Samaa voi sanoa jo tästä kirjasta. Juonen kuljetus ja tunteisiin paneutuminen tuntuu kirjailijalta käyvän yhtä helposti, mutta kielen avulla teos nousee tarinaansa suuremmaksi. Eikä näiden ihmisten tarinakaan mitättömäksi jää! Hieno tarina , hyvin kerrottuna!

Päivänkorennot elää yhyren päivän, eikä niiltä mikään jää kesken. (Antero)

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet. Otava, 2019. Kansi: Päivi Puustinen.334 sivua

Lina Wolff: Lihan aika

 

...mestariteos ihmisen tarpeista ja hengellisyydestä. Sielusta ja ruumiista. Näin kertoi kustantaja kirjan takakannessa. Minä en löytänyt kirjasta kovin paljoa hengellisyyttä, vaikka yksi kirjan keskeisistä henkilöistä onkin nunna, Lucia. Muita henkilöitä ovat Madridiin taiteilijaresidenssiin matkustanut ruotasalaiskirjailija Bennedithja hänen siellä tapaamansa mies Mercuro, joka osallistuu tv-ohjelmaan saadakseen sovitetuksi uskottomuutensa sydänsairaalle vaimolleen. Ikäänkuin sivujuonteena kirjailija tarjoutuu muistisairaasta miehestään huolta pitävän naisen avuksi motiivinaan tehdä jotain hyvää ja tärkeää.

Ihmisillä on siis pyrkimys tehdä hyvää ja sovittaa syntejään, mutta kovin pitkälle eivät heidän tekonsa kanna tai he itse eivät ole valmiita etenemään vaatimusten mukaan. Ihmisen päämääränä on lopulta vain selvitä omasta elämästään ehjin nahoin ja mahdollisesti nauttia kokemastaan. Selviämisstrategioita on monenlaisia:

Olin rakentanut elämäni uppoamattomaksi Titaniciksi, selitän. - Olin luonut lukuisia huoneita ja eristänyt ne toisistaan, niin että vaikka muutama täyttyisi vedellä, kokonaisuus ei uppoaisi. Kuten varmasti tiedätte, Titanic oli teoriassa uppoamaton, sillä haverin sattuessa vain rajallinen määrä tiloja täyttyisi vedellä. Samalla tavoin katastrofi yhdellä elämäni osa-alueella ei voisi levitä toiselle - ellei sitten tapahtuisi jotakin niin epätodennäköistä kuin että liian suuren nopeuden vuoksi jäävuori repisikin auki aluksen koko kyljen ja... (Mercuro)

Mercuro ja Bennedith lähtevät Madridin kuumuutta pakoon yhteiselle matkalle, jonka aikana heidän seuraansa liittyy ruotsalainen Johnny. Tilanne kärjistyy ja muuttaa radikaalisti tapahtumien kulkua. Samalla aiemmat teoriat elämästä muuttuvat.

Katastrofit ovat kuin piileviä sairauksia, jotka jokin ärsyke laukaisee.. Ihminen voi olla sairauden kantaja, ja äkkiä sairaus aktivoituu. Tulee finni naamaan, kasvain vatsaan. Tapahtuu jotakin, mikä yhtäkkiä romuttaa terveyden. Kuin sieluun syntyisi äkkiä musta aukko. (Johnny)

Koska yksi kirjan päähenkilöistä on kirjailija, tarjoaa kirja muutaman keskenään vastakkaisenkin näkemyksen kirjoittamiseen. Kumpaakaan on vaikaea kiistää.

Kirjoittaminen on niin mukavaa. Kivi vierähtää sydämeltä ja samalla näkee itsensä ulkopuolelta. (Lucia)

Kirjoittaessa on luotava itse tilanteita ja niiden välisiä yhteyksiä, mutta elämähän tarjoilee niitä ilmaiseksi. Hän sanoo niin Mercurolle, ja Mercuro sanoo, että kirjoittaminen on juuri sellaista työtä, josta tulee burnout. Hinta maksetaan sielulla, ja yhtenä kauniina päivänä sielu on käytetty loppuun.

Kulttiteos, mainostaa kustantaja. Kirja oli hyvin kirjoitettu ja luin sen mielenkiinnolla, mutta en oikein ymmärrä, mitä uutta tai ihmeellistä se olisi lukijalle tarjonnut. Olen tyytyväinen löytämiini kiteytyksiin ja kirjan hurjiin käänteisiin, jotka eivät heivanneet lukijaa kyydistä vaan sitoivat tiukemmin jatkamaan loppuun. Silti jäi jotenkin tyhjä olo. Kun kerran sielukkuutta ja henkisyyttä luvattiin, mutta tarjottiinkin vain outoja tapahtumia ja vetävä juoni...

Lina Wolff: Lihan aika. Otava, 2925. Ruotsinkielinen alkuteos: Köttets tid 2019. - Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kannen suunnittelu : Jenni Saari. -- (Otavan kirjasto 323). - 233 sivua

Richard Powers: Alkumeri

Isä oli heittänyt hänet veteen, koska oli vain toivonut voivansa vahvistaa hänen itseluottamustaan. 

Evelyne Beaulieu sukeltaa valtamerien syvyyksiin vielä hauraana vanhuksena. Hän on raivannut tiensä tutkimaan merten syvyyksiä vastuksista huolimatta ja jatkaa yhä tutkimista päämääränään saada kirjansa valmiiksi. 

Samalle korallisaarelle Ranskan Polynesiassa  Evelynin kanssa tulevat tekoälyyn perehtynyt Todd ja hänen ystävänsä Rafi Young taiteilijavaimonsa Inan kanssa. Toddin tarkoituksena on hyödyntää tekoälyn mahdollisuuksia ja rakentaa veden päälle kelluvia hotellihuoneita. Rakennelma tuhoaisi koskematonta luontoa. Juonikuldelmaan Powers on punonut Toddin sairastaman Lewyn kappale taudin, joka heikentää hänen elintoimintojaan ja ylipäänsä kykyään liikkua ja selvitä maailmassa.

Powersilla on tietoa valtameren elämästä, mutta ennenkaikkea pelien maailmasta ja hän lataa kirjaansa kirjainyhdistelmiä, paikannimiä ympäri maailmaa ja sanoja, jotka jäävät minulle tuntemattomina vaille merkitystä. Hän on sirotellut tekstiin ranskankielisiä lauseita, jotka eivät ranskaa ymmärtämättömille vie tarinaa eteenpäin tai anna lisäsisältöä. Välillä en ollut varma kertojasta, koska tapahtumat sijoittuivat eri aikoihin ja vuorottelevat.

Omaksikin pettymyksekseni jätin kehutun kirjan viimein kesken sivulle 203 päästyäni. Ensimmäiset sata sivua olivat melkein mahdottomia ja toivoin innostuvani jatkossa. Välillä tunsinkin kipinää, mutta kun muutakin luettavaa oli tarjolla, myönnän häpeäni ja jätän Booker-palkitun ja kehutun kirjan toistaiseksi tähän.  Jos olisin katsonut teoksen englanninkielisen nimen heti alkuun, en ehkä olisi siihen tarttunut. Tai ehkä en ole leikkinyt tai pelannut tarpeeksi, kun näin kävi:

Leikki on evoluution tapa rakentaa aivoja, ja mikä tahansa eläin, jolla oli yhtä kehittyneet aivot kuin paholaisrauskulla, hyödynsi sitä varmasti. Jos haluat tehdä jostain fiksumman, opeta se leikkimään.

Richard Powers: Alkumeri. - Gummerus, 2025. - Alkuteos Playground, 2024. - Suom. Antero Tiittula. - Kannen suunnittelu:Evan Gaffney ja Jenni Noponen. - 432 sivua

Hannu Mäkelä: Runouden ylistys

 

En kuvitellut tästä kirjasta ollenkaan pitäväni, mutta kilttinä lukupiiriläisenä otin kirjan käteeni ja aloin lukea. Vietin sen kanssa monta yöhetkeä ja nautin melkeinpä joka sanasta. Luulin tarttuneeni historiikkiin, kun sivujakin oli yli viisisataa. Tartuinkin kirjaan, joka antaa, mitä nimi lupaa: tarttuvan runouden ylistyksen. Hannu Mäkelä käy läpi runoutta Agricolasta Saaritsaan, kommentoi, analysoi ja toistaa säkeitä, jotka ovat tuttuja tai jo muistista kadonneita. Ehken ole niitä lukenutkaan aiemmin, mutta nyt ne tulivat lähelle.

Kun tuntemattomat sanat 

alkavat virrata tuttuina mielessä,

on aika kuunnella

mitä ne ajattelevat.

Sen ne osaavat paremmin

kuin sinä itse.

(Pentti Saaritsa)

Hannu Mäkelällä on tuntumaa ja tietoa runoudesta ja runoilijoista, josta monet hän tunnistaa ystävikseenkin. Hän on oppinut tuntemaan kirjailijoita  työssään Otavalla, tutustunut oman kirjallisen työnsä kautta esim. Eino Leinoon, josta kirjoitti Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin Mestari 1995. Lukuisia muitakin palkintoja hän on saanut ja tuotantokin on mittava, sadan teoksen luokkaa. Huolimatta asiantuntemuksesta ja taidosta, on Runouden ylistys, jossa käsitellään yli 80 runoilijaa mittava suoritus. Onneksi Mäkelä ei lähtenyt runomatkalleen lähdeluetteloihin upoten, vaan pani itsensä ja omat mieltymyksensä peliin. 

Olen tähän teokseen ottanut mukaan vain tästä maailmasta jo kadonneita, koska heidän tuotantonsa on jo tehty ja siksi täydellinen ja (lievän ironisesti sanoen) he myöskään tuskin enää vastustavat valikointia saati tulkintojani.

Tulkinnat tuovat lukijalle oivalluksia, kuten Leinon Tumma -runosta poimittu yleispätevä elämänohje:

niin eli ikänsä kaiken,

ei iloiten eikä surren,

pannen päivät päälletyksin

niin tulevat kuin menevät

niin paremmat kuin pahemmat 

päällimmäiseksi paremmat

Otto Mannisen kokoelmasta Virrantyven Mäkelä lainaa lohturunoa koettelemusten muromaa maailmaa ajatellessa:

Hiljaisuus minun himoni

haikeus minun haluni,

 ilta tumma tuttavani,

ystäväni yö sanaton;

jäivät mulle, muut kun jätti,

pelastivat, muut kun petti,

Jo viimeiset rivit runon alusta lupaavat lohtua, jota täydennetään runon jatkuessa.

Mäkelä katselee kirjallista kenttää tässä runouden näkökulmasta, mutta nostaa myös ensisijaisesti prosaistena tunnettujen kirjailijoiden runotuotantoa esiin, esim. Joel Lehtosen, Eeva Kilven ja Marja-Liisa Vartion.. Hän käy joidenkin runoilijoiden tuotantoa läpi tarkasti elämänvaiheista kertoen ja paneutuu toisiin pelkän tuotannon kautta. Joitakin varjoon tai melkein unohduksiin jääneitä kirjailijoita Mäkelä nostaa arvoonsa ja antaa maininnallaan kunniaa heille, jotka ovat tuoneet runoutta esiin sävelin, kuten Kaj Chydenius ja Vesa-Matti Loiri.

Lukijana minun  on vaikea hahmottaa mittavan teoksen kokonaisantia yhteen blogipostaukseen enkä lähde luettelemaan kaikkia käsiteltyjä kirjailijoita. Tekee mieli mukailla Lauri Maijalan kommenttia Täällä Pohjantähden alla -ohjauksesta Kansallisteatterin näyttämölle: Lukekaa kirja itse paremmin. Se on kyllä tutustumisen arvoinen runouden ja lukemisen ylistys, kuten Meriluoto todistaa:

Ilta, ahne toukka, söi sanat reikiä täyteen,
kompastelet rosoisilla lauseilla ja putoat äkkiä:
siinä on portaat,
siinä on käytävät syvälle vievät,
                 haarautuvat, yhtyvät, risteilevät,
käytävät kuopille tallatut, ikivanhat,
ja matka aina uusi.

(Aila Meriluoto)

Ja vielä Mäkelän sanoin: 

Missä lukemisen ilo haalistuu, siinä uskokin voi kadota kuin aamun huuru lammelta elämän auringon alkaessa paistaa.

Hannu Mäkelä: Runouden ylistys : suomenkielisen runouden tie Mikael Agricolasta 2000-luvulle. WSOY, 2025.Päällys Ville Laihonen. - 503 sivua

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki - Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen

 

Olivia Laing, brittiläinen kirjailija ja taidekriitikko, laajentaa oman kokemuksensa yksinäisyydestä tutkimusmatkaksi muiden yksinäisten, erityisesti taiteilijoiden, kokemuksiin. Samalla hän tutkii sitä, miten yksinäisyyden kokemuksen kautta syntyy mittaviakin taiteellisia saavutuksia ja käsittelee asioita,

joita muut ihmiset ovat luoneet, sisäistämällä niiden kautta hitaasti sen tosiasian, että yksionäisyys ja kaipuu eivät tarkoita epäonnistumista vaan ainoastaan sitä, että on elossa.

Laing aloittaa kirjansa kuvaamalla omaa yksinäisyyttään miljoonien ihmisten keskellä New Yorkissa, jonne hän oli muuttanut rakastuttuaan. Mies olikin sitten muuttanut mielensä ja kaupunkiin sopeutuminen muuttuu ensimmäiseksi yksinäisyyttä ja hyljätyksi tulemisen tunnetta korvaavaksi projektiksi. Laing kokee yksinäisyyden tunteen puutteeksi itsessään ja arveli sen ilmiselvästi näkyvän muille. Oman henkilöhistoriansa, jo lapsuudessa koetusta yksinolon tunteensa kautta hän näkee itsensä Edward Hopperin maalauksien naisena tai tyttönä, jotka tuojottavat kahvikuppiin tai aamuauringon alla heräävää kaupunkia. Tästä kokemuksesta lähtee matka taiteeseen, jota yksinolo on tavalla tai toisella tuottanut ja johon yksinäisen on helppo samaistua. Laing käsittelee taiteilijoita sekä heidän työnsä tulosten että elämänkokemustensa kautta.

Minulle kirja toimi tutustumismatkana aiemmin tuntemattomien taiteilijoiden elämään ja taiteeseen. Vain Andy Warhol oli käsitellyistä taiteilijoista aiemmin tuttu. Warholin ja Hopperin lisäksi Laing käsittelee Henry Dargerin ja David Wojnarowiczin elämää ja työtä. Jälkimmäisen taiteilijan elämä kietoutuu vahvasti ensimmäisten aids-sairastumisten aiheuttaman stigmaan ja  häpeään, jonka kuormitti jo yksinäisyydestä ja erilaisuudesta kärsiviä.

Yksinäisyys ei tässä ole ainoastaan hyväksynnän vaan myös intergraation kaipuuta. Se taas kumpuaa siitä kenties syvälle haudatusta ja vastustellustakin ymmärryksestä, että minuus on rikottu palsiksi, joista osa on kadoksissa, irrallaan jossain ulkomaailmassa.

Mielenkiintoisesti Laing analysoi tietotekniikan merkitystä itselleen ja muille yksinäisille. Hän on löytänyt asuntonsa ilmoituksesta Facebookissa, käyttää Twitteriä tiedon sopukoihin päästäkseen ja etsii virikkeitä ja tietoa siitä, mitä on meneillään. Hän haluaa olla siellä läsnä ja ilmaista kiinnostuksen kohteensa.Saavutettujen kontaktien katkeaminen tai pieneksi jäänyt tykkäysmäärä saavat kuitenkin yksinäisyyden taas nostamaan päätään. 

Myönnyin auliisti hyväuskoisen hölmön osaan, levittelemään tietojani, jättämään sähköisen jäljen kiinnostuksen kohteistani ja lojaalisuuksistani tulevaisuuden korporaatioille, hyödynnettäväksi sinä valuuttana mitä ne sitten sattuvatkin käyttämään. Joskus itse asiassa tuntui, että se toimi minun edukseni..

Kuuntelin kirjasta suurimman osan ja luin vain lopun. Ehkä olisi pitänyt lukea koko kirja uudestaan, sillä uutta asiaa en ole tottunut omaksumaan kuunnellen. Selasin toki ja kun perehdyin hieman käsiteltyihin taiteilijoiden teoksiin, vaikutuin yhä enemmän. Enpä ihmettele enää kirjan saamaa ylistystä. Tälläkin tavalla omaksuttuna se avasi minulle uusia näkymiä maailmaan, taiteeseen ja yksinäisyyteen. 

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki - Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen. Teos 2024. - Alkuteos The Lonely City, 2016. -Suom. Sirje Niitepõld. Äänikirjan lukija Emilia Howells. Kansisuunnittelu Satu Kontinen. --335 sivua, 9 h 32 min

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona

Tämä oli varsin erilainen kuin mikään aiemmin lukemani Murakamin teos. Ensimmäinen persoona koostuu kahdeksasta novellista, joiden kokijana lukija pitää kirjailijaa itseään. Kirjan sivumääräkin jää huomattavasti pienemmäksi kuin aiemmin lukemani kirjailijan romaanit. Murakami ei kuitenkaan hylkää yliluonnollista mielikuvituselementtiä omaelämäkerrallisessakaan teoksessa, vaan novelleissa nautitaan olutta naistennimiä keräilevän apinan kanssa (Shinagawan apinan tunnustuksia), kuviteltu levyarvio tuottaa vuosia myöhemmin äänitteen, jota ei pitänyt olla olemassakaan (Charlie Parker Plays Bossa Nova) ja yhden yön kohtaaminen saa suuremman merkityksen jälkeenpäin lähetetyn Kivityynylle -runokokoelman myötä. 

Murakami tuntuu kaivavan muistoistaan tosielämän kokemuksia aina nuoruudestaan alkaen ja laajentaa tapahtumat outoihin tunnelmiin, jotka kirkastavat kerrontaa ja vangitsevat lukijan. Juuri tämä piirre on tehnyt  minusta Murakamin ihailijan. Ehkä kirjailija on parhaimmillaan pitkän proosan kirjoittajana, mutta myös näissä novelleissa maailmaa kallistellaan tarkan kuvauksen ja osin myös muistamisen tai sen pettämisen keinoin, kuten kertojan ensimmäisen tyttöystävän isoveli kertoo  With the Beatles novellissa .

Mikään tai kukaan ei kuulemma ota minua hallintaansa katkosten aikana. Siis siihen tapaan, että minussa olisi useampia persoonallisuuksia, kuten tohtori Jekyll ja herra Hyde.  Minä pysyn koko ajan minuna. Myös sinä aikana, josta en muista mitään, toimin normaalisti omana itsenäni. 

Musiikki on läsnä useammassakin novellissa. Robert Schumannin Karnevaali on rumaksi mainittua naista ja kertojaa yhdistävä tekijä Karnevaali -novellissa ja Charlie Parker Plays Bossa Nova - novelli taipuu välillä huumorin puolelle, kun olemattoman levyn arvostelija hakee levykaupasta  levyään.

Lyhyt kerronta saattaa liittyä myös ikääntymiseen, kuten With the Beatles -novellin alussa todetaan.Tämä koskee kertojan mukaan erityisesti tyttöystäviä, joiden vanhenemisen myötä on haudattava nuoruuden unelmat.

Kun vanhenee, oudolta ei tunnu se, että on itse vanhentunut. Että minä, joka aikoinani olin pelkkä poikanen, olen nyt siirtynyt ikäihmisten joukkoon. Yllättävää sen sijaan on se, kuinka muut minun ikäiseni ovat jossain välissä ehtineet muuttua vanhuksiksi...

Vaikka vierastan ja välttelen autofiktioita, tästä (mahdollisesti) omakohtaisesta kirjasta pidin. Pari novellia ei juurikaan koskettanut, mutta muut enemmänkin. Tässä esitetyt muistot eivät sisältäneet puolustuspuheen kaltaista selittelyä, vaan kuvailua ja mielikuvia, jotka lukija koki hyvinkin objektiivisiksi. Kaikilla on tietenkin seliteltävää, mutta sen voi tehdä myös katkelmallisiin muistoihin ja mielikuviin rakentaen. Oiva ratkaisu!

Vaikka tietää, että siitä seuraa vain ongelmia, ei kuitenkaan pysty lopettamaan. - tarkoitan sen lajin toimintana epämiellyttävää oloa.(Ensimmäinen persoona)

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. - Tammi, 2022.- Alkuteos Ichininsbo tansu, 2020. - Suom. Antti Valkama. Päällys: Jussi Kaakinen ( Keltainen kirjasto,530). 189 sivua

Elli Salo: Keräilijät

 

Kesä on vain hetki, se humahtaa tästä yli, vaikka kuinka koittaisi juosta perässä korien ja ämpärien kanssa. Se on nyt, nyt, nyt ja sitten on taas talvi."

Tämä entisen kirjastonhoitajan Ljudmilan lausahdus kuvaa koko hänen elämänasennettaan ja antaa kirjan nimelle täyden sisällön. Veljensä hiljan menettänyt minä-kertoja  Heini saapuu suorittamaan arkeologisia tutkimuksia ja kaivauksia Orpo-perintö hankkeeseen liittyen. Tarkoitus on kartoittaa tuntemattomat joukkohaudat Kainuussa. Oppaakseen Heini saa luontokuvaaja Ani Pelkosen, joka huolehtii Lääte-campingin leirintäalueesta ja tarjoaa sieltä majoituksen Heinillekin kuumaksi heinäkuuksi. Ljudmilan ja perintötalossaan asuvan Anin lisäksi alueella on vain Anin Ystävä- niminen saksanpaimenkoira.

Ljudmila ja Ani pitävät huolta toisistaan tai oikeastaan Ljudmila pitää huolta siitä, ettö Ani ei sorru ryyppäämään. Kesä on täynnä kasvien ja muiden luonnonantimien keräilyä, mutta talvet ovat yksinäisiä ja ankeita syrjäisessä paikassa.

Ljudmila kertoi, että talvella kun päivät menivät ilman juttuseuraa, Ani istui talossa ja haudutti valtavia määriä lehtiä, terälehtiä, teetä ja hunajaa ja rukoili, että se riittäisi hänelle, ettei hän nousissi, kävisi laittamassa autoa lämpiämään, ajaisi kylälle ja avaisi viinakaupan ovea.

Heini joutuu tinkimään kunnianhimoisista tutkimusaikeistaan, kun heinäkuun lämpö ja hyttyset hyökkäävät kimppuun. Ani auttaa ja opastaa, ajelee puolikuntoisella autollaan peritty mainoslippis päässään ja kuljettaa Heiniä suon laitamille ja suvun perimätiedon äärelle. Talossa asuneet sukupolvet eivät olleet tietoisia tavarankarsimisesta tai kuolinsiivouksista ennen tai jälkeen kuoleman. Arkeologillekin roska saattaa paljastaa arvokkaan tiedon, jos sitä ei raivata pois ammattijärjestäjän tehokkuudella.

Hän tulee, käsi lähestyy, ei kysy mitään, heittää kaiken jätesäkkiin. Hän ei voi ymmärtää miksi muut ovat sellaisia kuin ovat: arvaamattomia, ärähteleviä, piilottavia, kasaavia. Sen, mikä on ollut, voi heittää pois, sen, mitä ei enää tarvita.

Kirjan juoni etenee kahden vahvan henkilöhahmon, Anin ja Ljudmilan persoonan ja tekemisten sekä Heinin tutkintayritysten kautta. Välillä en ollut ihan mukana, vaikka kirjailija osasi kuvata helteisen heinäkuun ja suolla tarpovan kolmikon rehevän aistivoimaisesti. Huumori pilkahti esiin ennakoimatta naisten keskinäisissä kohtaamisissa. Lopulta pääasiaksi nousee tutkimusprojektin sijaan selviytyminen elämässä. Pidin kirjasta; aiheesta, tarinasta, henkilöistä. Pienellä sivumäärällä päästiin syvälle. Jopa kirjan kansi miellytti.

Ihmiset joutuvat kohtaamaan asioita, jotka ovat niin outoja, että ne on yritetty tehdä kaikin mahdollisin tavoin normaaleiksi. Onneksi on paikkoja, joihin voi mennä, joissa voi ottaa vuoronumeron tai istua odottamaan, kunnes kutsutaan sisään,

Elli Salo: Keräilijät. Otava, 2025. - Kannen kuva: Pipsu Isola. - 206 sivua

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Kovin ristiriitaisin tunnelmin jätän Jo Ann Beardin arvostelujen ylistämän novellikokoelman Juhlapäiviä. Sen novellit eroavat toisistaan pituutensa ja käsittelytapansa vuoksi. Pääosa kerronnasta on polveilevaa selostusta, osa pieniä huokauksen tapaisia esseitä. Molemmista lajityypeistä löysin suosikkini. Inhokkeja en löytänyt, mutta osa novelleista ei koskettanut minua lainkaan. En päässyt niihin sisälle.

Cheri kertoo rintasyöpään sairastuneen naisen tarinaa kyhmyn havaitsemisesta pari kolme vuotta eteenpäin naisen omasta näkökulmasta.  Kirjailija on saanut käyttöönsä erään naisen omaisten kautta tietoja ja kuvitellut itse lisää. Takautumat konkretisoivat lukijalle eron terveen ja vakavasti sairastuneen ihmisen välillä. Cheri yrittää tarrautua elämään ja ystävät auttavat häntä siinä ja ovat läsnä  hetkissä. Cheri joutuu kuitenkin kokemaan kaiken yksin, hyvän ja  pahan.

Cheri antaa aamutakkinsa pudota ja liukuu veteen, se on viileää ja ottaa hänet syliinsä. Hän ui hitaasti selkää, kunnes alkaa väsyä, sitten hän kääntyy, sukeltaa ja nousee pintaan hiukset takana kuin hylje tai nainen joka tietää olevansa kaunis

Rinnakkainen novelli on teoksen niminovelli Juhlapäiviä, jossa keskiössä on Kathy. Hänkin sairastaa syöpää, mutta tapahtumat nähdään hänen  ystäviensä näkökulmasta. Novelli kertoo ystäväpiirin myötäelämisestä ja tuskasta, eikä voi olla varma, onko elämä kuolemaa odottaen helpompaa vai vaikeampaa kuin kuolema.

Ihan kuin Kathy . me kaikki tunnemme hänet vielä, mutta emme näe, on vain pakko uskoa, että siellä jossain hän lähettelee kipinöitään, vaikka me näemme vain savua.

Kuolema on läsnä muissakin novelleissa. Kokoelman aloittaa Viimeinen yö, jossa käsitellään pitkäaikaisen koirakumppanin pakollista kuolemaa. Hengissäpysymistaistelua kuvaa novelli Werner, johon tekijä on myös saanut kertomuksen aihion ja luvan kuvitella lisää päähenkilöltä.Kuolema ja pelkääminen olivat kovin tarttuvia tuntemuksia, kuten esim. Painihauta-novellissa, jossa kertoja yrittää häätää taloon tunkeutujaa. Kirjoittaja osaa siis ilmeisen tarkasti ja hyvin kuvata. 

Ja sitten on näitä kokonaan toisenlaisia novelleja - kuin esseitä. Yksi niistä on Lähellä:

Sillä hyvässä esseessä - ja aivan samalla lailla hyvässä novellissa, muistelmassa, romaanissa - olennaista ovat ajatukset, ja niillä se nostaa itsensä näennäisen aiheensa yläpuolelle ja puhuttelee universaalimmalla tasolla. Kirjallisuus opettaa , ja se tarkoittaa, että kirjoittajan on oltava viisaampi ja tietäväisempi kuin lukijan.

Tuo kuulostaa auktoriteetin sormi pystyssä lausutulta saarnalta ja kirjailija onkin opettanut kirjoittamista. Itse oivallan, että juuri tuosta syystä minä näitä lainauksia blogiini säilön.Kirja kannatti lukea muutaman novellilöydön takia. Kaikkiaan novelleja oli yhdeksän. En ehkä kuitenkaan tartu tekijän seuraavaan käännökseen - paitsi jos se  kovin paljon ylistystä niittää.

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä. Tammi, 2025. - Alkuteos Festival Days, 2021. - Suom. Riina Vuokko. - Keltainen kirjasto, 556. - 318 sivua

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 

Mikä ilo olikaan sukeltaa Emmi Itärannan luomaan Kudottujen kujien kaupunkiin. Kirja oli surumielinen, ahdistava ja se sisälsi kauhua ja jännitystä enemmän kuin odotin. Kieli ja kirjailijan luoma kuvasto oli kuitenkin niin tavattoman kaunista, että nautin suunnattomasti. Tämän koin kuunneltuna, vaikkei se ole minulle ominainen tapa paneutua kirjaan. Lukija Fanni Noroila onnistui välittämään kirjan sisällön hienosti.

Saarella asuva seittienkutoja Eliana löytää tytön, jolta on leikattu kieli ja jonka ihoon on tatuoitu hänen nimensä, Eliana. Tytön kutoma seinävaate kertoo saaren tarinaa ja Elianan osuuden siihen. Kutojien piirissä ilmenee tarttuvaa tautia, jonka kantajat eristetään Tahrattujen taloon. Tauti ilmenee unennäkönä ja kun Eliana alkaa nähdä unia, hän pyrkii salaamaan sen. Samalla hän haluaa löytää äkkiä kadonneen ystävänsä, mykän tytön, jonka pelkää joutuneen Tahrattujen taloon. 

Emmi Itäranta on luonut kiehtovan maailman, jossa unet ovat yhtä merkityksellisiä kuin päivän tapahtumat. Kukaan ei voi luottaa keneenkään missään ja juuri kun henkilöt kuvittelevat selviytyvänsä, he huomaavat petoksen ja joutuneensa ehkä ansaan. Valtaa käyttävät toimivat häikäilemättömästi ja valvovat omaa etuaan käyttäen valheellisia ja ylivaltaansa perustuvia keinoja.Kun teosta kuvaa näin luurankomaisesti, sen voi ajatella kertovan nykyisyydestä. Emmi Itäranta on sijoittanut kertomuksen saareen ja mereen sen ympärillä. Hän kertoo tulvasta, kuolemasta ja kylmyydestä, ihon kosketuksesta ja hauraasta toivosta. Hän kuvaa niin tarkasti, että lukija kulkee kertojan mukana kaupungissa, meressä ja pimeissä käytävissä. Hengästyttävän upea teos, josta pidin ehkä vielä enemmän kuin Teemestarin kirjasta.

Maailma seisoo liikkumattomana ympärilläni. Silmätatuoinnit tuijottavat rävähtämättä. Jossain ulkona ja yläpuolella on kanaaleita ja taloja, mutta kukaan ei liiku niisä. Pilvet taivaalla ovat pysähtyneet, aallot jääneet paikoilleen, kuin niiden harjat olisi veistetty jäästä. Hiekka tiimalaseissa on lakannut virtaamasta. Etsin sisältäni varmuutta, että tämä on unta, haparoin sitä epätoivoisin käsin, ja saan kiinni vain ymmärryksestä, että olen valveilla.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos, 2021. Äänikirjan lukija: Fanni Noroila -11 h 24 min, 335 sivua

Anneli Kanto: Punaorvot

Kirjastojen äänikirjapalvelu E-library tarjoaa lisää mahdollisuuksia viettää aikaa kirjan ääressä. Olen kuunnellut kirjoja, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet lukematta. Teen jotain muuta kuunnellessani. Nyt olen mellastanut vattupuskissa Anneli Kannon Punaorpojen kanssa.

Kirja pohjautuu näytelmään ja näytelmä taas nojaa vahvasti historiaan. Kirjailija kuvaa helsinkiläisen perheen kautta sisällissodan murhenäytelmän, jonka seuraukset jatkuivat pidempään kuin vuosilukupainotteinen sotahistoria kertoo. 

Kun Johanssonin perheen isä Arvo ja esikoinen Aarre lähtevät rintamalle hankkimaan työläisille oikeutta ja parempaa tulevaisuutta, kotiin jää viimeisillään raskaana oleva Helmi-vaimo ja Lahja-tytär  sekä pieni Ilona. Sotimasta ja vankileiriltä palaa vain Aarre, hänkin rikkinäisenä ja sairaana. Isä on kuollut vankileirillä. Äiti Helmi masentuu ja suree itsensä toimintakyvyttömäksi lapsen synnyttyä. Lahja ja myöhemmin Aarrekin yrittävät pitää perhettä pystyssä ja naapurikin auttaa, kunnes voittajien perustamat huoltokomiteat alkavat pitää punaorvoista huolta. Tarkoitus on  viedä lapset vauraammille seuduille uusiin perheisiin ja kasvattaa heistä  kansalaisia, jotka eivät tiedä työläisaatteesta eivätkä kapinoi. Tässä roolissa Ester Ståhlberg esiintyy kirjan sivuilla ja hänen rakkaustarinansa tulevaan presidentiin pääsee mukaan.

Äänikirjassa on monta lukijaa, mikä tuntuu onnistuneelta ratkaisulta, sillä kirjassakin äänessä on vuoroin Lahja, vuoroin Aarre tai Ester . Ääneen pääsevät myös Pohjanmaan vauraampien olojen kasvattiperheet, joihin orpoja sijoitetaan. Pohjanmaan murre tulvii voimallisena kirjan sivuille. Tapahtumat etenevät tuokiokuvina eri kertojien näkökulmasta kapinan alusta vuosien päähän. Kirjassa oli niin paljon jännitettä, että moneen kertaan käsiteltyjäkin tapahtumia seurasi mielenkiinnolla ja uuden tiedon otti vastaan helposti. Kun traagiset tapahtumat kerrotaan yksilöiden näkökulmasta, tulee niistä paljon vaikuttavampia. Jossain vaiheessa pelkäsin, että kirjailija ei tuo kertomukseen yhtä ainutta toivon pilkahdusta, sillä niin hyvin hän kuvasi huonoissa oloissa kasvattiperheessä raatavan Lahjan näköalojen puutetta ja yritteliään Aarren pettymyksiä. Pieni toivon pilkahdus lukijalle kuitenkin tarjottiin, vaikka sekin tuli yhä tummemmiksi käyvien pilvien välistä. Hieno ja vaikuttava kirja!

Vaan miksi lukea tai kuunnella synkkää kirjaa synkkänä aikana? Siksi että silloin muistaa, että elämä jatkuu ja toivoa oli silloinkin. Niitä täytyy siis olla nytkin.

Anneli Kanto: Punaorvot. Lind&Co. 2023. -Lukijat: Vuokko Hovatta, Antti L.J. Pääkkönen, Maija Lang, Eeva Sovio, Emma Louhivuori. 7 h 23 min / 155 sivua

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista - novelleja

 

Kuinka iloinen olenkaan, että Helmi Kekkonen Helsingin Sanomien artikkelissa 27.7.2025 johdatti minut ensinäkin novellin ja sitten myös minulle aiemmin tuntemattomaksi jääneen kirjailijan tuotannon pariin. Nauttien ja toisinaan kärsimättömästi ahmien olen lukenut Marko Järvikallaksen novelleja, jotka onnekseni kirjastosta löysin. Siellä ymmärretään vielä novellikokoelmat hankkia, kunhan vain lukija malttaisi niiden äärelle pysähtyä.

Tämän novellikokoelman valitsin kirjan nimen perusteella, minkä vähän nolona tunnustan. Sen nimistä novellia kirjassa ei ole eivätkä novellit hempeitä rakkauskertomuksia ole, vaikka parisuhdetta jotkut niistä käsittelevätkin. Enimmäkseen silloinkin on kyse rakkauden loppumisesta tai toisen ihmisen muuttumisesta niin, että yhdessä eläminen käy mahdottomaksi. Näin on Pieni levähdys -novellissa, jossa lukija seuraa ensin ihan toisenlaisia johtolankoja. Novellissa Vaimoni on nukkunut täällä minä-kertoja on jo niin syvällä tuskassaan, ettei hyväksy avunantoyrityksiä. Nimi ei lupaa mitään, vaikka siltä tuntuukin. Novellissa Kaikki on taas hyvin kertoja uppoaa kadehtimansa ja ihailemansa kaksoissiskon elämään tämän kuoltua.

Elämäni sijaitsee nyt tässä. Kaikki millä on yhtään merkitystä on tässä. En ole koskaan ollut tällä tavalla läsnä.. Seuraukset olkoot seurauksia. Niistä selvitään aina jollakin tapaa. 

Kertojan näkökulma vaihtelee novellista toiseen. Välillä kertojana on nainen, välillä mies, joskus lapsikin. Novellissa Eksyneet nuori poika on machoiluun taipuvaisen isänsä kanssa vaelluksella, joka muuttuu selviämistaisteluksi ja vahvan myyttisin keinoin pojan aikuistumisen riitiksi. Novellissa Parantaja poika turvautuu siskoonsa ja tämän poikaystävään selvitäkseen vanhempien avioerosta.

Ehkä juuri näiden novellien kautta pääsee tämän kirjallisuudenlajin ytimeen. Sanomalla vähän sanoo enemmän kuin pitkään selittämällä. Kaikissa näissä ollaan muutoksen äärellä ja tavoitteena on saada ote elämästä jollakin keinoin. Novellit ovat pitkähköjä ja jakaantuvat lukuihin. Niitä on kirjassa kymmenen. Olisi maltettava pitää taukoa niiden välillä, ja annettava niiden vaikuttaa koko voimallaan.

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista. Siltala, 2021. - Kannen suunnittelu ja kuvat:Mika Tuominen. 278 sivua

Tove Jansson: Kesäkirja

 

Tarkoitan, sanoi isoäiti, että asiat ihmisen mielessä kutistuvat ja häipyvät taaksepäin, ja se mikä oli niin hauskaa aikoinaan ei enää merkitse mitään. Sellainen tuntuu köyhältä. Kuin olisi kiittämätön jollain lailla.

Isoäiti ja Sophia viettävät kesää saaressa, luodolla meren keskellä. Mökki on rakennettu suomaan laidalle ja luodon aurinkoisimmassa kohdassa on perunamaa. Leväkerroksen alla kypsyvät perunat. Sophia ja isoäiti ovat tasa-arvoisia ja yhtä hoksaavaisia. Heillä on täysi luotto toisiinsa ja keskinäinen avunantosopimus. Sophia pelkää syvää vettä ja isoäiti väsähtää helposti ja tarvitsee keppiä kävellessään. Siitä huolimatta hän antautuu tutkimusretkelle luolaan ja naapurisaareen tullutta äveriästä herraa vakoilemaan.

Välillä saaressa vierailee Sophian ystävä, joka pelkää kaikkea. Sophia väsyy lopulta kaverinsa rohkaisemiseen, mutta isoäiti panee lapsen piirtämään kaameinta, mitä hän osaa. Piirroksesta tulee hyvä, mutta isoäiti tietää, että lapsi on niitä, joilta syntyy yksi ainoa hyvä juttu eikä sitten muita. Välillä kerronnassa vilahtaa Sophian isäkin, joskus jopa keskeisenä toimijana, mutta pääasiassa Sophia ja isoäiti keskustelevat ja tutkivat saarta ja maailmaa. Juuri niin on hyvä.

Olin unohtanut, kuinka Tove Jansson osaa kertoa asiat suoraan, liikoja selittelemättä. Olin unohtanut, kuinka ainutlaatuinen kyky hänellä on kuvata lapsia ja aikuisia niin, ettei kumpikaan ole toista parempi tai huonompi, vaan toinen on hyvä toisessa ja auttaa kaveria ja välillä toisinpäin. Parasta on avoimuus ja luottamuksen ilmapiiri. Kesä - ja meri!

Tove Jansson: Kesäkirja. WSOY, 1973. 2.p. Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken.- Suom. Kristiina Kivivuori. - 143 sivua

Emily St.John Mandel : Rauhallisuuden meri

 

Vaikka kirjailijan nimi onkin hieman hankala muistaa, valitsin tämän kirjan juuri sen takia - muistinhan lukeneeni ja pitäneeni kirjailijan edellisestä, suomeksi käänetystä Lasihotelli-kirjasta. Niin kävi tämänkin kirjan kanssa, vaikka ensin pohdin, ovatko vuosisadasta toiseen siirtyvät kuvaukset liian vaativia kesätapahtumien keskellä luettavaksi. Vaan kun kirjailija pitää ohjat käsissään, pysyy lukijakin mukana.

Tapahtumat alkavat vuonna 1912 ja jatkuvat luku kerrallaan aina vuoteen 2401 asti. Luvuissa poiketaan vuosiin 2020, 2203 ja sitten palataan taas taakse päin. Tapahtumat sijoittuvat maahan ja kuuhun sekä muutamiin siirtokuntiin, joita ihmiset rakentavat asuinpaikakseen, kun aiemmat asuinpaikat käyvät kelvottomiksi. Etenkin maapallo osoittautuu mahdottomaksi elinpaikaksi. Keskeiseksi henkilöksi nousee kirjailija Olive Llewellyn, joka 2203 saapuu kirjailijavieraaksi maahan ja vierailee eri maiden pääkaupungeissa. 

Kiertueella hänen eteensä ilmestyi koko ajan uusia ihmisiä, kasvoja kasvojen jälkeen, ja vaikka useimmat niistä olivat ystävällisiä, kaikki olivat vääriä, sillä jo muutaman Maassa vittämänsä päivän jälkeen hän halusi nähdä vain Sylvien ja Dionin./Mutta kun maailma kutistui oman kodin kokoiseksi ja sen väestö kolmihenkiseksi, hän alkoi kaivat ihmisiä.

Olive on kirjoittanut kirjan pandemiasta ja häntä kiinnostaa tietää, miksi niin moni on kiinnostunut postapokalyptisestä kirjallisuudesta.

"...Yhden näkemyksen mukaan kiinnostus kumpuaa taloudellisesta epätasa-arvosta, siitä että maailma on mielestämme epäreilu ja meidän tekisi mieli räjäyttää kaikki palasiksi ja aloittaa puhtaalta pöydältä."

 Pandemia puhkeaa kiertueen aikana ja Olive päättää palata etuajassa miehensä ja tyttärensä luo kuuhun. 

Olive esiintyy kuitenkin päähenkilönä vain kahdessa kirjan luvussa, mutta Gaspery Roberts on läsnä kaikissa luvuissa. Hän kykenee liikkumaan ajassa, ja uskaltaa jopa yrittää muuttaa jo tapahtuneita asioita näillä matkoillaan, koska oli pohjattoman lannistavaa tietää, miten muiden tarina päättyisi. Tällainen toiminta on ankarasti kiellettyä ja valvonta on tulevaisuuden vuosisatoina tiukkaa ja tehokasta.

Koulutukseni ei ollut uppoutumista toiseen maailmaan. Se oli uppoutumista moniin peräkkäisiin maailmoihin, lukemattomiin hetkiin jotka saivat alkunsa edeltävistä hetkistä, maailmoihin jotka hiipuivat niin hitaasti, että niiden ymmärsi sammuneen vasta jälkeenpäin.

 Lisäksi mukana on mittava määrä henkilöitä eri aikakausina, joitakin tunnistin Lasihotelli -kirjastakin tutuiksi. Siitä huolimatta kirja on itsenäinen teos.

Henkilömäärän ja tapahtumien sitominen jännitteiseksi kokonaisuudeksi on kudelma, jonka tämä kandalainen kirjailija on punonut taitavaksi ja kirjavaksi teokseksi, jossa henkilöt vilahtelevat kerronnan kohteiksi ja häipyvät taas. Minä pidin tästä aivan yhtä paljon kuin edellisestä St.John Mandelin kirjoittamasta kirjasta - ehkä enemmänkin. Kirjailijan nimen aion joka tapauksessa muistaa.

"Mitä jos maailmanloppu onkin aina käsillä?"/Hän (Olive) piti pienen taidepaussin. Holografinen yleisö katsoi häntä lähes hievahtamatta. "On nimittäin täysin perusteltua ajatella, että maailmanlopuu on jatkuva, päättymätön prosessi."

Emily St.John Mandel : Rauhallisuuden meri. Tammi 2025. - Englanninkielinen alkuteos: Sea of Tranquility. - Suom. Aleksi Milonoff. - Tammen keltainen kirjasto, 557. -254 sivua

Lisa Ridzen: Kurjet lentävät etelään

Et se ole sinä, joka tässä joutuu pärjäämään kokonaisen elämän muistojen kanssa samalla kun ruumis hiljalleen kuihtuu pois.

Bo ei halua lähteä poikansa mukana hoitokotiin katsomaan vaimoaan, jonka muistisairaus on pitkän avioliiton viimein särkenyt. Muutenkin poika Hans tuntuu toimillaan aiheuttavan isälleen mielipahaa, vaikka tarkoittaa hyvää. Pahinta on koirasta, Sixtenistä luopuminen, mitä poika pitää välttämättömänä. Onneksi Bon luona käy hoitajia, jotka ymmärtävät miestä paremmin. Heistä paras on Ingrid. Toki on myös heitä, jotka toteuttavat hoitosuunnitelmia kuuntelematta autettavaa. Heistä pahin on syöjätär, kuten Bo häntä kutsuu. 

Bolla on ystävä, Ture, entinen työtoveri sahalta. Miehet soittelevat toisilleen ja lievittävät näin yksinäisyyttä. Ture ei ole ollut koskaan naimisissa, mutta erilaisista elämänvaiheista huolimatta ystävyys on pysynyt. Bolla on myös rakas lapsenlapsi, Hansin tytär Ellinor, joka käy isoisänsä luona silloin tällöin. Paljolti seurana ovat myös muistot lapsuudeta ja miehuusvuosista, rakkaasta vaimosta, jonka huivia Bo säilyttää purkissa saadakseen joskus sitä haistella. On myös pahoja muistoja ankarasta isästä, äijästä, joka ei ikinä kehunut tai kannustanut poikaansa.

Kirjailija on mennyt vanhan, kuolevan miehen nahkoihin ja tehnyt sen hyvin, uskottavasti ja koskettavasti. Oman raihanisuuden ja kykenemättömyyden tajuaminen, toisten hyvää tarkoittavien aikeiden  järkyttävät vaikutukset ja muistot ovat tämän kirjan rakennusaineita ja niiden kautta lukija pääsee seuraamaan vanhan miehen viimeisiä kuukausia. Kerrontaa rytmittävät ja värittävät kotihoitajien päiväkirjamerkinnät kolmesti päivässä ja ne olivat kirjailijan lähtökohta, kun hän löysi merkinnät isoisänsä jäämistöstä. Mielestäni jokaisen pitäisi lukea tämä kirja. Onhan melkein kaikilla tämä  edessä joko omana kokemuksena tai saattajana.

Lisa Ridzen: Kurjet lentävät etelään. - Tammi, 2024. - Ruotsinkielinen alkuteos: Tranorana flyger söderut, 2024. - Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. - 326 sivua

Jenny Erpenbeck: Kairos

 

Kairoksella, onnellisen hetken jumalalla, on tarinan mukaan otsallaan yksi ainoa kihara, josta häntä saattaa tarttua kiinni, eikä mistään muualta. Jos jumala joskus siivin varustetuilla jaloillaan lentää ohi, Kairos kääntää näkyviin kallonsa kaljun takaraivon, joka on sileä ja jossa ei ole mitään, mistä tarttua kiinni.

Tämä kirja kertoo rakkaustarinan, joka ei ole millään tavalla tavallinen, vaikka siihen kuuluu petos ja vaikka se jatkuu naisen uskottomuuden jälkeenkin.   Rakkaustarina ei lopu, vaikka Katharinan uskottomuus paljastuu, muuttuu vain. Katharina on 19-vuotias ja Hans on kymmenen vuotta Katharinan isää vanhempi. Hans on toimittaja ja kirjailija,Katharina haaveilee näyttämötaiteen opinnoista ja aloittaakin ne. Hans ei aio missään vaiheessa luopua perheestään; Ingrid -vaimostaan ja pojastaan. Hänellä on ollut sivusuhteita aiemminkin ja Katharinakin tapaa exän, josta ystävätär sanoo:

 Sinä olet, mitä se nainen oli ennen, ja sinusta ehkä joskus tulee se, mitä nainen on nyt.

Tapahtumapaikkana on Itä-Berliini,  jossa eletään Saksan Demokraattisen Tasavallan viimeisiä vuosia 1986-1990 ja edelleen muurin murtumisen jälkeisiä aikoja. Katharinan sukulaisia asuu lännessä, ja hän käy Kölnissä tätinsä luona, kertoo serkulleen omasta arjestaan, sillä  onhan muuri aikoinaan erottanut toisistaan naapurit ja sukulaiset.

Kirjeet olivat kulkeneet näiden kahden välillä kahdenkymmenenviiden vuoden ajan, myöhemmin kolmen sukupolven välillä edestakaisin ikään kuin keskeytymättömänä keskusteluna. Katrin ja Katharina ovat kasvaneet tähän keskustelumaailmaan, ja he jakavat toisistaan erillään olevan arkensa niin kuin he jakoivat vaatteitaan, kun jompikumpi serkuista oli kasvanut nopeammin kuin toinen.

Rakkaustarinan alun jälkeen minun oli vaikea lukea kirjaa. En lainkaan ymmärtänyt suhteen kehittymistä, miehen pöyristyttävää itsekeskeisyyttä ja naisen mukautumista jatkuviin moitteisiin ja nöyryytyksiin. Tapahtumaympäristönä luhistuva valtio oli sensijaan mielenkiintoinen ja kirja tarjosi uutta ajateltavaa niin jaetussa kaupungissa elämiseen kuin muurin murtumisen jälkeiseen aikaan sopeutumisessa.  

Mutta kun se, mitä hän oli neljäkymmentä vuotta pitänyt vastauksena, ei ollutkaan mikään vastaus, eikä siitä sellaista tulisi, olisivatko uhraukset sitten neljäkymmentä vuotta myöhässä osoittautuneet turhiksi?

Kumous, joka vielä vähän aikaisemmin vastusti idän voimassa olevaa järjestystä, vastustaa pian sinne tulevaa lännen järjestystä.

Taitavasti kirjailija sitoo päähenkilöiden elämän maan historiaan ja sen suuriin käänteisiin.  Kirja on Booker- voittaja ja saman kirjailijan teoksista olen aiemmin pitänyt. Missään vaiheessa en omasta vastarinnastani huolimatta halunnut jättää kirjaa kesken. Enkä onneksi jättänytkään.

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi, 2025. - Saksankielinen alkuteos Kairos 2021. - Suom. Jukka-Pekka Pajunen (Tammen keltainen kirjasto, 555). - 407 sivua

Juha Seppälä: Merille

 

Jos tämän teoksen myötä kuvittelee merelle lähtevännsä, pääsee korkeintaan laiturin päähän. Merille on nimi veneelle, joka tulee perintönä kirjan henkilölle ja toiselle ostettuna ja maksettuna. Henkilöitä on useita: minä-kertoja kirjailija ja lehtisenttari, taiteilija Boman. Mutanen ja Anneli Eronen. Ihan aina en ollut varma, kenen nimiin ajatukset tai tapahtumat kirjassa menivät. Eniten poimin ajatuksia kirjallisessa työssä itsensä elättäneeltä, nyt eläkeläiseltä ja omia kirjoituksiaan tuhoavalta kirjailijalta. 

Ei lapsia, ei lapsenlapsia. Mitä varten elin? Työt oli tehty, tavoitteita ei ollut. En ollut kaatumassa hautaan.Olin kuin tehty tukimieheksi tai tuki-ihmiseksi; tukihenkilössä oli jotain vierasta, virallista ja persoonatonta.Halusin olla ihminen, mies, en henkilö. Isä, isoisä, olkapää, perälauta.

Harvoin olen lukenut kirjaa loppuun asti, jos en viidellä kymmenellä sivulla ole mukaan päässyt. Juha Seppälän kirjoista olen yleensä nauttinut. Nyt en innostunut, vaikka toinen suosikkikirjailija Anni Kytömäki tätä jossain suositteli. Lukemisolosuhteet täpötäydessä junassa, jossa kanssamatkustajat valittivat VR:n toimintaa ja omaa matkantekoaan istumapaikkojen puutteessa olivat tosin melko haastavat. Muuta lukemista ei matkalle ollut, joten jatkoin vaan. En tullut kirjasta iloiselle mielelle: merkityksettömyyden tunne, voimattomuus puuttua maailman menoon ja sivullisuus tarttuivat. Lukuelämystä kaipailin. 

Meillä ei ollut enää mitään esteitä voitettavana eikä rajoja ylitettävänä. Emme kaivanneet lomaa omasta elämästämme, jos tiedätte, mitä tarkoitan.  Olimme astuneet sivuun, luovuttaneet paikkamme. Emme etsineet mitään. Oli tullut ilmeiseksi, että sitä, mitä etsimme, ei kai ollut olemasskaan. Kuuluimme menettäneiden ihmiskategoriaan. Meitä ei tarvittu mihinkään.

Juha Seppälä: Merille- romaani. Siltala, 2023. - 212 sivua

Ella-Maria Nutti: Puiden luo

Kaikki muut pääsevät elämässä eteenpäin, mutta minä en päässyt edes sängystä ylös.

Isä ja tytär vaeltavat lumen keskellä tuntureilla. Moottorikelkka on kaatunut ja isä on loukannut jalkansa. Tyttären, kertojan elämä on ollut aina täynnä kipua.

 Haluaisitko kertoa, miksi olet nyt täällä?(lääkärissä)
En halunnut, mutta kerroin silti, että päässä oli jatkuva kaaos eikä kroppakaan toiminut. Tuntui kuin joku leikkelisi aivojani tuntikausia joka päivä, jalat olivat mennä alta ja elämä oli siedettävää vain kun makasin pimeässä huoneessa, enkä minä oikein sitäkään tahtonut sietää, siis elämä oli ylipäänsä sietämätöntä.

Lumimyrsky pakottaa vaeltajat etsimään suojaa, joka löytyykin autiotuvasta, vaikkeivat seinätkään kylmyyttä estä. Ruokaakin on vähän ja uloskäynti ovesta on estynyt lumen takia, joten pissareissuilla on käytettävä ikkunaa. Kaikenlisäksi menneisyys on alati läsnä kertojan mielessä. Se sisältää eron Adamista, rakastetusta. Sitä kertoja on pelännyt koko suhteen ajan ja viimein se on tapahtunut.  Vain kivut pysyvät, eivätkä parane, vaikka niitä kuinka yrittää kestää. Se on vaikuttanut lapsesta asti tytön elämään ja eristänyt muista.

Ei kukaan jaksa jatkuvasti sääliä. Sairaudesta tulee arkea, niille muille.

Kertojaa on alati ympäröinyt yksinäisyys ja sairaus. Hän on tottunut elämään yksin, esittämään reipasta ja kätkemään kipunsa ja ongelmat jalkojensa kanssa.Vain perhe ja rakastettu tietävät hänen fyysisen heikkoutensa. Kerronnan edetessä kuvataan selviytymistä lumimyrskystä ja samalla päähenkilön pidempää selviytymistarinaa, joka on kestänyt lapsuudesta asti tähän retkeen. Kirjailija tekee sen kauniisti ja rauhallisesti, diagnosoimatta liian tarkoin, mutta välittää kuitenkin kaiken hädän ja tuskan, joka on nyt ja ollut jo aiemmin.

Eihän tämä helppoa ole, hän sanoi ja painoi hetkeksi kätensä olkapäälleni.

Nuo sanat merkitsivät minulle paljon, sillä oikeastaan hän sanoi: Pärjäsit todella hyvin. En minä mitään muuta ollut koskaan kaivannut kuullakaan.

 "Löysin" tämän ruotsalaisen saamelaiskirjailijan, kun hänen esikoisteoksensa Pohjoisessa kahvi on juotu mustana käännettiin suomeksi. Siinä puhuttiin äidin ja tyttären suhteesta, tässä isä ja tytär ovat yhdessä. Tämän kirjan kanssa olin paikoin kärsimätön lukiessani muistumia aiemmasta. Kuvaus vaati selviytymistarinan lumimyrskyn kourista kivun ja sivullisuuden kokemuksen rinnalle. Loppu oli riipaiseva! Vakuuttava näyttö tämäkin!

Ella-Maria Nutti: Puiden luo.  Johnny Kniga, 2025. - Ruotsinkielinen alkuteos: Till träden, 2024. - Suom. Jaana Nikula. - 192 sivua
 

Päivi Ketolainen: Laukku-Leena - naiskulkurin tarina

 

Kulkijan elämä näyttäytyy lauluissa ja elokuvissa huolettomana ja vapaana. Kulkijat ovat niissä harvemmin naisia, mutta Leena Kiviharju (1948-2021) vietti pari elämänsä viimeistä vuosikymmentä Suomen maanteitä laukkujensa kanssa kulkien. Välillä hän sai kyydin, välillä hänelle tarjottiin ruokaa ja asuntojakin. Moni oli hänestä huolissaan, mutta usein hän kieltäytyi tarjotusta avusta. Joskus hän suostui asumaan katon alla muutaman kuukauden, mutta lähti sitten taas vaeltamaan koko laukuissa kuljettamansa omaisuuden kanssa - kunnes ei enää jaksanut. Hän sai nukuttua paremmin ulkosalla.

Kulkeminen tapahtui hitaasti kymmeniä laukkuja siirrellen - tai sitten tarjotulla kyydillä. Hän kierteli pääasiassa Etelä-Suomen paikkakuntia - Sysmä, Hartola, Lahti jne., mutta ulotti matkoja myös Keski-Suomeen ja Itä-Suomeen. Joitakin paikkakuntia hän vihasi. Syyt eivät kuitenkaan paljastuneet päiväkirjoista, joita hän ahkerasti kirjoitti. Säilyneistä päiväkirjoista ei löytynyt myöskään selkeää syytä jatkuvaan matkantekoon. 

Lapsuus ja nuoruus lupailivat Leena Kiviharjulle varsin toisenlaista elämää. Hän kasvoi sisarustensa kanssa kulttuurikodissa Hyvinkäällä, valmistui ylioppilaaksi ja aloitti oikeustieteen opinnot. Ne jäivät kuitenkin kesken, kun hän solmi avioliiton, joka kesti vain vuoden. Isän kuoltua hän hoiti äitiään ja tämän kissoja ja olisi äidin kuoltua halunnut jäädä asumaan kotitaloonsa, mutta sisarukset halusivat myydä talon. Perintörahat hän käytti ulkomailla matkaamiseen, kunnes rahat loppuivat. Kiertäminen jatkui siis kotimaassa. Voisiko yhtenä motiivina olla katkeruus sukulaisia kohtaan?

Toimittaja Päivi Ketolainen on tehnyt naiskulkurista varsin onnistuneen muotokuvan faktatietojen ja säilyneiden päiväkirjamerkintöjen pohjalta. Kulkijan arkeen pääsee  lukijakin mukaan paneutumaan kahvin ja tupakantarpeeseen, matkatavaroista huolehtimiseen ja haaveisiin asumuksesta ja kissan elämäkerran kirjoittamisesta. Maininnat maahan kiinni jäätyneistä kasseista tai makuupussista poistavat kulkemisesta romanttiset sävyt, samoin kuin kivut, jotka yhä yltyivät. Matkakassien sisällön kuvaukset, sääilmiöt  ja varkauksista tehdyt rikosilmoitukset värittivät kertomusta. Tämä oli vetävää luettavaa - ja samalla surullinen tarina vaikeammasta elämästä, joka on nyt jo päättynyt.

Päivi Ketolainen: Laukku-Leena - naiskulkurin tarina. ProBono, 2024.- Kannen valokuva: Pirkko Hirsikangas. -238 sivua